Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Ilmeisesti Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on tämän vuoden kohukirjoja, joka on kerännyt ainakin jonkin verran mainetta erinäisissä kirjakeskusteluissa. Itse olen ollut alkuvuoden niin sanotusti poissa pelistä niin kirjojen kuin muunkin maailman suhteen, joten suurin kohu ehti mennä minulta ohi. Nyt kuitenkin luin kirjan, jonka räiskyvänoranssi kansi särki silmiäni.

Itse asiassa luin kirjan osuvasti äitienpäivänä, alusta loppuun. Olin äitienpäiväviikonloppuna sairaana, pelkäsin saaneeni jostakin koronan (en ollut saanut, testi oli negatiivinen), ja mieleni oli monella tapaa maassa. Oli tosiaan ensimmäinen äitienpäiväni, mutta kurkkuni oli niin kipeä etten meinannut pystyä nielemään mitään. Puoliso hoiti vauvaa ja minua, minä nukuin ja silloin kun en nukkunut, luin.

Paperilla toinen on autofiktiivinen romaani, joka käsittelee pääosin päähenkilönsä seksuaalisuutta, seksikokemuksia ja parisuhteita. Siinä tullaan myös äidiksi, sitten lopulta kuitenkin, vaikka pitkään muulta vaikuttaa. Kerronta kulkee useammassa aikatasossa hapuilevista teinivuosista parikymppiseksi äitipuoleksi Viikonloppuisän lapselle ja kolmekymppisenä biologiseksi äidiksi omalle tyttärelle.

Minäkertoja toteaa paikoin lähes lakonisesti kohtaamansa asiat ja käänteet. Hän elää niin kuin haluaa tai niin kuin nyt sattuu elämään. Kohtaa miehiä, naisia, tuttuja, tuntemattomia. Ihastuu, rakastuu, pettyy, harrastaa hyvää seksiä, huonoa seksiä, tulee hyväksikäytetyksi, käyttää itse hyväksi. Päähenkilö on paikoin raivostuttavan rasittava, paikoin hän herättää sääliä, empatiaa, halun auttaa ja halata. Mutta ystävänä hän olisi varmasti uskomattoman haastava.

Mietin, millä Paperilla toinen provosoi. Se on toki suorasukainen, inhorealistinenkin, hyvin ruumiillinen ja peittelemätön. Mutta onko juuri se provosoivaa? Eikö niin ole tehty jo, monesti, eri tavoin, aikaa sitten? Itse en lopulta jäänyt kiinni rajuun ja paikoin inhottavaan seksiin (inhottavaan siksi, että se tuntui toista tai molempia osapuolia loukkaavalta, alistavalta ja satuttavalta), vaan minua tökki, satutti ja herätti kuvaus äitiydestä. Kuinka se ei tosiaankaan ole kevyttä linnunlaulua, lämpöä ja onnea.

En tiedä, miksi Sjöholmin kerronta äitiydestä osui niin hyvin kohdalleen juuri minuun. Olen minä tiennyt ennen äidiksi tulemista, ettei se ole mitään ikuista nousukiitoa ja onnen autuutta, todellakin olen tiennyt sen. Ja silti, silti se on päässyt yllättämään ja potkaisemaan ilmat pihalle. Se rankkuus, satuttavuus ja viiltävyys, se jatkuva syyllisyys siitä, että olen äiti väärällä tavalla, elän äitiyttä väärin. Tähän aiheeseen Sjöholm osuu romaanillaan juuri kohdilleen, juuri minuun. Äitiydestä lukiessani lähes jo unohdin, mitä kaikkea muuta päähenkilön elämään kuului, mikä kaikki muu oli sitä, jonka oli tarkoitus jotenkin kohahduttaa.

Paperilla toinen on kiinnostava kirja. Se varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa, herättää huomiota ja provosoi. Samalla tuntuu, että se on olemassa itsekkäästi vain itseään varten, omana tarinanaan juuri omalla tavallaan kerrottuna. Samastuttavaa tai ei, se kertoo silti omalla tavallaan raadollisen paljon 2000-luvusta. Tämä on totta, tätä kaikkea on, hyväksyi ja uskoi sen tai sitten ei.


Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
188 s.

Kirjastosta.


Toisaalla muun muassa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Aina joku kesken, Kirjoihin kadonnut, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.

Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo

Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.

Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia

Markus Hotakaisen Neroja vai mielipuolia sisältää 20 tiivistä elämäkertatekstiä eri alojen tutkijoista ja keksijöistä 1500-luvulta 1900-luvulle. Se on tieteenhistoriaa, elämäkertakirjallisuutta ja anekdootteja yhdistelevä teos, jonka avulla on helppoa kiinnostua tutkijoiden elämästä ja tieteen kehityksestä.

Neroja vai mielipuolia kertoo edistyksestä ja uusista innovaatioista, mutta samalla se paljastaa, kuinka tieteen ja tutkimuksen kanssa voi mennä myös kunnolla metsään. Tutkijat ovat inhimillisiä kuten kaikki muutkin ihmiset: niinpä luonnevikoja, mielenterveyden haasteita, suuruudenhulluutta ja varomattomuutta on havaittavissa – aivan kuten muillakin elämänaloilla. Virheet eivät ole vieraita, ja usein juuri erehdyksen kautta löytyykin menestys. Toisaalta jotkut villeimmät kokeilut on tuomittu epäonnistumaan kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Hotakainen kirjoittaa helpostilähestyttävää, selkeää kieltä, ja tekstien rakenne on huolellinen. Kirja sopii luettavaksi kokonaisuutena tai miksei myös osissa, itseä kiinnostaviin henkilöihin keskittyen. Teos on yleistajuinen ja ainakin sen pitäisi olla matalan kynnyksen takana: esteitä kirjaan tarttumiselle ei pitäisi olla, vaikkei itse tuntisi tiedettä juurikaan. Kirjan lukemisen jälkeen kyllä tuntee.

Erityisesti mieleeni painui kolme tieteenhistorian henkilöä, joista Hotakainen kirjoittaa hersyvällä tavalla. Ensinnäkin "tähtitieteen tuhkimo", saksalainen Caroline Herschel (1750–1848), joka oli lahjakas tähtitieteilijä – veljensä Williamin varjossa. Caroline nimittäin toimi useita kymmeniä vuosia veljensä kuolemaan saakka tämän assistenttina ja kirjurina, vaikka oli itse tarkkasilmäinen havainnoitsija ja löysi muun muassa viisi komeettaa. Yhteensä Herschelin sisarukset havaitsivat 2 500 uutta kohdetta tähtitaivaalta.

Irlantilaissyntyinen, sittemmin skottilaistunut William Thomson, lordi Kelvin (1824–1907), jäi puolestaan kirjasta mieleeni sangen haastavan luonteenlaatunsa vuoksi. Hänestä tuli luonnonfilosofian professori Glasgow'n yliopistoon parikymppisenä käytyään luennoilla kymmenvuotiaasta ja pysyi professorina yli puoli vuosisataa. Hän tutki etenkin lämpötila-asteikkoa ja termodynamiikkaa. Vaikka Thomsonia voi pitää "kaikkien alojen asiantuntijana" ja "aikansa päivystävänä dosenttina", hän oli myös monessa asiassa väärässä, kuten Maan ja Auringon iän määrittelyssä.

Kolmas erityisen kiehtova henkilö on mykologi eli sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov, joka syntyi vuonna 1903, ja jonka kuolinajasta ei ole tietoa. Mbdrinov ei sietänyt sieniä lapsena, mutta innostui niistä armeijassa. Hän väitteli tohtoriksi 23-vuotiaana ja perehtyi laajasti myös muihin tieteenaloihin. Mbdrinov nimitettiin professoriksi vuonna 1950, mutta hän pysyi koko uransa ajan omissa oloissaan keskittyen sieniin niin teoreettisella tasolla kuin kenttätutkimuksissakin. Hän keskittyi etsimään uusia sienilajeja ja tutkimaan niiden myrkyllisyyttä. Mbdrinovin tuotantoon kuuluvat sellaiset hervottomat teokset kuin Aikuistuvien sienten kehitys pienestä somasta pallosta kammottavaksi repaleiseksi olioksi, jota saattaa pelästyä mikäli kohtaa sen metsässä tai mikä pahinta – astuu sen päälle (1949) sekä keittokirjan Stroganoff, jossa sisältää sangen riskaabeleja sienireseptejä. Sieniprofessorista tehty viimeinen havainto on vuodelta 1996 Ruotsista. Hotakainen tosin jättää avoimeksi, liekö koko sienimiestä lopulta ollut olemassakaan.

Neroja vai mielipuolia on hauskaa ja tietoa lisäävää luettavaa. Hotakainen tarjoilee hyvän kattauksen uutta oppia hyvin sulavassa paketissa. Jonkinlainen asiasanahakemisto olisi voinut olla poikaa, mutta menee se näinkin. Tätä kirjaa lukee nimittäin ilokseen.


Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia
Ulkoasu:
Kosmos 2017
175 s.

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Tietokirjahaaste, Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin on kymmenen terävän novellin kokoelma, jonka lukeminen ilahduttaa novellinnälkäistä ja saa aikaan vinoa hymyä ja empivää empatiaa. Koistisen taito kirjoittaa persoonallisia ja uskottavia henkilöhahmoja on omaa luokkaansa: kaikkiin novellien ihmisiin on helppo uskoa.

Koistisella on myös vakaa tyyli tuottaa novelleihinsa uniikkia tunnelmaa. Novellit ovat kokonaisvaltaisia: rytmiltään, sävyltään ja käänteiltään eheitä ja selittelemättömiä.

Minä en tiedä mitä terveiset ovat tuo esiin Eerik-nimisen miehen, jolla on asperger ja jäätävän hyvä menestys pörssimeklarina. Mies harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaikka vaikeaa se totisesti on, kun ihmiset tuntuvat jättävän niin paljon tulkinnan varaa. Eerik päätyy mukaan luokkakokoukseen, johon ei edes halunnut mennä. "Tavallisesta" poikkeavan henkilön minäkerronta vie syvälle ja avaa uudenlaisen näkökulman.

Loitsutehtaan tilanne ja Boulder Dash pureutuvat teinielämään. Loitsutehtaan tilanne sijoittuu koulun päättäjäisjuhlaan, jonne Eero lähtee, vaikka mielummin odottaisi pelin latautumista ja uusien klaanilinnoitusten valloittamista. Bileet rannalla menevät, kuten kymmenet ja sadat teinibileet ennen ja nyt. Hölmöillään, uhotaan, pörhistellään sulkia. Ja koko ajan Loitsutehdas lataa. Boulder Dash tapahtuu liikuntatunnilla uimahallissa. Luokan viidenneksi lyhyin poika Pauli kokee jonkinmoisen metamorfoosin päähänpotkitusta sivuhenkilöstä vähintään oman elämänsä sankariksi. Koistinen kirjoittaa teinipojista kuin vain itsekin joskus teinipojan elämää elänyt voi. Ihailen.

Australian näköinen pöly on kaveriporukan krapulapäivän kuvaus, josta tulee itsellekin heikko olo. Tässä novellissa Koistisen taito kehittää tunnelma kohdilleen pääsee oikeuksiinsa toden teolla. Tuhnuisen kämpän haju tuntuu nenässä ja vatsassa pyörivä oksennus nousee melkein suuhun.

Mies joka laski miljardiin ja Kekkosen lasit käsittelevät miehen elämän käännekohtia. Kekkosen lasit on pienemmän aikaikkunan novelli, jossa nuoripari on naisen vanhempien kanssa Tamminiemessä opastetulla kierroksella, ja kielen päällä on perheenlisäyksestä kertominen. Novellissa pariskunnan mies havahtuu vähitellen elämänsä suureen käänteeseen. Muutos on kuvattu herkullisesti. Kokoelman niminovellin päähenkilö puolestaan päättää jo lapsena laskea miljardiin. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun siinä sivussa eletty elämä pystyy sekoittamaan laskut turhan herkästi.

Sydäntäni koski novelli Jos asianne koskee säästämistä. Sen päähenkilö on iäkäs mies Karl, joka elelee hiljaiseloa kotonaan, vaikka selvästi olisi jo paneutuneemman huolenpidon tarpeessa kuin satunnaisesti vierailevan kotihoidon. Karl koettaa saada asiansa hoidettua ja eräpäivän ohittaneen laskun maksettua, mutta pankin puhelinpalvelussa vastaa vain robotti. Novelli kuristaa kurkkua olemalla niin sydämeenkäyvän uskottava: Suomi on puolillaan ikääntyvää väkeä, joka ei kykene (ja jonka ei edes pitäisi kyetä!) sopeutumaan automatisoituvaan ja digitalisoituvaan maailmaan. Miten ihmisen käy, kun maailma menee menojaan, eikä itse voi kun huokaista?

Tälle novellille isken ilman muuta Novellihaaste 2:n peukun teemasta. Koistinen leväyttää vanhenemisen ja omanarvontunnon hitaan rapistumisen lukijan eteen niin, ettei sitä pääse pakoon.



 Mies joka laski miljardiin on hieno, eheä ja vahva novellikokoelma, jolle toivon pian jatkoa missä tahansa muodossa.




Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Kosmos 2017
216 s.

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lukuisa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi


Haasteet: Novellihaaste2, Helmet-haasteen kohta 25. Novellikokoelma

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Johanna palaa Keniasta Suomeen parin vuoden totaalisen elämänmuutoksen jälkeen. Keniassa hän on työskennellyt opettajana maaseudulla ja kotiutunut maahan hyvin, rakastunutkin. Mutta läheisen nuoren tytön, Alikan, kuolema on romahduttanut Johannan afrikkalaisen elämän perustat.

Suomesta gradua vaille valmis kuvataiteen opettaja löytää perhetuttunsa Anun kautta nopeasti sijaisuuden alkavalle lukuvuodelle – Anun johtamasta koulusta – ja samaan syssyyn sangen mukavan vuokrakodinkin, kun Anun miehen ex-vaimo on lähdössä puolisonsa kanssa Yhdysvaltoihin työn perässä ja tarvitsee talolleen huolenpitäjää.

Uudessa työssä Johanna kohtaa kipeän tuttuja haasteita: oppilaiden kapinointia, uusien kollegojen epäilyksiä, luokanvalvojan vastuutehtävät ja niin edelleen. Samalla pitäisi se gradukin saada valmiiksi. Lisäksi vararehtori Lauri on harvinaisen pisteliäs ja hankala.

Jotenkin kouluvuosi kuitenkin lähtee liikkeelle ja kuluu vauhdilla eteenpäin – haasteineen kaikkineen. Kevät tulee nopeammin kuin uskoisi, eikä mikään ole Suvivirren soidessa enää ennallaan.

Kiinnostuin kovasti Leena Paasion Menetetystä tytöstä, sillä sen tarina kuulosti tutulta. Joltain, mihin samastua, vaikka en Afrikassa ole käynytkään. Monenlaisissa opettajainhuoneissa senkin edestä, monenlaisia oppilaita matkalla kohdaten. Moni Paasion tarinassaan kuvaama seikka kolahti, osa kipeästikin. Ei siis ole hankalaa sijoittaa tätä Helmet-haasteen kohtaan Kirja "kertoo sinusta".

Teksti ja tarina etenevät Paasion käsissä jouhevasti, mutta varsinainen särmä puuttuu. Monia aineksia on, joista voisi rakentaa napakan keitoksen, mutta suurin osa niistä käytetään sangen helpolla tavalla. Tarinan keskeiset ratkaisut ja käänteet ovat hyvin pitkälti ennakoitavissa, mikä hieman latistaa lukukokemusta.

Vaikka lukija ei siis pääse tämän kirjan kanssa omalla nokkeluudellaan brassailemaan, tarjoaa Menetetty tyttö kuitenkin aivan kelpo tarinan herkullisine henkilöineen ja nuorehkon naisen elämään kuuluvine käänteineen. Kasvun paikka on luvassa monella, ei vähiten Johannalla itsellään, joka on pitkälti lukossa Afrikan kokemuksiensa vuoksi, ja alkaa vasta kevään korvalla päästä sinuiksi itsensä, toiveidensa ja muistojensa kanssa.

Menetetty tyttö on romaani tytöistä ja naisista, elämästä, jonka saa kokea tai joka jää traagisesti puolitiehen. Sen lopullinen sanoma on toivo: aina voi odottaa valonsädettä, eikä omissa käsissä olevia valintoja ja työkaluja pidä jättää käyttämättä – kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.


Leena Paasio: Menetetty tyttö
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Kosmos 2017
318 s.

Arvostelukappale.

_________________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta".

Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Ina Westman: Syliin

Hieman epätodennäköinen kirja luettavakseni, vai onko sittenkään. Ehkä kaikkea muuta. Lähipiirissäni on tultu äidiksi ihan urakalla viimeisten vuosien aikana, joten aihe on koskettanut näin vierestäkin tarkkailtuna.

Sitäpaitsi ei kirjoja siksi tarvitse lukea, että ne kertovat itselle tutuista aiheista. Eikä jättää lukematta, jos eivät kerro.

Ina Westmanin Syliin kertoo äitiydestä, joka ei ole vaaleanpunaista ja pehmoista (onko äitiys koskaan sellaista?). Kirjan juonilankoja yhdistää vaikeiden raskauksien sairaalaosasto, jossa yksikään nainen ei missään nimessä haluaisi olla, mutta jossa heistä jokaisen on jaksettava pysyä suojellakseen vielä syntymätöntä lastaan.

Yksille käy paremmin kuin toisille. Äidiksi tullaan, kun kerran on sille tielle lähdetty. Lapsi nukkuu tai ei nuku. Puoliso tukee tai ei tue. Humussa ja sumussa näkyy syvimmilläänkin jonkin majakan valo – tai sitten ei näy. Ne eivät ole kauniita tarinoita ne, jos kohta pahalta tuntuu niidenkin puolesta, jotka selviävät vaikka hammasta purren ja kylpyhuoneen peililasiin kirjoittaen.

Syliin on eräänlainen episodiromaani, jossa on useita henkilöitä ja heidän tarinoitaan. Osa ohitetaan yhdellä luvulla, osaa seurataan pidempään. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat jo kirjan alkulehdiltä mukaan tuleva Iida sekä Iidan "raskauskaverin" tytär Stiina. Ohimenevämpiä ovat esimerkiksi lapseton nainen ja liian monta kertaa raskautta yrittänyt nainen. Toki Iidan ja Stiinan perheet ja niiden kuviot saavat myös oman sijansa.

Westman kirjoittaa tyylikkäästi, kieli on valmista ja hyvää. Jännite kutoutuu, henkilöiden kohtalot kiinnostavat, käänteet surettavat ja aika ajoin ilostuttavat. Syliin tuo esiin äitiyden ikuisen monimutkaista tematiikkaa niin, ettei siitä nouse sen enempää martyyritarinaa kuin säälinkeruutakaan. Aina löytyy uusi näkökulma, jonka voi kääntää esiin. (Aina uusi syy kokea syyllisyyttä?)

Aikajänne kirjassa on tosin erikoinen, kuljetaan vuosikymmeniä eteenpäin, mutta aika ei tunnu vaihtuvan. Lapsi, joka on syntynyt muutamia vuosia ennen Iidan esikoista kirjan alkupuolella, elää jo maailmassa, jossa kiireinen isä etsii läppäriltään presiksiä. Se sama lapsi ehtii kirjassa varttua eläkeikään, mutta aikakauden muutos tulevaisuuteen ei välity kirjan sivuilta. Ehkä se on sivuseikka, mutta minua vaivasi se, että aika tuntuu jäävän spiraaliinsa pyörimään, vaikka vuodet selvästi kuluvat.

Syliin voi antaa uutta näkökulmaa, katsoi äitiyttä sitten mistä suunnasta hyvänsä. Näin etäältä tarkkailtuna en varmastikaan ymmärrä aiheesta oikeastaan mitään, mutta Westmanin kirjan sivuilla pääsin – turvallisesti fiktion kautta – uppoamaan päänsisäiseen kaaokseen, väsymykseen, identiteetin totaaliseen uudistumiseen, alkukantaisuuteen. Äitiyttä lienee mahdotonta selittää puhki.


Ina Westman: Syliin
Ulkoasu: ?
Kosmos 2016
208 s.

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja ja kuppi kuumaa, Sivulauseita, Kirjakirppu