Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta

Numeroita kuoliaaksi kidutettuina, numeroita sairaalaan tuotuina potilaina, numeroita Eurooppaan epätoivottuina tulijoina, numeroita miljoonina ulkomaille paenneina. Emme ole enää ihmisiä, syyrialaisilla ei ole enää nimiä. Olemme vain numeroita. (s. 190)

Modi on syyrialainen pakolainen, entinen kirurgiopiskelija, hyväosaisen perheen poika, kidutettu ex-vanki. Lotta Nuotion Yksi miljoonista on Modin tarina, joka perustuu haastatteluihin ja taustatutkimukseen. Yhden syyrialaisen miehen kautta Nuotio tuo pakolaiskriisin lähelle.

Modin elämä sujui Syyriassa hyvin: hänellä oli turvattu asema, hän oli opiskellut lääkäriksi ja teki sairaalassa kirurgintyöhön vaadittavaa harjoittelua. Vapaa-aika kului musiikkiharrastuksen parissa ja ystävien seurassa, omaa perhettä Modilla ei vielä ollut.

Onneksi, hän pohti myöhemmin. Syyrian levottomuudet puhkesivat lopulta sisällissodaksi, eikä Modi  ollut oikein kenenkään puolella. Hän teki työtään ja koetti saada tutkintoaan valmiiksi. Sairaalassa töitä riitti aamusta iltaan. Kunnes eräänä päivänä Modi vangittiin epäiltynä oppositiotoiminnasta ja terrorismista. Seurasi vankeusaika, kidutusta, nääntymystä ja pelkoa. Kirjassa Modin vankeusaika saa palan kurkkuun ja kylmän hien pintaan.

Modin vanhempien sinnikäs työ tuottaa tulosta ja hän pääsee oikeudenkäynnissä toistaiseksi vapaalle jalalle. Alkaa epätoivoinen matka: on päästävä pois Syyriasta. Modi päättää paeta Turkkiin, josta uskoo löytävänsä työtä lääkärinä.

Toive osoittautuu turhaksi. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen Modi pääsee rajan yli, mutta Turkin puolella ei ole hänelle mitään. Maa pullistelee jo muutenkin pakolaisia, eikä töitä ole – etenkään heille. Modi jatkaa matkaansa Istanbuliin, jossa ei edelleenkään löydy ratkaisua.

Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan salakuljettajan kyyti Kreikkaan.

Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Pakolaistilanne Lähi-idässä ja Euroopassa on järisyttävä, päivittäin uutisissa, koko ajan puheenaiheena. Tilanteen muutos tuntuu kaukaiselta, häviävän pieneltä mahdollisuudelta.

Nuotio on Turkissa asuva toimittaja, joka on tehnyt kirjaansa varten suuren työn. Siitä paistaa ajankohtaisuus, reportaasimaisuus, juuri tässä ajassa mukana oleminen ja samalla tilanteen monimutkaisuus ja jatkuva muutos. Se, mitä tapahtuu tänään, ei takaa mitään huomiselle. Se, mitä tapahtui eilen, on jo täysin mennyttä.

Modi ei esiinny kirjassa omalla nimellään turvallisuussyistä. Hänen perheestään suuri osa on edelleen (tai oli ainakin kirjan kirjoitushetkellä) Syyriassa, ja heihin kohdistuva vaara on ilmeinen. Kirja pohjautuu Modin henkilöhistoriaan ja kokemuksiin, ja sen näkökulma on selkeästi valittu: nyt kerrotaan yhdestä ihmisestä, yhdestä niistä miljoonista. Jotenkin tuntuu, että pakolaiset menettävät identiteettinsä heti, kun heistä puhutaan. Ikään kuin "ihmismassat" ja "hyökyaallot" olisivat kasvotonta ja vellovaa joukkoa, ikään kuin sen jokaisella osatekijällä ei olisi omaa elämäänsä ja maailmaansa.

Kirja on tärkeää luettavaa, vaikka sitä ei lue aiheen vuoksi mielellään. Tulee voimaton olo, kun tietää, ettei tiedä mitä tehdä. Toisaalta herää surullinen onnellisuus. Kuinka hyvin juuri minulla kaikki on, kuinka hyvältä tuntuu elää turvallista arkea, nukkua joka yö ilman pelkoa, elää rauhassa. Se on korvaamattoman tärkeää, ja sen kaiken pitää olla jokaisen ihmisoikeus.


Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
239 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Assyriologin lifestyle-blogi

Kirjallinen maailmanvalloitus: Syyria.
Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Katja Kettu: Yöperhonen

Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

Kolme haastekoontia ja tulevaa

Vuosi lähenee loppuaan, ja samoin päättyy kolme lukuhaastetta, joihin olen ottanut osaa.

Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste kannusti tutustumaan Nobelin palkinnon saaneiden kirjailijoiden tuotantoon. Sainkin luettua vuoden aikana tasan 14 nobelistin kirjaa, kyllä on tarkkaa touhua...

Nämä luin:

Alice Munro: Kallis elämä (2012/2013) – Nobel 2013
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (1998/2000) – Nobel 2013
Alice Munro: Liian paljon onnea (2009/2010) – Nobel 2013
J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (2008/2009) – Nobel 2008
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Nobel 2007
Doris Lessing: Viides lapsi (1988/1989) – Nobel 2007
Toni Morrison: Koti (2012/2014) – Nobel 1993
Toni Morrison: Armolahja (2008/2009) – Nobel 1993
Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy (1975/1987) – Nobel 1982
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Nobel 1968
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Nobel 1962
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954) – Nobel 1954
William Faulkner: Rosvot (1962/1966) – Nobel 1949
Pearl S. Buck: Hyvä maa (1931/1976) – Nobel 1938


Nobelisteja 75 vuoden aikaväliltä – laajahko kattaus, sanoisin. Tämän vuoden ja haasteen suurlöytö oli Doris Lessing, jonka tuotantoa olenkin haalinut hyllyyn jo odottamaan. Alice Munro oli suosikkini jo ennen haastetta, samoin Toni Morrison. Onneksi kaikilta kolmelta on vielä tuotantoa lukematta. William Faulknerin lukeminen taas taitaa jäädä tähän yhteen kertaan, mutta onpahan kokeiltu.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

_____

Toinen nyt päättyvä haaste on Kirjavalas-blogin Hei me lusitaan!. Kysehän oli siis vankila-aiheisesta haasteesta, jossa tavoiteltiin vapautta. Ihan sinne asti en suorituksellani pääse, mutta tapaamisoikeuden sentään saavutin neljällä luetulla kirjalla:

Bernard Beckett: Genesis (2006/2009)
Simon Lelic: Laitos (2011/2012)
Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta (2014)
Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013)

Tässä haasteessa oli oikeasti haastetta, sillä vankilakirjoja ei noin vain marssinut vastaan. Muutama sentään, hyvä niin.

Kiitos Elegialle haasteesta!

_____

Kolmas vuodenvaihteeseen päättyvä haaste on sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona?. Siinä oli ideana tutustua eri ammatteihin, joita luetuissa kirjoissa kohtaa.

Luin 22 kirjaa, ja pääsin suorituksella mestariksi:

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006/2010) – Ovenvartija
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Maanviljelijä
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) – Kansakoulunopettaja
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (2010/2013) – Kustannustoimittaja & ravintolan omistaja
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012/2013) – Toimittaja
Simon Lelic: Laitos (2011/2012) – Vankilanjohtaja
Jhumpa Lahiri: Kaima (2003/2005) – Arkkitehti
Agatha Christie: Kuolema Niilillä (1937/1940) – Salapoliisi
Annie Proulx: Lyhyt kantama (1999/2001) – Karjapaimen
Anita Brookner: Päivät Pariisissa (1995/1998) – Kirjakaupan omistaja
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992/1993) – Yliopisto-opettaja
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014) – Kätilö
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Linja-autonkuljettaja
Henni Kitti: Elävän näköiset (2014) – Konservaattori
Ansu Kivekäs: Perhosveitsi (2014) – Erityisluokanopettaja
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014) – Kirjailija
Silvia Avallone: Teräs (2014) – Metallityömies
Maria Turtschaninoff: Arra (2009/2010) – Käsityöläinen
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (2013) – Sairaanhoitaja
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) – Virkamies
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Geisha
Pete Suhonen: Valkoinen joulu (2013) – Postinkantaja

Näistä mieleen jäivät erityisesti Siilin eleganssin ovenvartija, Neljäntienristeyksen kätilö, Elävän näköisten konservaattori ja Perhosveitsen erityisluokanopettaja.

Oli hauskaa bongailla ammatteja kirjoista, kiitos siis Ainolle haasteesta!

_____


Innolla odotan, millaisia haasteita vuodelle 2015 kehitellään. Helmikuun loppuun on käynnissä Talven lukuhaaste Ullan luetut kirjat -blogissa ja ensi joulukuuhun saakka Kirjallinen retki Pohjoismaissa Anna minun lukea enemmän -blogissa. Oma Pojat, lukemaan! -haasteeni kestää toukokuun loppuun. Tervetuloa mukaan, vielä ehtii mainiosti!

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato julkisti hauskan Lukuiloa!-haasteen vuodelle 2015. Siihen osallistun ehdottomasti.

Muitakin kyllä ohjelmistoon mahtuisi, ihan vaan vinkkinä kollegoille...

Jennifer Egan: Sydäntorni (ja Keltaisen kesän päätös)

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.
The Keep (2006)

Kirjastosta.


Jennifer Eganin Sydäntorni on kirja, jota on pahuksen hankala määritellä. Se on omalla tavallaan jännityskertomus, tarina kirjoittamisesta, vankeuskuvaus ja muistojen yhteenliittymä. Lisäksi se leikittelee kirjallisilla tyyleillä tarjoten niin käsikirjoitusmuotoa, dialogia ja minäkerrontaa.

Keskuskertomuksessa newyorkilainen Danny lähtee serkkunsa Howardin kutsumana lomamatkalle Eurooppaan. Danny on sössinyt asiansa kotipuolessa ja on enemmän kuin tyytyväinen päästessään ravistamaan vanhat pölyt jaloistaan. Howard on rikastunut nopeasti ja päättänyt nyt, vähän yli kolmekymppisenä, sijoittaa varojaan eurooppalaisen linnan restaurointiin muuttaakseen sen digivapaaksi hotelliksi. Päästyään perille Danny huomaa, että Howardin linna on huomattavasti monimutkaisempi järjestelmä kuin hän osasi odottaa. Mukana on sekä Howardin perhe että tämän palkkaamia opiskelijoita tekemässä monenlaista nikkarointityötä. Ihmisryhmässä myös ihmissuhteet monimutkaistuvat väistämättä.

Keskellä linnaa sijaitsee sydäntorni, paikka, joka on rakennettu valloittamattomaksi ja viimeiseksi suojaksi hyökkäyksiä vastaan. Siellä elää lähes satavuotias paronitar, linnan aiemman omistajasuvun viimeinen elossaoleva jäsen, joka ei suostu lähtemään.

Toisen osan tarinaa muodostaa kuvaus Ray-nimisen miehen vankila-ajasta. Ray on tuomittu murhasta ja hän nielee kakkuaan pienessä sellissä päivä kerrallaan. Vankilan kirjoitusryhmä antaa mahdollisuuden kirjoittaa siitä, mikä on tähän pisteeseen johtanut, ja arvoitus aukeaa vähitellen. Myös kirjoitusryhmän vetäjällä Hollylla on omat mietteensä koko kuviosta.

Yleensä haluan määritellä lukemiani kirjoja edes joillakin yläkäsitteillä ja siksi käytänkin blogin vasemman palkin "Aiheita ja aikoja" -tageja parhaani mukaan kuvatakseni omaa kokemustani kustakin kirjasta. Sydäntornin kanssa olen vaikeuksissa, sillä en yksinkertaisesti kykene keksimään, mitä tageja siihen käyttäisin. Se pakenee niitä kaikkia.

Odotin jossain määrin vaikeaa tekstiä, mutta Sydäntorni on kirjalliselta ilmiasultaan miellyttävän helpostilähestyttävä ja haltuunotettava. Teksti on paikoin varsin puhekielistä, ja kun rakenne alkaa murtua ja leikitellä itsellään, kieleenkin tulee kiehtovia säröjä. Sydäntorni on arvaamaton lukukokemus, sillä lukijaa härnätään ja hämätään. Tämä kirja jättää paljon kysymyksiä ja pientä kutinaa selkärankaan.

Joskus hermostun, jos en saa lopullista selvyyttä siihen, mistä kirja kertoo. Mutta nyt se ei haitannut ollenkaan, sillä pidän sitä Sydäntornin vahvuutena. Luultavasti se aukeaa eri lukijoille eri tavoin. Itse tartuin paljolti syyllisyyden tematiikkaan. Danny tekee lapsena Howardille julman pilan, joka kertautuu tarinassa sekä Dannyn omaksi syyllisyydeksi että Howardin ristiriitaisuudeksi. Voiko kaikkea antaa anteeksi, pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ja vaikka päättää päästä menneestä yli, pääseekö lopulta sittenkään?

Sydäntornista on kirjoitettu kirjablogeissa runsaasti:

Valkoinen Kirahvi pitää kirjaa ilahduttavan eheänä, nerokkaana ja oivaltavana.

Katja ei aivan saanut sitä, mitä lähti hakemaan.

Erjakaan ei päätynyt luokittelemaan kirjaa yksioikoisesti.

Bleue pettyi.

Taika toteaa, ettei Sydäntorni ole mitään tekotaiteellista huttua.

Minna haluaisi lukea tällaista kirjallisuutta enemmän, sillä "tällaisten kirjojen takia minä luen".

_____

Sydäntorni saa kunnian olla Valkoisen Kirahvin ideoiman Keltainen kesä -haasteen viimeinen kirja (ja lisäksi liitän sen Kirjavalas-blogin vankilahaasteeseen). Luin tänä kesänä yhteensä yhdeksän Tammen Keltaisen Kirjaston kirjaa, eikä kesää oikeastaan paremmin voisikaan viettää. Sen verran laadukasta tavaraaa Keltaiseen Kirjastoon kuuluu. Kesäkuun alussa "urheilimme" Valkoisen Kirahvin ja Nannan kanssa Keltaisella maratonilla, mikä oli varsin hauska kokemus.

Kaikesta lukemastani en aivan innostunut, mutta tulipahan kokeiltua. Ainoa isompi pettymys oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka jätin kesken noin sivun sata paikkeilla. Matkani Keltaisen Kirjaston kanssa jatkuu tietenkin edelleen, oli vuodenaika mikä hyvänsä, sillä paljon on vielä lukematta niin omassa hyllyssä kuin kirjaston kätköissä. Ja uusia tulee.

Keltaisen kesän kirjani olivat:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954, Keltainen kirjasto 4 / Keltainen pokkari)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (1923/1958, Keltainen kirjasto 19)

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952/1970, Keltainen kirjasto 96)

John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948, Keltainen kirjasto 170)

Amos Oz: Kuolemaan asti (1971/1987, Keltainen kirjasto 207)

Toni Morrison: Armolahja (2008/2009, Keltainen kirjasto 394)

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009/2013, Keltainen kirjasto 442)

Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013, Keltainen kirjasto 443)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (2006/2013, Keltainen kirjasto 445)

Kiitos Valkoiselle Kirahville mukavasta kirjakesästä, ehkä ensi vuonna taas uudestaan?

Venäjällä vankilassa

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.

Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckett: Genesis
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
164 s.
Genesis (2006)

Kirjastosta.


Aivan 2000-luvun lopulla nuori nainen Anaksimandros on elämänsä haasteen edessä: hänen on määrä osallistua monta tuntia kestävään suulliseen tenttiin, joka ratkaisee, pääseekö hän Valtiota johtavan Akatemian jäseneksi. Anax on tutustunut tarkkaan kotimaansa – tuhosta ja kulkutaudeilta ainoana selvinneen, suojatun saarivaltion – historiaan ja etenkin erääseen sen keskeiseen henkilöön, useita vuosia aiemmin kuolleeseen Adam Fordeen.

Adam Forde oli kapinallinen, joka uhmasi maan lakia ja yhteiskuntajärjestystä pelastamalla valtion rajalta merestä nuoren pakolaistytön. Rangaistuksena hänet vangittiin ja suoran teloituksen sijaan Adam joutui eräänlaiseksi koekaniiniksi. Hän joutui viettämään vankeusaikansa kehitetyn tekoälyn, robotti Artin kanssa. Kaksikko kävi tarkkaan dokumentoituja ja osin spekuloituja keskusteluja olemassaolosta, tietoisuudesta ja ihmisyydestä.

Tämän kaiken Anax on selvittänyt pilkuntarkasti ja suullisen tenttitilaisuuden edetessä hän saa osoittaa tietämyksensä. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kaikki totena opetettu ole sitä miltä näyttää – kaikkea muuta.

Genesis herätti huomioni muutaman blogikollegan tekstien kautta ja eräällä kirjastoreissulla se nökötti hyllyssä odottamassa. Kirja on tiivis, vain noin 160-sivuinen ja se sijoittuu kokonaan tutkintolautakunnan pieneen tenttisaliin muutaman tunnin sisään. Toisaalta Anaxin tutkielman kautta tutustutaan valtioon ja yhteiskuntaan sekä kurkistetaan Adam Forden elämään. Pääosin kirja etenee dialogimuotoisena.

Kirjan kuvaama yhteiskunta on yhtäältä filosofisesti perusteltu, toisaalta vahvan autoritäärinen ja järkeen (tai sellaiseksi koettuun) pohjaava. Adam Forden aikaan yhteiskuntajärjestys on Platonin valtioidean mukainen ja kansaa ohjataan lähinnä pelolla – ulkopuolinen on uhka, vain oma valtio ja sen järjestys tuo turvan. Anax saa elää hieman toisenlaisessa maailmassa, vaikka vapaus on edelleen suhteellista.

Pidin kovasti tästä kirjasta, sen suorastaan ahmi. Tulevaisuuskuvaukset kiinnostavat ja Genesiksen maailma on sopivissa määrin outo ja samalla ymmärrettävä. Tekoälyn ja ihmisyyden vertaaminen ja niiden syvimmän olemuksen ymmärtäminen on kiehtova aihepiiri, johon Beckett tarttuu tuoreesti. Lukija pakotetaan pohtimaan omia käsityksiään, miettimään perusteitaan ja ymmärtämään useampaa näkökulmaa. Mikä lopulta tekee ihmisestä ihmisen? Missä kone loppuu ja ihmisyys alkaa? Onko sellaista rajaa olemassakaan?

Oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkevaa, etenkin näin vetävässä ja helpostilähestyttävässä muodossa. Dystopia ja scifi alkaa aina ajoittain kiinnostaa hieman enemmän, ja nyt voi olla, että joudun vallan jatkamaan seikkailujani sillä osastolla Genesiksen innoittamana.

____

Genesis on luettu myös näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kirjavalas, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Kirjavinkit

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan! -kirjahaasteeseen, jossa selviydyn eristyssellistä tavallisen sellin puolelle.