Venäjä valloitettu – ainakin melkein

Kuva: Haaste-emäntä Jaana

Tänään päättyy Täällä toisen tähden alla -blogin emännän Jaanan viime vuonna aloittama Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan -haaste. Lähdin valloitukseen mukaan intoa puhkuen (luultavasti jälleen kerran oletin lukevani esim. kaikki lukemattomat venäläiset klassikot tai jotain muuta yhtä vaatimatonta), mutta jotenkin jännästi matka ei mennyt ihan niin pitkälle kuin ajattelin.

Joka tapauksessa haaste on kunnialla suoritettu, sillä onneksi sen vaatimustaso oli riittävän armollinen: kategorioita oli tarjolla viisi, joista yhden suorittamalla (eli lukemalla kaksi kirjaa) sai haasteen valmiiksi.

Luin vuoden aikana neljä venäläistä kirjaa. Naiskirjailijoista luin Natalja Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa, ja se on haipunut jonnekin hyvin kauas muistoihini. Kirja oli jollain tapaa tympäisevä ja aika yhdentekevä. Mieskirjailijoiden kirjoja luin kaksi: Leo Tolstoin Kreutzer-sonaatin ja Nikolai Gogolin Taras Bulban. Molemmat klassikkosetien kynästä, molemmat jo pitkälti unohdettu. Tosin on mukavaa saada luettua klassikoita, joten annettakoon pieni tylsyys anteeksi. Neljäntenä kirjana luin historia-kategoriaan sopivan Tšuner Taksamin toimittaman Siperian kansojen satuja. Se oli oikein hyvä lukukokemus, suosittelen lämpimästi!

Haaste oli mainio, harmi etten lopulta lukenut enempää. Mutta onhan tämäkin hyvä, ei siinä mitään. Edes pikkuruinen siivu Venäjän kirjallisuudesta valloitettu.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

Nikolai Gogol: Taras Bulba
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2010
116 s.
Тарас Бульба (1835)

Kirjakauppaostos.

Taras Bulba on ukrainalainen, monet taistelut ja sodat nähnyt kasakka, jonka on aika opastaa pappisseminaarista palanneet poikansa Ostap ja Andrei kasakkakulttuuriin. Bulban vaimo ja poikien äiti ei ilahdu ajatuksesta, mutta onko naisen sanalla ennenkään ollut valtaa? Kolmikko lähtee ratsastamaan kohti taistelua.

Varsinaista taistelua ei valitettavasti juuri parahultaisesti ole meneillään, mutta äkkiäkös sellainen saadaan aikaan pitkien vihojen ja ikuisten uskonsotien suosiollisella avustuksella. Kasakoiden taistelutahto on suuri ja myös Taras Bulban pojat oppivat kantapään kautta, mitä on pyrkiä osaksi kunniakasta kasakkajoukkoa.

Kaiken yllä leijuu Taras Bulban jopa verenhimoinen hurmos ja pyrkimys ikuiseen kunniaan sukupolvien ketjussa.

Joulun alla Lasipalatsissa oli muutaman kustantamon ystävämyyntipiste, josta irtosi kirjoja sikamaisen halvalla. Ostin itse kolme, joista yksi oli tämä Nikolai Gogolin Taras Bulba – uutena suomennoksena alkuperäisestä. Tähän saakka suomessakin on käännetty ja julkaistu huomattavasti muokattua versiota. Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on alkutekijöissään, joten tällaiset pienoisromaanit ja muuten kevyemmän oloiset kirjat ovat huomattavasti helpommin lähestyttäviä kuin tiiliskivijärkäleet.

Taras Bulba vaikutti kiinnostavalta: historiallinen romaani, sota-aihe, minulle tuntematon kasakkakulttuuri... ja vain hintsusti yli 100 sivua.

Lukukokemus ei ollut aivan niin auvoisa kuin lähtökohtien osalta odotin. Kirjan nimi- ja päähenkilö Taras Bulba on nimittäin varsin vastenmielinen ihminen: kiihkeä, jääräpäinen, sotaisa, uskossaan horjumattoman raivostuttava ja hyvin yksioikoinen. Vaimo on vain tiellä ja pojista on ruoskittava kaikki akateemisuus – vain sota on miehen elämää. Toisaalta kuvaus vedetään paikoin niin äärimmilleen, ettei kyse voi olla kuin hienovaraisesta satiirista, ristiriitojen ja mielettömyyden alleviivaamisesta.

Kirjan vahvana pohjavireenä kulkee sodan käsite ennen kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta ja uskon vuoksi käytävän taistelun kautta. Pyhä sota juutalaisia, muslimeja ja katolisia kohtaan on Taras Bulballe riittävä syy tuomioon ja teurastukseen. Kirja on tältä osin myös varsin kiinnostava, sillä se kuvaa kiehtovasti sodankäynnin syitä aikana ennen kansallisvaltioita ja nationalismia. Harmi vain, ettei teos kokonaisuutena nouse omalla asteikollani juuri plussan puolelle: se on osin sekava ja lattea, eivätkä sen tasot yllä niin syvälle kuin aihe antaisi myöten.

Mutta onhan se aina mukavaa saada klassikoita luettua. Ei tämä nyt niin valtaisan huono ollut, ettei siihen muutamaa työmatkaa olisi kannattanut käyttää. Välillä vaan tympii, kun ei jaksa edes yrittää tulkita vastaavia kirjoja yhtään syvemmältä. Elämä on siihen liian lyhyt. Luulen.

___

Myös Norkku ja Anneli ovat kirjoittaneet tästä.

Nappaan tällä kirjalla pisteen haasteissa Venäjää valloittamaan (Venäläiset mieskirjailijat) ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat) (ja ylenen kersantiksi!). Ja koska Nikolai Gogol on syntyjään ukrainalainen ja kirja sijoittuu vahvasti ukrainalaiseen kulttuuriin, ruksaan Maailmanvalloituksessani Ukrainan.

Venäjää valloittamaan: Kolmannessa luokassa

Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Suomentaja: Arto Konttinen
Like 2010
204 s.
Rossija: obštši vagon (2008)

Kirjastosta.


Nuori Nikita on rakkaudessa pettynyt, voimakkaasti empatiaa kokeva unelmoija, joka lähtee tyttöystävänsä menettämisen jälkeen matkalle halki suuren Venäjän maan. Hän tekee vaelluksensa junalla, junan kolmannessa luokassa, jossa venäläinen maailma ja todellisuus aukeaa kelle tahansa uudella tavalla. Vastaan tulee paljon, eikä kaikkea voi ratkaista, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmannessa luokassa on eräänlainen episodiromaani. Sen aikana kuljetaan näennäisesti halki Venäjän, mutta tarina ei ole yhtenäinen tai kronologinen, vaan se hyppelehtii ajassa ja Nikitan elämänvaiheissa siinä missä eri puolilla suurta naapurimaatamme. Ihmiset ja kohtalot, joihin Nikita junassa törmää, eivät jätä rauhaan sen enempää päähenkilöä kuin lukijaakaan. Pienten syrjäkylien hiljalleen kuolevat yhteisöt, supistuva teollisuus ja katoavat elinkeinot, käsistä häviävä ja lähtökohtaisesti tavoittamaton hyvinvointi, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus – ei ole ihme, että tällaisen lasti niskaansa saadessaan Nikitallakin on tapana toisinaan menettää tajuntansa.

Kirja käsittelee isoja teemoja ja on pohjavireeltään varsin kriittinen, mutta erityisen synkkä se ei kuitenkaan ole, vaan niin Nikitassa kuin muissa kuvatuissa ihmisissä ja tapahtumissa on aina myös valoisa puolensa. Tarkoituksena lienee kuvata ilmiöiden monitulkintaisuutta ja sitä, ettei kuviteltua yhtenäistä Venäjää, venäläistä kansaa tai kulttuuria ole olemassakaan.

En pitänyt kirjasta erityisen paljon. Se on tyyliltään liian poukkoileva makuuni ja siinä on liian vähän punaista lankaa, joka olisi pitänyt kiinnostukseni yllä. Nikita jää kaukaiseksi ja suhteellisen yhdentekeväksi henkilöhahmoksi, eikä hänen sydänsurujensa vatvominen herättänyt minussa juurikaan sympatian tunteita.

Enemmän kiinnostuin kirjan kuvaamasta rosoisesta ja tavoittamattomasta, abstraktimmasta Venäjästä. En tunne itänaapuria kovinkaan hyvin, ja suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, välillä myös epäluulolla – etenkin mitä tulee venäläiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Siinä mielessä Kolmannessa luokassa on kiinnostava katsaus tämän päivän Venäjään ja muistutus siitä, ettei uutisten (sen enempää "länsimedian" kuin Venäjän valtion tarjoaman virallisen tai epävirallisen viestinnän) tarjoama kuva ole ainoa olemassa tai kuviteltavissa oleva totuus tuosta suuresta maasta.

Tutustumisretket Venäjälle jatkukoon.

___

Kolmannessa luokassa ovat lukeneet myös Marissa, joka jäi innolla odottamaan kirjailijan seuraavia suomennoksia sekä Mari A., joka ei aivan saanut kiinni kirjasta.

Osallistun kirjalla haasteeseen Venäjää valloittamaan (Venäläiset naiskirjailijat).

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.