Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani

Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Saara Jantunen: Infosota

Kiinnostuin Saara Jantusen Infosota-kirjasta jo lokakuussa, kun kävin kuuntelemassa hänen puheenvuorojaan Kirjamessuilla. Muutama muukin oli siitä kiinnostunut, ja varausjono e-kirjaan oli pitkä. Vuodenvaihteessa pääsin lopulta kirjan kimppuun ja luin sitä vauhdikkaasti. Tein kirjatiedostoon nelisenkymmentä muistiinpanoa ja intoilin jo valmiiksi, kuinka hienon bloggauksen saan siitä niiden avulla aikaiseksi.

Laina-aika umpeutui, mutta en hötköillyt. Ehdin hyvin lukea kirjan loppuun ja jäin odottelemaan sopivaa kirjoitusajankohtaa. Kun sellainen viime viikonloppuna tuli, vetreyttelin sormeni ja avasin uuden tekstipohjan blogiin. Kaivellesani Koboa esiin, jonkinlainen epäilys alkoi nakuttaa takaraivossa. Ihan kuin olisi jotain, mitä en ollut ottanut huomioon...

Niin, ne muistiinpanot. Tietenkään en päässyt niihin enää käsiksi, koska laina-ajan päättyessä e-kirjatiedosto ei enää toimi lukulaitteella. Poissa, gone.

Miksi tämä lörpottelevä alustus? Ehkä haluan jotenkin puolustella sitä, että kirjoitan näin vakuuttavasta ja kantaaottavasta kirjasta todella mutuilevan fiilistekstin, vaikka se kyllä ansaitsisi huolellisen ja hyvin argumentoidun arvion.

Tai ehkä yritän vain hämätä ja esittää jotain muuta kuin olen ja mihin pyrin?

Niin tehdään informaatiosodassakin. Jantunen kuvaa pysäyttävästi infosodan rihmastomaista rakennetta ja toimintamalleja, esittelee näkyväksi tehtyjä toimenpiteitä ja laajentaa kuvaa yksilötasolta valtiollisiin väleihin. Etenkin itäisen naapurimme toiminta: järjestäytynyt trollaus ja sen kautta vähittäinen ujuttautuminen erilaisiin keskusteluihin ja niihin vaikuttaminen on määrätietoista ja ilmeisen toimivaa, todellista modernia sodankäyntiä. Jantunen käy läpi Ukrainan sodan vaiheita nimenomaan informaatiosodan näkökulmasta, ja lukija ei voi kuin pyöritellä päätään.

Keskeiseen, ehkä keskeisimpään rooliin Infosodassa nousee kuitenkin kansalaiskeskustelu ja yksilöt sen eri laitamilla. Jantunen on tuonut kirjaansa esimerkkejä Twitter-keskusteluista, seminaareista ja mielipidekirjoituksista. Disinformaation lähettiläät, "vaihtoehtomediat", saavat oman paikkansa kirjan sivuilla. Sirpalemaisuudesta huolimatta suorat sitaatit kertovat karua kieltään keskustelun tasosta yleisesti ja paikoin absurdeille tasoille yltävistä väittelyistä.

Infosodan lukeminen pitää aistit herkkinä ja mielen virkeänä: kuten sanottua, alleviivattavaa ja muistiin merkittävää on paljon. Ei pelkästään siksi, että kaikkeen yhtyisi sellaisenaan, vaan pääasiassa siksi, että Jantusen argumentit herättävät paljon uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Hän sanallistaa asioita, joita en juurikaan ole tullut ajatelleeksi pieniä laiskoja tuumailuja enempää, ja tekee sen kipakasti. Jantunen ei pelkää ottaa kantaa.

Infosota on hyvää ja tarpeellista luettavaa jokaiselle, jota nykyaika ja sen monet kasvot kiinnostavat. Vaikka se on sotatieteen tohtorin kirjoittama, se aukeaa keskimääräiselle siviilillekin, eikä akateemista jargonia ole mukana kuin satunnaisina hippusina. Napakkaa tavaraa, kerta kaikkiaan.


Saara Jantunen: Infosota
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2015
236 s. (e-kirja)

E-kirja kirjastosta.

______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Koponen, Matti Pesu / The Ulkopolitist, Johanna Vuorelma / Politiikasta.fi

Helmet-lukuhaasteesta ruksaan kohdan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Kun fasisti lättyynsä otti

Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).

Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.

Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.

Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.


Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.

______

En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.

Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja

Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...

Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.

Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.

Katja Kettu: Yöperhonen

Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, ja itse asiassa unohdin sen melkein saman tien. Kirja valikoitui edellisen työpaikkani lukupiirin (johon edelleen kuulun, kun eivät päästä minua poiskaan) kevään kirjaksi, ja onneksi sain sen lainaan äidiltäni (jolle olin sen itse ostanut), sillä lainausjonot ovat pitkät.

Suhteeni Sirpa Kähköseen on varsin kevyt, josko sitä voi sanoa olevan ollenkaan. Olen lukenut hänen Kuopio-sarjastaan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt, ja vaikka pidin etenkin jälkimmäisestä, sarjan jatkaminen on aina vain siirtynyt eteenpäin. Nyt tuli hyvä tilaisuus kurkistaa toiseen seurapiiriin, kun viime syksyn Finlandia-ehdokas Graniittimies pääsi lukuvuoroon. Ilman lukupiiriä niin tuskin olisi käynyt.

Graniittimiehessä yhdistyvät utopia, aatteen palo ja raju realismi. Ilja ja Klara Tuomi jättävät sisällissodan runnoman kotimaansa Suomen kevättalvella 1922: he hiihtävät kohti parempaa huomista, ihannettaan Neuvostoliittoa. Elämä Petrogradissa alkaa pannuhuoneen pimeydessä, mutta vähitellen, ahkeroimalla ja olemalla hyvä ja kuuliainen kommunisti, elämä kantaa pidemmälle.

Ilja nousee vähitellen puolueen arvoasteikossa, Klara keskittyy työskentelemään kaupungin katulasten hyväksi. Perhe kasvaa, ystäviä saadaan. Ympärillä valtio elää omaa elämäänsä, maailmaa ei voi sulkea pois. Ja kuten unelmilla niin usein on tapana, kaikki ei voi koskaan toteutua.

Ongelmani kirjan kanssa alkoivat melkein heti. Alkuosa on Klaran minäkerrontaa, mutta vaikka hän on nuori nainen elämänsä taitekohdassa (samaistumiskohde?), en laisinkaan päässyt samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. (Sivuhuomautus: en ole myöskään oppinut pitämään Klaran kälystä Anna Tuomesta, joka on Kuopio-sarjan keskeinen henkilö, mutta ovathan nämä toki eri kirjat ja tarinat.) Klara on samaan aikaan hyvin haavoittuva ja varsin toimintavalmis ihminen, jonka kuva alkaa kuitenkin häiritsevällä tavalla kiillottua liikaa. Kirjan lopussa hän oli jo lähes pyhimysmäisessä asemassa. En vakuuttunut. Haluan kirjalliset hahmoni epätäydellisinä, rosoisina, virheellisinä. En vain uhreina tai kärsijöinä.

Tarina ei siis yksinkertaisesti vienyt minua mukanaan. En kiistä Kähkösen kertojanlahjoja: hän on taitava. Mutta Graniittimies jäi minulle jonkinlaiseksi utuiseksi kuvajaiseksi. Ikään kuin olisin katsonut lavasteita, joissa esitetään näytelmää, joka ei nouse omaan ulottuvuuteensa ja saa katsojaansa unohtamaan ympäröivää todellisuutta. Pysyy pelkkänä kuvaelmana.

Historia ei herää lukiessa silmieni edessä henkiin, vaikka Kähkönen on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan kuvaamaansa aikakautta ja kirjoittaessaan siitä. Yksityiskohtia on paljon, ja ne ovat uskottavia, mutta ei – en elänyt mukana Pietarin kaduilla.

En tiedä, oliko aika väärä tälle kirjalle. Kiireisten työviikkojen adrenaliini ei antanut tilaa rauhoittua tarinan äärelle, ja ehkä juuri aikaa tämä kirja vaatii. Aikaa ja halua, omalla tavallaan myös uskoa siihen.

Kokonaisuutena Graniittimies oli minulle pettymys, mutta sen tunnelma on silti onnistunut. Kuinka korkealla ovat idealistin haaveet ja kuinka rumasti ne voidaan murskata. Kuinka suuri on pettymys omaan kotimaahan sen näytettyä rumat kasvonsa ja hylättyä omat lapsensa, koska nämä ajattelevat "väärin. Ja siihen peilaten: kuinka suuri on halu uskoa parempaan. Kuinka se voi kantaa, vielä silloinkin, kun ystävästä on tullut vihollinen ja uusi isäntä on kääntänyt selkänsä.


Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2014
334 s.

Lainattu äidiltä.

_____

Kirjasta löytyy hurjasti muita blogipostauksia, joita kannattaa kurkistaa: Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Kirjojen kamari, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjan pauloissa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luetut, lukemattomat, Kirjasähkökäyrä, Mustikkakummun Anna ja loput Googlesta.

Venäjällä vankilassa

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.

Venäjä valloitettu – ainakin melkein

Kuva: Haaste-emäntä Jaana

Tänään päättyy Täällä toisen tähden alla -blogin emännän Jaanan viime vuonna aloittama Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan -haaste. Lähdin valloitukseen mukaan intoa puhkuen (luultavasti jälleen kerran oletin lukevani esim. kaikki lukemattomat venäläiset klassikot tai jotain muuta yhtä vaatimatonta), mutta jotenkin jännästi matka ei mennyt ihan niin pitkälle kuin ajattelin.

Joka tapauksessa haaste on kunnialla suoritettu, sillä onneksi sen vaatimustaso oli riittävän armollinen: kategorioita oli tarjolla viisi, joista yhden suorittamalla (eli lukemalla kaksi kirjaa) sai haasteen valmiiksi.

Luin vuoden aikana neljä venäläistä kirjaa. Naiskirjailijoista luin Natalja Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa, ja se on haipunut jonnekin hyvin kauas muistoihini. Kirja oli jollain tapaa tympäisevä ja aika yhdentekevä. Mieskirjailijoiden kirjoja luin kaksi: Leo Tolstoin Kreutzer-sonaatin ja Nikolai Gogolin Taras Bulban. Molemmat klassikkosetien kynästä, molemmat jo pitkälti unohdettu. Tosin on mukavaa saada luettua klassikoita, joten annettakoon pieni tylsyys anteeksi. Neljäntenä kirjana luin historia-kategoriaan sopivan Tšuner Taksamin toimittaman Siperian kansojen satuja. Se oli oikein hyvä lukukokemus, suosittelen lämpimästi!

Haaste oli mainio, harmi etten lopulta lukenut enempää. Mutta onhan tämäkin hyvä, ei siinä mitään. Edes pikkuruinen siivu Venäjän kirjallisuudesta valloitettu.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

Nikolai Gogol: Taras Bulba
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2010
116 s.
Тарас Бульба (1835)

Kirjakauppaostos.

Taras Bulba on ukrainalainen, monet taistelut ja sodat nähnyt kasakka, jonka on aika opastaa pappisseminaarista palanneet poikansa Ostap ja Andrei kasakkakulttuuriin. Bulban vaimo ja poikien äiti ei ilahdu ajatuksesta, mutta onko naisen sanalla ennenkään ollut valtaa? Kolmikko lähtee ratsastamaan kohti taistelua.

Varsinaista taistelua ei valitettavasti juuri parahultaisesti ole meneillään, mutta äkkiäkös sellainen saadaan aikaan pitkien vihojen ja ikuisten uskonsotien suosiollisella avustuksella. Kasakoiden taistelutahto on suuri ja myös Taras Bulban pojat oppivat kantapään kautta, mitä on pyrkiä osaksi kunniakasta kasakkajoukkoa.

Kaiken yllä leijuu Taras Bulban jopa verenhimoinen hurmos ja pyrkimys ikuiseen kunniaan sukupolvien ketjussa.

Joulun alla Lasipalatsissa oli muutaman kustantamon ystävämyyntipiste, josta irtosi kirjoja sikamaisen halvalla. Ostin itse kolme, joista yksi oli tämä Nikolai Gogolin Taras Bulba – uutena suomennoksena alkuperäisestä. Tähän saakka suomessakin on käännetty ja julkaistu huomattavasti muokattua versiota. Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on alkutekijöissään, joten tällaiset pienoisromaanit ja muuten kevyemmän oloiset kirjat ovat huomattavasti helpommin lähestyttäviä kuin tiiliskivijärkäleet.

Taras Bulba vaikutti kiinnostavalta: historiallinen romaani, sota-aihe, minulle tuntematon kasakkakulttuuri... ja vain hintsusti yli 100 sivua.

Lukukokemus ei ollut aivan niin auvoisa kuin lähtökohtien osalta odotin. Kirjan nimi- ja päähenkilö Taras Bulba on nimittäin varsin vastenmielinen ihminen: kiihkeä, jääräpäinen, sotaisa, uskossaan horjumattoman raivostuttava ja hyvin yksioikoinen. Vaimo on vain tiellä ja pojista on ruoskittava kaikki akateemisuus – vain sota on miehen elämää. Toisaalta kuvaus vedetään paikoin niin äärimmilleen, ettei kyse voi olla kuin hienovaraisesta satiirista, ristiriitojen ja mielettömyyden alleviivaamisesta.

Kirjan vahvana pohjavireenä kulkee sodan käsite ennen kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta ja uskon vuoksi käytävän taistelun kautta. Pyhä sota juutalaisia, muslimeja ja katolisia kohtaan on Taras Bulballe riittävä syy tuomioon ja teurastukseen. Kirja on tältä osin myös varsin kiinnostava, sillä se kuvaa kiehtovasti sodankäynnin syitä aikana ennen kansallisvaltioita ja nationalismia. Harmi vain, ettei teos kokonaisuutena nouse omalla asteikollani juuri plussan puolelle: se on osin sekava ja lattea, eivätkä sen tasot yllä niin syvälle kuin aihe antaisi myöten.

Mutta onhan se aina mukavaa saada klassikoita luettua. Ei tämä nyt niin valtaisan huono ollut, ettei siihen muutamaa työmatkaa olisi kannattanut käyttää. Välillä vaan tympii, kun ei jaksa edes yrittää tulkita vastaavia kirjoja yhtään syvemmältä. Elämä on siihen liian lyhyt. Luulen.

___

Myös Norkku ja Anneli ovat kirjoittaneet tästä.

Nappaan tällä kirjalla pisteen haasteissa Venäjää valloittamaan (Venäläiset mieskirjailijat) ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat) (ja ylenen kersantiksi!). Ja koska Nikolai Gogol on syntyjään ukrainalainen ja kirja sijoittuu vahvasti ukrainalaiseen kulttuuriin, ruksaan Maailmanvalloituksessani Ukrainan.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
WSOY 2013
285 s.

Kirjakauppaostos.


Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa 1990-luvun puolivälissä Venäjälle työskentelemään suuren intohimonsa ja ammatillisen taitonsa kohteen, oopperan, parissa. Hän päätyy syrjäiseen Trupovoon, jossa kohtaa Jevgeni Oneginin roolissa esiintyvän Dmitrin. Tunnemyrsky on valtaisa, jotain kohtalokasta pääsee valloilleen.

Juliette ja Dmitri siirtyvät Moskovaan suurempien lavojen ja kirkkaampien parrasvalojen ääreen. Juliette ei kuitenkaan tunne Moskovaa tai Venäjää kodikseen, ei edes yhtään tuttavalliseksi. Hän ei osaa kieltä, kaupungin kadut ovat sokkeloiset, ooppera täynnä pimeitä nurkkia ja sokeita kulmia, ja lavalla hurmoksen aiheuttava Dmitri on kotioloissa etäinen, vallanhaluinen ja jopa despoottinen.

Vähitellen Julietten elämä alkaa tuntua yhä enemmän reaalitodellisuuden rajat ylittävältä oopperan libretolta ja sen puitteet pelottavasti natisevilta lavasteilta. Menneisyyden paino harteilla on kova, ja nykyisyys tuntuu paikoin vielä julmemmalta. Vereltä, kivulta, uhrauksilta ja sirpaleilta ei voida välttyä.

Hain Marissa Mehrin Veristen varjojen oopperan lähes painotuoreena kirjakaupan hyllystä, niin innolla olin blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisteosta odottanut. Vaikka halusin tarttua kirjaan heti, pelkäsin hieman. Mitä jos en yhtään pitäisi kirjasta? Mitä jos en tajuaisi oopperajutuista mitään?

Kaikki pelot murenivat. Veristen varjojen ooppera on intohimoinen ja särmikäs, vavahduttava ja mahanpohjassa asti tuntuva tarina naisesta, joka ei pääse irti entisestä elämästään eikä saa tartuttua kiinni siitä, mitä elää parhaillaan. Päähenkilö Julietten sijattomuuden ja vierauden tuntu tulee kirjassa esiin taidolla ja intensiteetillä. Häneen samaistuu, vaikkei samanlaisia kokemuksia olisikaan, ja vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan ymmärtäisikään.

Dmitri on samaan aikaan etäinen ja hallitseva. Hänestä ei saa otetta, ja lopulta lukija jää miettimään, onko koko mies vain Julietten kuvitelmaa. Eräänlaiselta käsikirjoituksen hahmolta hän tuntuu alusta loppuun. Hurmurilta, jolla on pedon hampaat. Ihmiseltä, jollaiseen ei koskaan haluaisi tutustua, ja jollaisia kyllä uskoo olevan olemassa, vaikkei heitä itse tunne. Mieheltä, jossa on liikaa kaikkea, eikä lopulta yhtään mitään.

Julietten rakoileva mieli on kirjan keskeinen teema. Mikä on kuvitelmaa, mikä on totta, missä kulkevat todellisuuden ja oopperan rajat, mihin moraali taipuu, mihin jää taipumatta? Pidin erityisen paljon kirjan tunnelmasta, joka alkaa muodostua jo vaikuttavasta prologista ja vahvistuu koko ajan tarinan edetessä. Lisäksi Mehrin kieli on huumaavaa, kekseliästä ja tarinaa huolella tukevaa.

Veristen varjojen ooppera on hengästyttävä ja intohimoisuudessaan hieman ahdistavakin lukuelämys. Se imee mukaansa, pitää otteessaan ja lopulta antaa hieman armoa. En ole oopperaihminen (ellei siihen joukkoon pääse yhdellä Savonlinnan Oopperajuhlien Madama Butterfly -piippuhyllykokemuksella (joka oli upea, sitä en kiistä)), mutta se ei tehnyt minusta missään määrin ulkopuolista tarinalle. Päin vastoin: sen mukaan oli helppoa heittäytyä ilman ennakkoluuloja, -tietoja ja -käsityksiä.

Esiripun auetessa, ensimmäisen tahdin noustessa ilmoille taustoja ei kysytä keneltäkään.

___

Arja pitää Veristen varjojen oopperaa kypsänä, valmiina ja vaikuttavana, Liisalle kirja jäi mysteerimäisyydestään huolimatta (tai juuri siksi) etäiseksi, Minna Vuo-Cho ei ollut kirjan luettuaan varma, pitikö siitä vai ei, joskin nautti sen dramaattisuudesta, Annami ihailee etenkin kirjan kieltä, Erja sekä ihaili että kavahti, Sara toteaa: "Molto maestoso!".

Kirjailijan blogiin pääsee tästä.

Venäjää valloittamaan: Kolmannessa luokassa

Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Suomentaja: Arto Konttinen
Like 2010
204 s.
Rossija: obštši vagon (2008)

Kirjastosta.


Nuori Nikita on rakkaudessa pettynyt, voimakkaasti empatiaa kokeva unelmoija, joka lähtee tyttöystävänsä menettämisen jälkeen matkalle halki suuren Venäjän maan. Hän tekee vaelluksensa junalla, junan kolmannessa luokassa, jossa venäläinen maailma ja todellisuus aukeaa kelle tahansa uudella tavalla. Vastaan tulee paljon, eikä kaikkea voi ratkaista, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmannessa luokassa on eräänlainen episodiromaani. Sen aikana kuljetaan näennäisesti halki Venäjän, mutta tarina ei ole yhtenäinen tai kronologinen, vaan se hyppelehtii ajassa ja Nikitan elämänvaiheissa siinä missä eri puolilla suurta naapurimaatamme. Ihmiset ja kohtalot, joihin Nikita junassa törmää, eivät jätä rauhaan sen enempää päähenkilöä kuin lukijaakaan. Pienten syrjäkylien hiljalleen kuolevat yhteisöt, supistuva teollisuus ja katoavat elinkeinot, käsistä häviävä ja lähtökohtaisesti tavoittamaton hyvinvointi, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus – ei ole ihme, että tällaisen lasti niskaansa saadessaan Nikitallakin on tapana toisinaan menettää tajuntansa.

Kirja käsittelee isoja teemoja ja on pohjavireeltään varsin kriittinen, mutta erityisen synkkä se ei kuitenkaan ole, vaan niin Nikitassa kuin muissa kuvatuissa ihmisissä ja tapahtumissa on aina myös valoisa puolensa. Tarkoituksena lienee kuvata ilmiöiden monitulkintaisuutta ja sitä, ettei kuviteltua yhtenäistä Venäjää, venäläistä kansaa tai kulttuuria ole olemassakaan.

En pitänyt kirjasta erityisen paljon. Se on tyyliltään liian poukkoileva makuuni ja siinä on liian vähän punaista lankaa, joka olisi pitänyt kiinnostukseni yllä. Nikita jää kaukaiseksi ja suhteellisen yhdentekeväksi henkilöhahmoksi, eikä hänen sydänsurujensa vatvominen herättänyt minussa juurikaan sympatian tunteita.

Enemmän kiinnostuin kirjan kuvaamasta rosoisesta ja tavoittamattomasta, abstraktimmasta Venäjästä. En tunne itänaapuria kovinkaan hyvin, ja suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, välillä myös epäluulolla – etenkin mitä tulee venäläiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Siinä mielessä Kolmannessa luokassa on kiinnostava katsaus tämän päivän Venäjään ja muistutus siitä, ettei uutisten (sen enempää "länsimedian" kuin Venäjän valtion tarjoaman virallisen tai epävirallisen viestinnän) tarjoama kuva ole ainoa olemassa tai kuviteltavissa oleva totuus tuosta suuresta maasta.

Tutustumisretket Venäjälle jatkukoon.

___

Kolmannessa luokassa ovat lukeneet myös Marissa, joka jäi innolla odottamaan kirjailijan seuraavia suomennoksia sekä Mari A., joka ei aivan saanut kiinni kirjasta.

Osallistun kirjalla haasteeseen Venäjää valloittamaan (Venäläiset naiskirjailijat).

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina. WSOY 2007. (Анна Каренина, 1875–77.)


Zephyrin organisoimassa Anna Karenina -kimppaluvussa tuli lopulta selätettyä tämäkin tiiliskivi. Venäläisten klassikoiden tuntemukseni on säälittävän huono, joten siitäkin syystä kimpassa lukeminen kuulosti erinomaiselta, nyt ehkä saisin sen luettua. Toisekseen Anna Karenina kelpasi joulukuun puolivälissä suorittamaani yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, joten ilo oli tuplakokoinen. (Erityisen suuri iloni oli tentissä, jossa yhtenä kysymyksenä käskettiin vertailemaan Anna Kareninan kuvaamia avioliittoja Ylpeyden ja ennakkoluulon liittoihin.) 


Tässä tekstissä kerron surutta juonipaljastuksia, joten jos sellaiset pelottavat, ei kannata lukea enempää.


Kyse on Tolstoin alunperin jatkokertomukseksi kirjoittamasta traagisesta rakkaustarinasta ja paljosta muusta. Mukana sopassa on sekä onnetonta että onnellista rakkautta, monia muitakin tunteita laidasta laitaan, venäläisen 1800-luvun ylhäisön elämän kuvausta, avioliittoja, juonitteluja, pettämistä, maatalouspolitiikkaa, yhteiskunnallisia epäkohtia. Aikamoinen keitos siis.


Päähenkilönä on Anna Karenina, onnettomassa avioliitossa korkean virkamiehen Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa elävä ylhäisönainen, joka rakastuu tulisesti kreivi Vronskiin, jonka kanssa hän karkaa ja alkaa elää säädytöntä, avioliiton ulkopuolista elämää. Annan elämä ei ole ollut surutonta ennen skandaaliakaan, mutta sen jälkeen se on lähes pelkkää alamäkeä: säädylliset seurapiirit eivät voi hyväksyä moista ratkaisua, vaan Anna ja osin myös Vronski suljetaan niiden ulkopuolelle ja pakotetaan elämään niin maan- kuin kaupungin paossa, lähinnä vain toisensa seuranaan. Annan ja Vronskin tulisesta suhteesta syntyy lapsi, tytär, jota Anna ei kuitenkaan koskaan opi rakastamaan samalla lailla kuin avioliitossa syntynyttä poikaansa, joka hänen on pitänyt jätä Kareninin huostaan. Anna pelkää jatkuvasti menettävänsä Vronskin, ja hänen elämänsä tiivistyy traagiseen loppuunsa ahdistavalla masennuksella kuorrutettuna. 


Toinen pariskunta, jonka aluksi hieman haparoivaa mutta sittemmin kukkaansa puhkeavaa suhdetta Anna Karenina kuvaa, on Konstantin Levinin ja Kittyn muodostama, sulaa rakkautta ja monia muita tuntemuksia valuva kahden hengen maailma, jossa todella käydään läpi tunteet laidasta laitaan. Levin on kunnioitettu maanomistaja, kartanonherra, joka kokee suurta kiinnostusta maatyöläisiä kohtaan ja haluaa muuttaa maailmaa. Kitty on Annan veljen käly (ne Pietarin pienet piirit!), joka tarinan alkupuolella on rakastunut Vronskiin, mutta särkee tämän takia nuoren sydämensä ja suostuu lopulta asioita punnittuaan häntä palvovan Levinin kosintaan. Levinin ja Kittyn suhde on lähestulkoon kaikin tavoin Annan ja Vronskin suhteen vastakohta: Konstantin ja Kitty ovat suhteellisen tasapainoisia ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän mitä haluavat – ja jos eivät sitä tiedä, ottavat selvää. Heidän kauttaan Tolstoi kuvaa suhteen syntyä, kasvua ja vahvistumista aina ensimmäisen lapsen syntymään saakka. 


Annan ja Vronskin suhde tuntuu tuhoon tuomitulta alkuhetkistään saakka, sillä Annassa tapahtuva muutos on suorastaan silmillekäyvä. Hänet tuodaan näyttämölle vahvana, kauniina, hyväntahtoisena ja järkevänä naisena, mutta hän poistuu sieltä kunniansa ja elämänhalunsa menettäneenä epätoivoissaan junan alle hypäten. Tiesin kyllä ennen lukemista, että hänelle käy huonosti, mutta ihailen Tolstoin kykyä kuvata naisen sielunelämän muuttumista: vaikka huonot enteet ovat ilmassa pitkään, muutos on perusteltu. Se mies on pahaksi sinulle, pakene! (Enkä tosiaan missään vaiheessa tarinaa ymmärtänyt, mikä Vronskista teki niin valloittavan alfauroksen.)


Tiiliskiven kuluessa luuhataan niin eurooppalaisissa kylpylöissä, Moskovan ja Pietarin kaduilla, kirkoissa ja kodeissa, kilparatsastusradoilla, Venäjän vehreällä maaseudulla kuin synkissä keuhkotaudin täyttämissä hotellihuoneissa. Kuvasto on rikas ja Tolstoin maailma mielenkiintoinen, se kutsuu tutustumaan itseensä, haukkaamaan hieman ylellistä illallista ja harjoittamaan protokollan mukaista seurustelua vielä hetken aikaa. Ihailen, en voi muuta sanoa. Ensimmäiset parisataa sivua luin suorastaan ahmien, sillä olin aivan hämmennyksissä siitä loksahduksesta, joka aivoissani kuului, kun luin ensimmäiset rivit. Sen jälkeen tarinan viehätys hieman taantui, mutta lähti kyllä uuteen nousuun myöhemmin. Tolstoin tarkka silmä ihmisten, heidän sisäisen maailmansa ja ulosantinsa, tunteidensa, epäröintinsä ja keskinäisten suhteidensa kuvaamisessa hän on yliveto.

Minusta tuntuu, että Anna Kareninassa on vähän liikaakin pureksittavaa. Mieltäni jäi painamaan se, kuinka onnettomasti Annan käy, ja kuinka kukaan ei tunnu voivan (tai haluavan!) auttaa häntä. Viaton hän ei ole itsekään, vaan peittää paljon asioita ulkokuorensa alle, mutta eivät hänen läheisensäkään kummoisia urotöitä tee piristääkseen tai auttaakseen seurapiirien hylkäämää naista. Tosin sepä se juuri onkin – maine ja julkisivu ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden mureneminen ja menettäminen vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Olemmehan me nykyihmiset armeliaampia toisillemme? Autamme niitäkin, joiden julkisuuskuva (oli se pienissä tai suurissa piireissä) syystä tai toisesta kärsii, mutta jotka eivät ole sen vähemmän arvokkaita silloinkaan, kun makaavat loassa? Osaamme nähdä maskin taakse ja tuemme, kun tukea tarvitaan?

Leo Tolstoi iski minulle luun kurkkuun, hyvällä tavalla. Hän osaa. En ihmettele, miksi hänen teoksiaan luetaan edelleen, ja luetaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Niin sitä pitää, Leo-setä!

Anna Kareninan on lukenut myös Morre ja toki muut kimppaluvun kanssa taistelleet, Riina, Maija ja Satu – muilta en huomannut arvioita tulleen.

Marraskuu...

Marraskuun alkupäivät ovat hujahtaneet ohitse jälleen kerran ihan huomaamatta. Olen istunut edelleen arkistossa, käynyt Tampereella graduryhmässä ja vähän humputellutkin. Töistä olen nyt yhdeksän päivän vapaalla, mikä tuntuu ihanalta. En suoranaisesti rakasta työtäni, ja odotankin jo ensi kevättä ja valmistumista ja oikeiden töiden hakemista. Olisi kivaa, jos töihin lähteminen ei olisi vastenmielistä. Neutraali riittäisi minulle hyvin.

Lokakuun aikana luin paljon, suurimmilta osin hyvää. Myös kimppalukuhaaste Anna Kareninan kanssa eteni, kun luin kolmannen ja neljännen osan. Alkuinnostukseni on laantunut, eikä kirjassa ole enää sellaista imua kuin siinä aluksi tuntui olevan. Levin on tuskastellut maatilallaan maanomistajan ja maatyöläisten välistä kuilua ja työn tuottavuutta, Kitty on jäänyt hieman sivurooliin, joskin juuri lopettamani neljännen osan lopussa romantiikka puhkeaa kukkaan suorastaan hämmentävällä voimalla. Saas nähdä, kuinka lemmenparin käy. Anna on syvällä murheessa ja huolessa, Karenin on pohtinut päänsä puhki kunniansa säilyttämisen vaikeutta, Vronskilla on rahahuolia ja särkynyt sydän. Onnea on siis tässä vaiheessa tarjolla varsin vähän, ja neljännen osan lopussa vähäisetkin mahdollisuudet tilanteen säälliseen ratkaisemiseen keikautetaan ympäri. Jatkoa seuraa...

Paljon olisi ei-kirjallistakin puuhailtavaa sen lisäksi, että luettavien kirjojen pino vain kasvaa kasvamistaan. Monet hommat odottavat tekijäänsä, ovat odottaneet jo kauan. Toisaalta ulkoa puskeva synkkyys ei ehdi surettaa, kun on monta rautaa tulessa. Tärkeimpänä niistä tietenkin gradu, jonka kanssa koen aika isoja onnistumisen tunteita ainakin tässä vaiheessa. Katsotaan, miten mimmin käy.

Ajankohtaisin "puuhastelu" liittyy onnekseni matkustamiseen. Noin kuuden tunnin kuluttua alamme puoliskon kanssa tehdä lähtöä Helsinki-Vantaalle, jossa hyppäämme reppuinemme Kööpenhaminan koneeseen. Luvassa on neljä päivää (luvatusti) aurinkoista säätä minulle ihan uudessa kaupungissa, hengailua, hyvin syömistä ja muuta mukavaa. En voi valittaa! Smørrebrød ja olut, olen jo tulossa! 

Anna Karenina, osat I ja II

Liityin mukaan Zephyrin organisoimaan Anna Karenina -kimppalukuun, ja näin syyskuun viimeisen päivän kunniaksi sain kirjan toisen osan kunniakkaasti loppuun. Sivuja on siis takana 268, aika monta on vielä edessä. Lukemani painos on WSOY:n vuonna 2007 julkaisema tarkistettu laitos Eino Kaliman suomennoksesta vuosilta 1910 ja 1911.

Kirjan aloittava lause on toki maailmankuulu, mutta juuri sen enempää en tästä tarinasta etukäteen tiennytkään. (No, tiedän kyllä, että se on traaginen ja niin edelleen.) Seurailin kyllä mielenkiinnolla Krista Kososen ja Anna Karenina -näytelmän uutisointia, ja jotenkin jäi kaivelemaan se, etten saanut aikaiseksi ottaa osaa moiseen kulttuuritapahtumaan. No, kaikkea ei voi saada.

Anna Kareninan tarinasta on nyt siis luettu jo siivu. Olen aivan ihastunut 1800-luvun lopun venäläiseen maailmaan ja ihmisiin siinä. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat mielenkiintoisilta, enkä osaa edes pitää Annan puolisoa mitenkään äärimmäisen vastenmielisenä hahmona: hänen ivallisuuttaan on todella alleviivattu, eikä Anna hänestä selvästikään välitä, mutta sen sijaan, että erityisemmin inhoaisin tuota onnetonta virkamiestä, enemmänkin säälin häntä. Karenin ei selvästikään ole sinut sen enempää itsensä, vaimonsa, pienen poikansa kuin asemansakaan kanssa. Minulle on muodostunut hänestä kuva epävarmana, maineestaan sairaalloisen tarkkana ja onnettomana miehenä. Saa nähdä, mitä puolia hänestä vielä paljastuu.

Henkilögalleria on jo sinällään laaja, mutta lisää tarkkuutta vaatii se, että henkilöistä käytetään useampaa eri nimeä. Välillä olen joutunut palaamaan hieman takaisin päästäkseni jälleen kärryille siitä, kenestä tällä kertaa puhutaankaan. Toki tarinan edetessä nimet tulevat tutummaksi ja henkilöt tietenkin myös. Mieshenkilöistä mielenkiintoisin on Stepan Oblonski, mutta Vronskin viehätystä en sen sijaan ole vielä käsittänyt. Minulle tulee lähinnä mieleen itseään täynnä oleva pörhentelijä, oikea alfauros.

Annan herättämät tunteet ovat vielä ristiriitaisia. Aluksi hän tulee estradille jotenkin mahdottoman ylevänä ja hyvänä, mutta alkaa hyvin nopeasti saada lihaa luiden ympärille. Toistaiseksi hän on ollut erittäin miellyttävä henkilö, jota kohtaan koen suurta sympatiaa. Saas nähdä kuinka käy...

Tolstoin olen jo tässä vaiheessa valmis nostamaan jonkinmoiselle palvontajakkaralle. Miten sellainen kansiliepeessä kuvattu parrakas setä on voinut kyetä kuvaamaan esimerkiksi nuorten naisten maailmaa ja ajatuksia sellaisella tarkkuudella ja herkkyydellä? Olen aivan hämmentynyt. Entisestään hämmennyn, kun mietin, miksi hän on niitä kuvannut - miksi hän on kokenut sellaisenkin kuvaamisen ja kerronnan arvoiseksi? On jotenkin niin ravistelevaa aina aika ajoin tajuta, kuinka helposti historiaa alkaa pitää yhtenäisenä möykkynä ja unohtaa ne hienovaraiset, toisistaan suunnattomastikin poikkeavat piirteet, joita menneisyyteen tietenkin kuuluu. Ehkä olen taas liikaa uppoutunut pölyisiin ja asenteiltaan hivenen arvelluttaviin kirkonmiehiin graduni takia, sillä Tolstoin tapainen mies, joka on kokenut tarpeelliseksi kertoa myös naisten maailmasta yhtä moniulotteisena kuin miestenkin, tuntuu raikkaalta tuulahdukselta siinä osittain niin valtavan yksipuolisessa maailmassa, jossa tutkimusmielessä olen liikkunut.

Luku-urakka jatkuu pian, ja odotan sekä sitä että muiden kimppalukuun osallistuneiden ajatuksia innolla!