Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Hyvää ystävänpäivää blogini lukijoille läheltä ja kauempaa!

Tänään kirjoitan kirjasta, jonka lukemisesta on jo puolitoista kuukautta. Yleensä en jurnuta kirjojen kanssa näin pitkään ennen kuin bloggaan niistä, mutta tämä reppana on vain jäänyt muiden jalkoihin.

Syy ei ole siinä, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha olisi missään määrin huono kirja, ei tosiaankaan. Päin vastoin: se on itse asiassa minusta paras hänen kirjoistaan. En ole ollut mitenkään varauksettoman ihastunut aiempiin lukemiini – Lumikko ja yhdeksän muuta, Sielut kulkevat sateessa ja Harjukaupungin salakäytävät – mutta jotain häiritsevän kiehtovaa ja koukuttavaa niissä kyllä on ollut.

Novellit sen sijaan potkaisivat oikein kunnolla. Kokoelma on paksu, lähes massiivinen, ja se sisältää 12 novellia sekä esipuheen, joka myös on luettavissa omaksi kertomuksekseen. Osa novelleista on pikkuruisen pieniä, osa valtaisia, monikymmensivuisia. Yhdistävä tekijä on tietynlainen kummallisuus, spekulatiivisen fiktion erilaiset elementit ja ihmisten välisten suhteiden painoarvo, hyvässä ja pahassa.

Omia suosikkejani olivat

On Murmaa kaatunut!
Pitkä, fantasiagenrestä ammentava novelli, jossa on suuri sija tiedolla ja tietämisellä sekä sillä, mihin uskoo. Plussaa ihastuttavasta kirjasto/sisäoppilaitoshenkisestä miljööstä ja tempoilevista henkilöistä.

Laurelia etsimässä
sukeltaa vaihtoehtohistoriaan ja -tulevaisuuteen, jossa kristinuskoinen kirkko on saavuttanut jonkinlaisen diktatorisen aseman. Päähenkilö koettaa saada kiinni murhanhimoiseksi yltynyttä munkkitoveriaan, joka tuntuu aiheuttavan monenlaista harmia kaikkialla, minne vain luikahtaa. Hieno, jännittävä novelli!

Alla pinnan Toiseus piilee
on hyytävä ekoscifihenkinen novelli, jossa humanismi on jotain ihan muuta kuin olen tullut aiemmin ajatelleeksikaan. Itse asiassa novelli on hyvinkin kantaaottava, tai ainakin niin sen tulkitsin. Mitä on luonto ympärillämme? Mieti sitä.

Missä junat kääntyvät
pelotti minua lukiessa aika paljon. Yksinäisehkö nainen kasvattaa yksinhuoltajana poikaansa, joka on ylettömän kiinnostunut junista ja rautateistä ja tietää niistä enemmän kuin olisi hyväksi. Nuo rautahirviöt ovatkin jossain vaihessa melko lailla tämän nimityksen mukaisia...

Olisimmepa mekin täällä
kuvaa tulevaisuutta, jossa virtuaalitodellisuuteen voi todellakin muuttaa, jos antaa yhtiölle valtuudet tuhota maallisen tomumajansa. Virtuaalimaailmassa kaikki on paremmin, mutta monenlaista terapiaa vaativaa traumaa sielläkin vielä painona on. Tämän novellin tunnelma on yhtä aikaa hilpeä ja kauhea.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
Tässä novellissa on kaikkein vinkein idea: ajassa matkustaminen ja aikavirtojen sulautuminen ja risteäminen toistensa kanssa. Huikea logiikka, joka pitää tarinan aukottomana ja toimii lukijalle erinomaisen viihdyttävästi. Hieno novelli todella!

Aivan lyhyimmät novellit olivat kiirehtivään tyyliini hieman ohimeneviä tapauksia, sillä en jaksanut jäädä askartelemaan niiden pariin pidemmäksi aikaa saavuttaakseni kenties jonkinlaisia oivalluksia. Mutta niiden kohdalla syytän lukijaa, en kirjailijaa.

Taivaalta pudonnut eläintarha on koottu Jääskeläisen eri aikoina ja eri tarkoituksiin kirjoittamista novelleista, jotka on stilisoitu tätä kokoelmaa varten. Olisi kiinnostavaa vertailla niitä alkuperäisiin, mutta en usko koskaan tekeväni niin. Lienen jämähtänyt omaan aikavirtaani juuri tähän kohtaan: hyrisemään tyytyväisenä hyvien novellien muistikuvat mielessäni, kummallisuudet kutkuttelevina jossain korvan takana.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2008
414 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Taikakirjaimet, Morren maailma, Susi lukee, Yöpöydän kirjat, Ja kaikkea muuta  

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Olen tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon kirjablogien ansiosta. Tokikaan hän ei ole ainoa kirjailija, jolle on käynyt näin, mutta yksi niistä, joka tulee yleensä ensimmäisten joukossa mieleen tästä "lajityypistä". Olen kirjoittanut blogiini Harjukaupungin salakäytävistä sekä uusimmasta romaanista Sielut kulkevat sateessa. Kumpaankaan en aivan ihastunut, mutta Jääskeläisessä on jotain kiehtovaa, sillä hänen tuotantonsa kiinnostaa minua kyllä.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Jääskeläisen esikoisromaani. Se kertoo, no, kirjailijasta, tai itse asiassa kirjailijoista, kirjoittamisesta, kirjoista ja mielikuvituksen laukasta. Äidinkielen sijaisopettajana työskentelevä Ella Milana huomaa oppilaansa kirjallisuusesseessä kummallisia piirteitä. Ikään kuin oppilas olisi lukenun Rikoksen ja rangaistuksen, jonka juoni on jotenkin muuttunut.

Ella pääsee julkaisemansa novellin ansiosta osaksi kotikaupunkinsa Jäniksenselän ja ehkä koko maailman kuuluisimman suomalaisen kirjailijan Laura Lumikon kirjallista seuraa. Seuran yhdeksän muuta jäsentä ovat menestyneitä kirjailijoita. Seuran sääntöihin kuuluu Peli, johon voi tulla haastetuksi milloin vain ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Salaisuudet menneisyydestä alkavat paljastua Ellalle – ja muillekin.

Kirjan juonta on turha yrittää tiivistää, se on luettava ja koettava itse. Tarina on monisyinen, viihdyttävä ja jännittäväkin. Sen käänteitä on turha arvailla etukäteen, sillä kirjailija yllättää kyllä, vaikka kuinka yrittäisi olla skarppina.

Jääskeläisen erikoinen tyyli pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Hän kirjoittaa toteavasti, kuvailevasti ja koukuttavasti, kaikkea yhtä aikaa. Tarina on jollain tapaa hyvin kirjallinen: lukija tiedostaa koko ajan lukevansa kirjaa, joka kertoo kirjoista ja kirjailijuudesta. Itse en ihan uponnut tarinan vietäväksi, mutta toisaalta se johtuu siitä, etten vieläkään ole ihan sinut maagisen realismin kanssa. Pidän siitä, että kirjallinen maailma on jollain tapaa vinksallaan, mutta samalla se saattaa etäännyttää. Minua ainakin.

Päähenkilö Ella Milana on kiinnostava hahmo, ja niin ovat muutkin kirjallisuusseuran jäsenet. Häikäilemättömiä, hölmöjä, uteliaita, vaiteliaita, ahneita, muistonsa tukahduttaneita. Salaperäinen Laura Lumikko jää taustavaikuttajaksi, eikä hänestä saa kiinni. Liekö koko kirjailijaa olemassakaan? Vai onko kirjailijoita koskaan lopulta olemassa?

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka kannattaa lukea. Se on hyvin erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Siitä saa kiinni, ja samalla ei voi olla ihan varma, mitä tuli lukeneeksi. Ihan kaikkea en tainnut huomata ja hoksata, mutta... käykö niin lopulta koskaan? Ainahan jotain jää sivuun ja menee ohi. Mutta eikö se olekin mielikuvituksen voimassa parasta, että tyhjät kohdat täyttyvät kyllä tavalla tai toisella?


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2010 (1. painos 2006)
322 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasfääri, Tarukirja, Mustetta paperilla, Lumiomena, Calendula, Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua ja niin edelleen...                 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Kirja saatu kustantamon tilaisuudesta.


Judit on hyvin tavallinen keski-ikäinen keskisuomalainen nainen. Hän on yhden varsin tavallisen ja etäisen tyttären äiti ja yhden tavallisen miehen vaimo. Elämän ja ajan rajallisuus alkaa kolkuttaa Juditia olkapäälle, ja kun hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä aivan uudenlaiseen työhön Helsinkiin lapsuudenystävänsä Martan avustuksella, lähteminen entisestä elämästä on kivutonta ja helppoa.

Helsingissä Juditin päivät täyttää työ monikansallisen kotihoitopalveluyrityksen F-Remediumin kotisairaanhoitajana. Palkka ja työetuudet ovat huomattavan hyvät, mutta yrityksen toimintaperiaatteissa on hieman nieleskeltävää. F-Remedium ei ainoastaan hoida potilaidensa fyysisiä vaivoja, vaan paneutuu tiukan huolellisesti myös henkiseen puoleen. Yritys tarjoaa muun muassa sielun tilaa kartoittavaa ja jumalsuhdetta kehittävää Persinger-hoitoa.

Tapauskovaiseksi tai ehkä lähinnä agnostikoksi itsensä mieltävä Judit joutuu isojen kysymysten äärelle. Hän tapaa "ateistien kuninkaan" Leo Moreaun, joka on F-Remediumin asiakas ja maailman kuuluisin ateisti, fundamentalistikristittyjen ja ateistien välisen sodan eturintaman hahmo. Samalla hän seuraa hämmentyneenä ystävänsä Martan elämää, joka on yhä sielullisempaa – ja pelottavampaa. Martan poika ja Juditin kummipoika Mauri taas on vakavasti sairas, eikä hoitoa ole. Sielua voi kuitenkin yrittää hoitaa, jos vain Mauri antaisi siihen luvan.

Tarinan käänteet alkavat käydä yhä vauhdikkaammiksi, kun F-Remediumin salaisuudet paljastuvat vähitellen. Kaikilla ei totisesti ole puhtaat jauhot pussissaan. Ja sitäpaitsi – miksi aina sataa?

Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Atena järjesti kirjabloggareille tilaisuuden, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi uudesta kirjastaan. Samasta tilaisuudesta sen sai halutessaan mukaansa. Kiinnostuin kyllä Sieluista jo silloin, vaikken ollut mitenkään hullaantunut Harjukaupungin salakäytäviin. Kirja jäi kuitenkin keräämään pölyä hyllyyn.

Nyt on pölyt pyyhitty ja sieluja kieputeltu ees sun taas.

Lukukokemus oli, sanotaanko, monimuotoinen. Ensimmäiset parisataa sivua lähinnä haukottelin ja pohdin, milloin kirjan tarina oikein kunnolla alkaa. Leo Moreaun säärihaavan hoitamiset, Martan oudot puheet, Juditin omissa liemissään kiehuttelu, jokunen yksityiskohtainen vessakäynti... en saanut niistä mitään irti. Taustalla kytevä pahaenteinen tunnelma oli ainoa eteenpäin innostaja.

Kun lopulta alkoi rytistä, rytisikin sitten kunnolla.

Loppuosan kirjasta suorastaan ahmin. Jännitys-, kauhu- ja mysteerielementit sekoittuvat hienoksi kokonaisuudeksi, josta lähtee lonkeroita ja säikeitä moneen suuntaan. Sateen merkitys korostuu ja alkaa äkkiarvaamatta jopa kuristaa kurkkua. Yhä oudommaksi muuttuva maailma ja kokemus siitä tulee lähelle, hämmentää ja kiehtoo.

Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja kunnianhimoinen kirja. Sen tarina on kumartelematon, omaehtoinen ja rajaton. Mielikuvituksen voima, tarinankerronnan taito ja rooli, joka lukijalle jää yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.

Toisaalta kirjan heikkoudeksi koin sen paperinmakuiset henkilöhahmot. Tarinassa ei ole ketään, josta olisin välittänyt sen kummemmin. Minulle oli ihan sama, keneltä syötiin kasvot ja kuka hukkui muuten vaan. Ihmiset tarinassa ovat hölmöjä, yhdentekeviä, vastenmielisiä tai yksinkertaisen ärsyttäviä. Paperinmakua korostaa paikoin väliin tunkeva kaikkitietävä kertoja, joka analysoi ja selittää henkilöiden tekemiä tai heille tehtyjä ratkaisuja. Tämä kerrontamuoto saa kyllä lopulta selityksensä – aika vaikuttavan sellaisen – mutta tarinan kulussa se lähinnä ärsytti kuin kärpäsen surina.

Sielut kulkevat sateessa vetää tarinansa vaikuttavalla tavalla överiksi. Kirjan loppupuolella ei voi mitenkään tietää, mitä ihmettä vielä seuraavaksi voi tapahtua. Se on viihdyttävän kirjan merkki. Ja onhan tämä nyt vähän pelottavakin, ja monella tapaa myös ällöttävä tarina. Monia tunteita siis herätellään, ja ne vaihtelevat ääripäästä toiseen.

Mietin, millaisen juoni- ja teemakaavion tästä kirjasta saisi. Ehkä se olisi muodoltaan jonkinlainen visvainen puu, jossa on raapivia ja piikikkäitä, limaisia oksia, ja jokin itsestään tietoinen, lonkeromainen osa. Se kiiltelisi jatkuvassa sateessa, liikkuisi omin päin ja kasvaisi hitaasti, vaikka voisi näyttää jostain kulmasta viattomalta. Ja kun joku kulkisi sen ohi, lehtien välistä ilmestyisi luurankomainen, hyhmäinen käsi, jonka kosketus haisee kalmalta ja kuolemalta...


Kirjoitamme kirjasta yhtä aikaa Kirsin kanssa.

_____

Muualla: Kirjasfääri, Leena Lumi, Sabinan knalli, Amman lukuhetki, Morren maailma, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Opuscolo – Kirjasta kirjaan, Oksan hyllyltä, Illuusioita, Hyllytontun höpinöitä, Ilselä, Mustetta paperilla, Nuoren opettajattaren varaventtiili, Kirjailijan kellarissa, Kujerruksia ja niin edelleen...    


Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, josta ruksaan sairaanhoitajan ammatin.

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Oma ostos.


Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.