Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tahmaisen vuoden 2022 luettujen parhaimmistoon, ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, nousee Emily St. John Mandelin Asema 11. Huumaavan hieno dystopia on syvän inhimillinen, surumielisyydessään toiveikas, tarkkanäköisyydessään ihmisyyttä vaaliva.

Lähes koko ihmiskunta kuolee äärimmäisen tehokkaasti leviävään virukseen, georgiantautiin. Ne jotka selviävät, joutuvat todellakin selviämään - kaiken uuden edessä, vailla järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sähköä, digitaalisuutta, antibiootteja, mitään itsestäänselvänä pitämäämme.

Kaksi vuosikymmentä tuhoisan pandemian jälkeen Kirsten, joka oli kaiken muuttuessa vain 8-vuotias, kiertää Pohjois-Amerikassa asutuskeskuksia osana Kiertävää sinfoniaorkesteria. Orkesteri esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia, kaikkea sitä, minkä voisi ajatella iäksi kadonneen, mutta joka elää ja sykkii sinnikkäästi edelleen.

Kirstenin kautta seurataan pandemianjälkisen maailman muodostumista ja vakiintumista, niin kuin se nyt voi vakiintua niillä resursseilla, joita enää käytössä on. Niin ikään Asema 11 seuraa maailmaa, joka on meille tutumpi: nykyisyyttä ja mennyttä, kaikkea sitä, mikä oli, ennen kuin romahdus tuli.

Näkökulmia ja kerronnan tasoja on useita. Ne tekevät romaanista herkullisen luettavan, ahmittavan, kerta kaikkiaan mukaansatempaavan. Mennyt peilaa nykyhetkeä ja toisinpäin, ihmisten polut risteävät ja erkanevat, syyt ja seuraukset asettuvat ketjuksi.

Vaikka Asema 11 on dystopia, se ei ole toivoton. Siinä on raakuutta ja kipua, mutta myös kauneutta ja toivoa. St. John Mandel on taiturimainen tarinanrakentaja, hän vie syvälle ihmisyyteen ja elämään. Mistä olennainen koostuu? Miten elämä muiden kanssa onnistuu, kun muut ihmiset ovat turvan sijaan uhka? Mihin voi luottaa, inhimillisyyteenkö?

Koin lukemisen lämpönä ja kuohuna. Tarina imaisi mukaansa, näkyi silmien edessä, tuntui iholla. Asema 11 on yhteisyyttä ja yksityisyyttä, se on melankolinen ja yksinäinen, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla valoisa.

Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2022
394 s.
Station Eleven (2014)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino

Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.

Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.

Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.

Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.

Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.

Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan

Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Tarinoiden taikaa, Aamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________

Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam Le: Merimatka

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto

Naomi Klein (s. 1970) on kanadalainen toimittaja, joka on massiivisilla teoksillaan ottanut näkyvästi kantaa globalisaatioon, kapitalismiin ja ilmastonmuutokseen. Tuorein kirja Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto on rasittavasta nimestään ja ilmiselvästä agendastaan huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) oivallista ja ravisuttavaa luettavaa.

Klein pitää länsimaista "tuhokapitalismia" ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Se mahdollistaa uusiutumattomien energianlähteiden ryöstökäytön, päästökaupan epäonnistumisen, uusiutuvien energiamuotojen sysäämisen sivuun ja globaalin epätasa-arvon vahvistumisen. Rahan valta on eittämättä massiivinen, ja esimerkiksi vapaakauppasopimusten edistämisen estäminen ei luonnollisestikaan ole suurten korporaatioiden mieleen.

Vapaakauppasopimukset ovatkin Kleinin mukaan yksi olennaisimmista syistä sille, ettei uusiutuvia energiamuotoja päästä paikallisesti hyödyntämään. Kaupan säännöt muodostavat rakenteellisen ongelman: ilmastonmuutosta ei voida hillitä, jos sen kannalta tärkeitä toimenpiteitä ei voida panna toimeen (raha)poliittisen vastustuksen ja solmittujen sopimusten vuoksi.

"Kun ihmiset oivaltavat, että hallituksemme ovat sitoneet kätemme kymmenillä vakavasti otettavan ilmastopolitiikan kieltävillä sopimuksilla, he voivat perustellusti vastustaa uusia vastaavia sopimuksia niin kauan, kunnes sellainen pikkujuttu kuin maapallon elinkelpoisuus on ratkaistu tyydyttävästi."

1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Kiinasta tuli "koko maailman tuotantopaja" ja samalla myös sen savupiippu. Voidaan puhua päästöräjähdyksestä, jonka Kiina ja Aasia yleensä saavat juhlallisesti omiin nimiinsä: länsimaat taas voivat rypeä tyytyväisyydessä onnistuttuaan siirtämään omia päästöjään pois silmistään. Päästöt eivät tietenkään ole minnekään kadonneet, vaan kasvaneet entisestään – ja tuhoavat maapalloamme kaikkialla, lähtöpisteeseensä sen kummemmin kiintymättä.

Klein ei tyydy vain osoittamaan sormella syyllisiä (vaikka tekeekin sen tomerasti), vaan hänellä on ratkaisuehdotuksia. Ensinnäkin ilmastopolitiikkaan tarvitaan oikeudenmukaisuutta, kokemusta siitä, että "samat säännöt pätevät kaikkiin varallisuudesta ja vaikutusvallasta riippumatta". Tavalliset kansalaiset ovat jo vuosikaudet tehneet pieniä ekotekoja arjessaan joko vapaaehtoisesti tai pakosta, kun samaan aikaan suuren mittakaavan saastuttajat ovat kasvattaneet päästöjään ilman rangaistuksia. Yksittäiset kuluttajat eivät millään voi toimia yksin ilmastonmuutosta vastaan.

Toinen ratkaisun siemen on paikallisuus. Erilaiset paikallisyhteisöt, osuuskunnat ja muut pienen alueen toimijat kykenevät suuriin tekoihin, kun ylikansallisilta korporaatioilta viedään mahdollisuus sanella talous- ja energiapolitiikan suuntaviivat. Klein osoittaa kirjassaan usealla esimerkillä, kuinka paikallistoimijat ovat onnistuneet tekemään muutoksen omalla elinalueellaan ahkeralla ja periksiantamattomalla tyylillä. Erinäisiä fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisiä lieveilmiöineen on estetty, luontoalueita on saatu suojeltua ja paikallisyhteisöissä on kyetty ottamaan käyttöön uusiutuvan energian muotoja ilman ylhäältä saneltua ohjausta tai pakkotoimia.

Klein peräänkuuluttaa aktiivista kansalaisliikettä, johon tavalliset ihmiset ottaisivat osaa vaatien itselleen, perheilleen ja elinpiirilleen terveempää ja tasapainoisempaa ympäristöä. Pienistä ryhmistä koostuisi tällöin suuri kokonaisuus, joka olisi riittävän vahva haastamaan ne tahot, joiden intresseissä ei ole ilmastonmuutoksen torjunta. Kleinin mukaan "jos jokainen meistä rakastaisi kotipaikkaansa tarpeeksi puolustaakseen sitä, ekologista kriisiä ei olisi. Mitään paikkaa ei silloin voisi alentaa uhrattavaksi." Jakolinjaa "aktivisten" ja "tavallisten kansalaisten" välillä ei enää olisi, kun aktivismista tulisi koko yhteiskunnan läpäisevää täysin normaalia toimintaa, jossa jokainen olisi aktivisti.

Vahva julkinen sektori on niin ikään Kleinin työkalupakin osa, mikä ei ole missään määrin yllättävää ottaen huomioon hänen vasemmistolaisen eetoksensa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina hänen vaatimuksensa eivät mitenkään hätkähdytä minua, mutta uskoisin Atlantin takana olevan toisin: nehän ovat osittain suorastaan radikaaleja ajatuksia. (Tässä vaiheessa hengähdän syvään ja koetan pitää pään pystyssä, vaikka se valtiomalli, johon olen kasvanut ja jota suuresti kunnioitan, onkin menossa kovaa vauhtia alamäkeen.)

"Joka käänteessä toimintaamme leimaa kunnioituksen puute suhteessa voimiin, jotka olemme sysänneet liikkeelle. Olemme varmoja tai ainakin toivomme, että luonto, josta olemme tehneet kaatopaikan, ja ihmiset, joita olemme kohdelleet kuin roskaa, eivät koskaan reagoisi tai vaikeuttaisi elämäämme."

Klein nostaa kirjassaan vahvasti esiin alkuperäiskansojen aseman, jossa on suuria puutteita maailmanlaajuisesti. Alkuperäiskansoja ajetaan pois asuinsijoiltaan energiapolitiikan tieltä, vaikka juuri heidän elämäntavastaan olisi syytä ottaa oppia: maasta saadaan paljon, mutta sitä hoidetaan ja uudistetaan, tulevaa silmällä pitäen. Paikoin alkuperäiskansat ovat onnistuneet vahvistamaan asemaansa elintilansa suhteen, mutta paljon työtä vielä vaaditaan, jotta tilanne on vakaa. Alkuperäiskansoja myös käytetään Kleinin mukaan hyväksi "ihmiskunnan ilmastosankareina" ilman, että he saisivat mitään vastineeksi.

Tämä muuttaa kaiken on hengästyttävää, rasittavaa ja tärkeää luettavaa. Sen tyyli on yhtä aikaa henkilökohtainen ja yleinen, tempo kiihkeä ja asenne napakka, tuumaakaan periksiantamaton. Klein on tehnyt avustajineen massiivisen tutkimustyön, matkustanut ympäri maailmaa tekemässä haastatteluja ja osallistumassa seminaareihin ja tapahtumiin, ottanut selvää, ärsyttänyt ja haastanut. On helppo uskoa,  että hän on saanut ja saa paljon kuraa niskaansa kiihkeitä ajatuksia herättävän työnsä vuoksi. Valitettavasti Kleinin johtopäätöksiä on hankala kokonaan tyrmätä, joskin kritisoida aina voi. On selvää, että tämä aihepiiri on äärimmäisen keskeinen sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta. Ja meteliä on syytä pitää, kunnes suunta muuttuu.

"Täytyy muistaa, että suurin este ilmastokriisin voittamiselle ei ole se, että olisi liian myöhäistä emmekä tietäisi mitä tehdä. Aikaa on riittävästi. On myös valtavat määrät vihreitä teknologisia mahdollisuuksia ja ekologisia visioita."

"Nyt jos koskaan on oikea hetki panna toimeen suunnitelmaa, joka tervehdyttäisi paitsi planeettamme, myös rikkoutuneen taloutemme ja pirstaloituneet yhteiskuntamme."


Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto
Suomentajat: Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen & Henri Purje
Ulkoasu: Scott Richardson & Elina Salonen
Into Kustannus 2015
622 s.
E-kirja.

This Changes Everything: Capitalism vs. the Climate (2014)

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Helsingin Sanomat

Alkuperäiskansoja koskevan osionsa vuoksi otan kirjan osaksi Kansojen juurilla -lukuhaastetta.

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables

Varoituksen sana lienee paikallaan. Jos Vihervaaran Anna on sinulle pyhä, voi olla, ettet pidä tekstistäni.

"Well, I guess I'll light the lamp and get to work," said Marilla. "I see plainly that you don't want to hear what Miss Stacy had to say. You're more interested in the sound of your own tongue than in anything else."

En ollut ennen tätä koskaan tutustunut Annaan (tai tästedes Anneen, luin teoksen alkuperäiskielellä). Toki olen "aina" tiennyt, että L. M. Montgomerylla sen niminen sankaritar tuotannossaan on useamman kirjan ajan, mutta siinä kaikki.

Joskus kevään kuluessa innostuin selailemaan Project Gutenbergin sivustoa, ja törmäsin Anne of Green Gablesiin. Latasin tiedoston: olisi jo aika tietää, mistä oikein on kyse. Heinä- ja elokuun iltoina kirjaa sitten lopulta (hitaasti) lueskelin.

Nyt tiedän.

Anne Shirley on orpotyttö, jonka sisarukset Marilla ja Matthew Cuthbert adoptoivat. He olivat toivoneet riuskaa nuorukaista, joka auttaisi Matthew'ta talon töissä, mutta väärinkäsitysten vuoksi juna tuokin Annen: punapäisen, puheliaan, haaveiluun taipuvaisen tyttölapsen. Eihän häntä lopulta voi vastustaa, ja niin sisarukset saavat uuden perheenjäsenen.

Anne suhtautuu maailmaan suurella uteliaisuudella. Hän rakastuu uuteen kotiinsa perin juurin, sillä siihen saakka hänen elämänsä on ollut kovin katkonaista ja turvatontakin. Avonleasta Anne saa itselleen kodin ja Cuthberteista perheen, jota hänellä ei ole koskaan ollut. Sisarukset taas pyrkivät omalta osaltaan kasvattamaan Annesta kunnollista nuorta naista, joskin vetovastuu on Marillalla Matthew'n jättäytyessä sivustalle – josta tarpeen mukaan lyhytsanaisesti puuttuu suurimpiin ylilyönteihin tai rimanalituksiin.

Anne tekee kotitöitä, tutustuu kyläläisiin, käy koulua ja kasvaa vähitellen lapsesta nuoreksi neidoksi, jonka terävää älyä ja peräänantamattomuutta ei voi ohittaa. Niinpä Anne saa stipendin lukioon ja sen myötä myös collegeen. Vaan hempeillä nuoruusvuosilla on myös haasteensa, eikä aivan kaikki lopulta tulekaan hopeatarjottimella.

Periaatteessa pidän tyttökirjaklassikoita aivan kelvollisina romaaneina. Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen kolisi kovaa silloin 9-vuotiaana, eivätkä ne ole menettäneet hohdettaan myöhemminkään, vaikka aikuissilmä onkin hieman kriittisempi kuin innokas lapsenmieli. Ongelmaksi Anne of Green Gablesin kohdalla muodostuikin juuri se, että minulla oli ensikosketusta ajatellen noin 20 vuotta liikaa ikää.

Romaanina kirja on hieman tylsä, sillä varsinaista juonta siinä ei oikein ole. Annen elämä Avonleassa etenee sykäyksittäin, pääosin erilaisten sattumusten, kommellusten ja arkisten askareiden kautta. Kirjan reiluun 200 sivuun mahtuvat Annen nuoruusvuodet 11–16, ja se on aika paljon. Isoja loikkauksia tehdään aika ajoin, ja aika juoksee hurjaa vauhtia.

Montgomery on kehittely sankarittarelleen taipumuksen joutua kaikenlaisiin vaikeuksiin (toki varsin hellämielisiin ja viattomiin). Anne on utelias, toimelias ja impulsiivinen: hän ei juuri mieti, mitä sanoo, ennen kuin on sen jo sanonut. Kirjassa on sivukaupalla Annen häkellyttäviä monologeja, joissa käydään läpi luonnon ihmeellisyyksiä, universumin upeutta ja kaikenlaista mitä sen väliin voikaan mahtua.

Yksinkertaisesti tuskastuin. Anne on mielestäni kautta linjan rasittava, kälättävä kakara, joka ei osaa ollenkaan säädellä käytöstään, eikä näe siinä mitään muutoksen tarvetta. Sinänsä hän ei tietenkään ole ilkeä, vaan tarkoittaa aina hyvää ja on vain yksinkertaisesti innoissaan, mutta hän on kuin hyrräväkkärä, joka menee, vaikka joskus olisi syytä olla paikallaan. Annen romanttinen luonteenlaatu on näin kyynisen (?) aikuisen silmin lähinnä paatoksellinen, vaikka toki sille on syynsä ja onhan kyse kuitenkin ensin lapsesta ja sitten nuoresta – elämän kuuluukin olla traagista.

Annessa on toki elämäniloa ja energiaa, josta voi olla hyvä ottaa mallia. Mutta voi hyvänen aika, jos joutuisin joskus hänen kanssaan samaan huoneeseen... luultavasti poistuisin sieltä ääntä nopeammin. Ihmisen täytyy osata joskus olla myös hiljaa, eikä aina purskauttaa suustaan joka ikistä ajatustaan ja joka ikistä ajatusta seuraavaa uutta mielleyhtymäänsä. Anne puhuisi yhteen putkeen luultavasti maailmanloppuun saakka. Ja jatkaisi vielä senkin jälkeen.

Sadan vuoden takaiseksi tyttökirjaksi Anne of Green Gables on siinä mielessä raikas, ettei se ole moraaliselta painotukseltaan mitenkään ylettömän painostava. Marilla ja Matthew ovat toki konservatiivisia ja uskonnollisia ihmisiä (vaikka Matthew'sta en mene kyllä vannomaan mitään, hän on ihastuttavan tyyni ja sopivan arvoituksellinen), mutta he esimerkiksi tukevat ja kannustavat Annen opiskelua ilman vastaväitteitä.

Kun lopulta sain kirjan loppuun yli kuukauden lukemisen jälkeen, olin varma, etten enää pitkällä tikullakaan koskisi mihinkään Anneen viittaavaakaan. Mutta ehkä hajurako on auttanut, sillä enää en koe mahdottomana seuraavienkin osien lataamista Project Gutenbergista. Myönnettävä se sentään on, että hieman kiinnostaisi tietää, miten Annelle aikuisempana oikein käy...


L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
The Project Gutenberg eBook (2008)
238 s.
Alkuperäisteoksen julkaissut L. C. Page Company 1908
Suomentanut Hilja Vesala nimellä Annan nuoruusvuodet (WSOY, 1920)

______

Anne on monelle rakas kirjasankaritar. Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen kamari, Jokken kirjanurkka, Cilla In Wonderland, Lukuisa, Lukisinkohan, Kirjaurakka, Ainakin 52 kirjaa, Mustetta paperilla, Lukematon maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin emäntä Anna on kirjoittanut kaimastaan lisäksi ainakin näin ja näin.

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi.        

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Siinä missä viimeistä edellinen lukukokemukseni tuntui lähinnä pohjaanpalaneelta siirapilta, nyt esiin nostamani kirja on kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka jättää kielen kirvelemään, vaikka sokeria pohjimmiltaan onkin.

Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James on aikuisten satu. Etta tajuaa 82-vuotiaana, ettei ole koskaan nähnyt merta. Nyt tai ei koskaan on aika. Niinpä Etta lähtee merelle – kävellen. Hän asuu nimittäin miehensä Oton kanssa keskellä Kanadan preeriaa. Matkaa tulee yli 3000 kilometriä.

Otolle jää vastuu kodinhoidosta, mutta onneksi Etta jättää jälkeensä reseptikortteja. Kyllä Otto pärjää, sodankäynyt mies. Etan ja Oton naapuri Russell joutuu hämmennyksiin Etan lähdöstä ja lähtee seuraamaan tätä. Otto luottaa vaimoonsa.

Matkan varrelta Etta löytää kojootin, Jamesin, joka on paljon parempaa matkaseuraa kuin kukaan kaksijalkainen voisi olla. Ja vaikka muistot ovat jokaisella vahvat ja niitä on vuosikymmenien ajalta, ei Etan taskuunsa laittama lappunen elossaolevista ja jo kuolleista omaisista mene hukkaan.

Etta ja Otto ja Russell ja James on kirja, jota ei kannata juonen osalta liiaksi ruotia. Kirjan viehätys on sen yllätyksissä ja erikoisissa käänteissä. Tarinan vietäväksi on ihanaa heittäytyä, Hooper antaa siihen mahdollisuuden.

Kirja on loppujen lopuksi aika erikoinen. Hooperin kirjoitustyyli on yhtä aikaa lakoninen ja runsas. Onko se edes mahdollista, en tiedä, mutta siltä lukiessa tuntuu. Vaikka aihepiirit ovat suuria – sota, ihmissuhde, suru, vanhuuden väistämättömyys – kirjailijalla on pilke silmäkulmassaan, eikä lukija luuhistu tarinan painon alle. Pikemminkin sen pinnalla saa kellua ja samalla ihailla valoa laineilla.

Kaikesta lukemastaan ei ole ihan varma. Kuka lopulta muistaa mitäkin ja millä tavoin? Ja onko sillä edes väliä? Pitkään jaettu elämä sekoittuu toiseen väistämättä, omasta tulee yhteistä. Kirja jättää melankolisen mutta tyytyväisen olon. Näinkin voi kokonaisen elämän kuvata. Kaikesta tästä se voi koostua. Tätä kaikkea se on.


Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Gummerus 2015
333 s.
Etta and Otto and Russell and James (2015)

Kirja kustantajalta.


Emma Hooper esiintyy reilun viikon kuluttua, 22.–23.5.2015 ensimmäistä kertaa järjestettävillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Osallistuin kyseisen tapahtuman järjestäjien tarjoamiin bloggari-iltamiin muutama viikko sitten, ja voin hyvillä mielin todeta, että tapahtuman konsepti on sen verran noheva, että sitä voi mieluusti mainostaa kaikille kiinnostuneille. Menkää siis ja nauttikaa kirjallisuudesta, niin minäkin aion tehdä!

______

Luettu toki muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Lukuisa, Leena Lumi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Sivutiellä, Kirjasähkökäyrä

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä. En panisi pahakseni pientä Kanadan-matkaa.  

Douglas Coupland: Eleanor Rigby

Douglas Couplandin Eleanor Rigby jäänee mieleeni pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen tarina on koskettava ja yllättävä. Toisekseen sen takia The Beatles on soinut päässäni säännöllisesti jo lukiessa ja sen jälkeen joka kerta, kun olen vilkaissut kirjaa työpöydän kulmalla.

All the lonely people
where do they all come from?

Kirja kertoo oman elämänsä Eleanor Rigbysta, ylipainoisesta konttorirotasta Liz Dunnista, jonka elämää määrittelevät lähinnä työ ja rasittava lapsuudenperhe. Omaa perhettä Lizilla ei ole, hänellä ei ole koskaan ollut parisuhdettakaan. Hän on yksinäinen, mutta itsesäälin sijaan hallitseva luonteenpiirre on sarkasmi. Lizin uomissaan oleva elämä kokee kuitenkin valtavan mullistuksen, kun hänen elämäänsä astuu parikymppinen Jeremy.

Jeremy sairastaa MS-tautia ja on luonteeltaan pisteliäs, joskin jollain tapaa hyvin sympaattinen.

Hän on myös – ei enempää eikä vähempää kuin – Lizin poika.

Eleanor Rigby on kirja, joka ei jätä kylmäksi. Se on samaan aikaan hauska ja koskettava, ja sen henkilöt ovat ihastuttavan ärsyttäviä. Kukaan ei totisesti ole pulmunen, mutta toinen on siedettävämpi toista.

Kirjassa on varsin absurdeja käänteitä, joita en sen kummemmin ruodi, jotta kirjasta riittää mahdollisesti lukemisen iloa muillekin. Kotimaisista kirjablogeista en nopealla haulla löytänyt tätä kirjaa käsitteleviä tekstejä kirsimarian kirjoitusta lukuunottamatta. Uskallan kyllä suositella lämpimästi Couplandiin tutustumista. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, ja sainkin yllättyä iloisesti hyvän kirjan äärellä.

Miten tulin tähän tarttuneeksikaan? Etsin kirjastossa hakukoneelta Wieniin sijoittuvia kirjoja Idän pikajuna -lukuhaastetta varten, ja Eleanor Rigby lävähti listalle. Ei kun kokeilemaan. Kovin keskeisessä roolissa lempikaupunkini ei tarinassa ole, mutta olennaisessa kuitenkin. Liz matkustaa Wieniin – ja melkoisen matkan hän totisesti saa.

Hmm. Huomaan, että tästä kirjasta on hieman hankalaa kirjoittaa. Yksi syy on se, että kirjassa tapahtuu paljon sellaista, mikä herättää lukijassa ajatuksia, mutta joita ei ole mukavaa pilata kirjaa lukemattomilta. Minut se sai pohtimaan yksinäisyyden olemusta ja asioita, jotka jäävät huomaamatta. Ihminen on helposti omien ennakko-oletustensa vanki ja suhtautuu toisiin ihmisiin varsin kapeakatseisesti, tiedostamattaankin. Tuskin se läheskään aina on pahuutta tai ilkeyttä, mutta sen vuoksi voi jäädä hurjan paljon näkemättä.

Lizin minäkerronta on paikoin jopa koomista pisteliäisyydessään, mutta pohjavire pysyy loppuun asti melankolisena. Eleanor Rigby ei ole yksinkertaisten tunteiden kirja, vaan se esittelee elämää huomattavan laajasta näkökulmasta kaikkine kummallisuuksineen ja odottamattomine puolineen. Päällepäin et voi koskaan nähdä, mitä kaikkea toinen voi olla.


Douglas Coupland: Eleanor Rigby
Suomentaja: Katja Rosvall
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2007
224 s.
Eleanor Rigby (2004)

_____

Idän pikajuna -lukuhaaste etenee Wieniin.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Olen miettinyt paljon, miksi Alice Munro kolahtaa minuun niin kovaa.

En ole keksinyt.

Jokin hänen teksteissään on, jokin taika, joka sitoo minut pauloihinsa eikä irrota ennen kuin kirjan kannet on suljettu. Munro ei edes kirjoita elämästä, joka olisi minulle tuttua. Hänen novelleissaan on yleensä kyse pitkistä ajanjaksoista, ihmisen kokoisesta elämästä, kokonaisesta avioliitosta, äitiydestä, uskalluksesta ja epäonnesta.

Tai sitten olen vielä keskellä Munron novellia, tietämättäni jossakin taitekohdassa, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Eiväthän Munron henkilötkään tiedä, mitä odottaa. Kuka voisikaan tietää? Ei elämästä ole karttaa valmiina.

Nuoruudenystävä on julkaistu jo neljännesvuosisata sitten, vuonna 1990, mutta se on suomennettu vasta nyt. Suomennoksesta vastaa Kristiina Rikman, joka totta vieköön tietää, mitä tekee. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen on ehjä, hallittu ja koskettava kokonaisuutensa.

Omiksi suosikeiksini nousi kolme novellia. Kokoelman avaus- ja niminovelli Nuoruudenystävä kertoo syrjäisessä pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, Florasta ja Elliestä, jotka jakavat maatilan ja paljon muuta. Novellin kertojan äiti asuu ja työskentelee hetken aikaa sisarusten maatilalla – hän on opettaja kyläkoulussa, joka on maatilan alueella – ja hänen tarkkailemansa tilanne siivilöityy kertojallekin joskus paljon myöhemmin. Nuoruudenystävässä tiivistyy pienen paikkakunnan sisäänpäinkääntyneisyys ja ihmisluonto. Paljonko antaa anteeksi? Mihin tyytyä?

Toinen vaikuttava novelli kokoelmasta on Meneseteung. Sen päähenkilö on runoilija Almeda Roth, jonka elämää (jälleen pikkukaupungissa) kuvataan laajalla kaarella. Aika on 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Mistä Almeda jäi paitsi? Mitä hän sen sijaan sai? Vaikka kyse on päällisin puolin eräänlaisesta elämäkerrasta, pohjimmiltaan tulkitsen novellin muistamisen ja unohtamisen teemojen kautta. Mitä me voimme koskaan tietää toisesta ihmisestä? Hyvin vähän.

Kolmas timantti on Hyvyys ja laupeus, jossa kuolemaa tekevä nainen, tähtimuusikko Bugs, matkustaa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan tyttärensä Averillin kanssa. Laivan muut matkustajat ja miehistö herättävät myös kiinnostuksen, mutta keskeiseen osaan nousee äidin ja tyttären suhde – joka on huomattavan paljon rosoisempi kuin päälle päin uskoisi. Tässä novellissa on melkoisia koukkuja, ja se olisi syytä lukea toiseen kertaan kaikkien huomaamiseksi. Hyvyys ja laupeus tuo Munron taituruuden ja novellien hienouden suoraan lukijan nenän alle.

Nuoruudenystävä kohoaa kokoelmana yhdeksi Munron parhaista. Siinä on tasaista tyyliä, huolellisuutta, pakottomuutta ja teräviä piikkejä. Tämän kokoelman novelleissa on harvoja – jos lainkaan – miellyttäviä ihmisiä. Jokaisella on oma synkkä puolensa, oli se sitten lapsellisuutta, katkeruutta, itsetuhoisuutta, mustasukkaisuutta tai periksiantamista. Munron henkilöhahmot eivät kuitenkaan koskaan ole yksioikoisia: heissä on aina syvyyttä. He ovat inhimillisiä. Kuin kuka tahansa meistä.


Olen lukenut ja kirjoittanut Munron muista kokoelmista:

Liian paljon onnea
Hyvän naisen rakkaus
Kallis elämä
Valkoinen tunkio
Kerjäläistyttö
Sanansaattaja
Julkisia salaisuuksia
Karkulainen


Alice Munro: Nuoruudenystävä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2015
332 s.
Friend of My Youth (1990)

Oma ostos.

_____

La petite lectrice -blogin Katri on myös kirjoittanut Nuoruudenystävästä.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 7. Novellikokoelma.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013 (1. painos 2010)
366 s.
Too Much Happiness (2009)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron novellikokoelma Liian paljon onnea on jälleen yksi osoitus kanadalaiskirjailijan vahvuudesta, taituruudesta ja monipuolisuudesta. Mukana on kymmenen novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat perhe-elämän vavahduksista brutaaliin väkivaltaan, lapsuuskokemuksista kuolinvuoteelle, sairaudesta satunnaiseen pahuuteen, hyviin hetkiin ja onnen murusiin. Etenkin viisi novellia nousee tavalla tai toisella yli muiden.

Wenlock Edge on kertomus opiskelemaan lähtevästä nuoresta naisesta, joka kohtaa yliopistokaupungissa uusia puolia elämästä. Erikoislaatuinen ystävyys johtaa kummallisiin tapahtumiin, joiden kokonaisuutta niin lukija kuin päähenkilö joutuvat miettimään useampaan otteeseen eri näkökulmista. Munrolla on taito tehdä tutusta outoa ja oudosta tuttua, ja hänen käsissään hyvinkin absurdit tapahtumat muotoutuvat huomaamatta osaksi normaalia ja tavanomaista.

Lasten leikkiä pureutuu syyllisyyteen ja nuorten tyttöjen julmuuteen. Se kertoo eräästä kesäisestä päivästä leirillä, vesileikeistä ja samaan aikaan se käsittelee erilaisuuden pelkäämistä ja sen kohtaamisen mahdottomuutta. Novelli saa miettimään, kuinka kapea on raja lapsen avoimen mielen ja opittujen ennakkoluulojen välillä.

Vapaat radikaalit tarjoaa yllätyksiä. Sen henkilöt eivät ole lainkaan sitä, miltä näyttävät ja uusia puolia paljastuu joka hetki. Novellin tunnelma on samaan aikaan latautunut ja ahdistava ja sen käänteet hämmentävät ja samalla ihastuttavat oveluudellaan. Aikatasot limittyvät, muistot, toiveet ja pelot yhdistyvät.

Kokoelman niminovelli Liian paljon onnea kertoo oikeasta, eläneestä ihmisestä: venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta, joka joutui näkemään 1800-luvun lopulla paljon vaivaa saadakseen tehdä kykyjensä mukaista uraa. Novellin runko sijoittuu muutaman päivän ajanjaksolle, mutta takaumien ja muistojen kautta Kovalevskajan elämä saa pinnan ja sisällön. Tyyliltään novelli ei ole aivan perinteisintä Munroa, vaan tarinallisempi ja juonellisesti laajempi. Kokonaisuus on kaikin tavoin pakoton, vapaasti kehkeytyvä ja eheä.

Ja sitten on Ulottuvuuksia. Kokoelman avaava, luun kurkkuun iskevä, terävä, raadollinen ja surullinen. Vaikket koskaan lukisi muuta Munrolta, lue tämä novelli. Se on tunnelmaltaan tiivis, käänteiltään yllättävä ja kauheasta aiheestaan huolimatta kaikkea muuta kuin toivoton. Ulottuvuuksia pureutuu syvälle perhetragediaan, taustoittaa ja kyseenalaistaa, analysoi muttei tarjoile mitään valmiina. Lukija saa hämmästyä, ihmetellä, ihailla ja nieleskellä. Ulottuvuuksia on novellitaidetta parhaimmillaan.

Alice Munro on niin taitava kirjailija, että hänen teostensa äärellä on pakko nöyrtyä. Aiheet pulppuavat arjesta, mutta ovat kaikkea muuta kuin tylsiä tai ankeita. Yllätykset, muutokset, pienet liikahdukset ja käännökset tekevät Munron novelleista kirjallisuutta, joka ei jätä kylmäksi. Hän käsittelee rumia, brutaaleja, jopa tavallaan kiellettyjä aiheita, muttei koskaan ylly mässäilemään tai moralisoimaan. Ihmiset saavat hänen novelleissaan elää elämäänsä valintojensa, virheidensä ja toisinaan myös onnensa kanssa. Liikaa onnea ei kuitenkaan kukaan lopulta saa. Siitä pitää elämän vaaka huolen.

___

Liian paljon onnea on laajalti luettu kirja. Muutamia muiden arvioita: Lurun luvut, Kirjanainen, Kirjapeto, Mustikkakummun Anna, Sinisen linnan kirjasto.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014 (1. painos 2000)
386 s.
The Love of a Good Woman (1998)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron vuonna 1998 julkaistu novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus on -- tarinan muodostama, vahva ja vaikuttava kokonaisuus. Vakaalla, rauhallisella ja kiusoittelevalla tyylillään Munro rakentaa kuvia ihmisistä, perheistä, hetkistä ja tapahtumista, jotka näyttävät päälle päin tavanomaisilta – sellaisilta, joista jokainen on joskus kuullut ja jollaisia on tavannut. Mutta eivät ne kuitenkaan ole mitään tuttua ja turvallista, päinvastoin.

Niminovelli Hyvän naisen rakkaus on useampaan lukuun jaettu, laaja tarinavyyhti, jossa pikkukaupungin optikko löytyy hukkuneena autostaan. Kuvio on huomattavasti laajempi ja monimutkaisempi, kuin ruumiin löytäneet pojat tai muut kaupunkilaiset osaavat aavistaa. Sen saa ymmärtää myös kotisairaanhoitajana työskentelevä Enid, joka saattohoitaa munuaiskerätulehdukseen hitaasti kuolevaa nuorta perheenäitiä.

Jakarta kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: on kahden nuorenparin kesänviettoa, johon liittyy merkityksellisiä tapahtumia, jonka jälkeen katse siirtyy kymmeniä vuosia eteenpäin. Tarinassa on menetystä, hiipuneita ihmissuhteita ja levottomuutta. Kuinka hyväksyä menetetty? Kuinka sopeutua siihen, että aika kuluu eikä elämä aina kanna mukanaan?

Cortesin saari on jollain tapaa jopa häijy kuvaus nuoresta avioparista ensimmäisessä yhteisessä alivuokralaiskodissaan. Naapurin utelias ja dominoiva rouva Gorrie tekee tuttavuutta soveliaisuuden rajat ylittäen. Vaimon sosiaaliset rajoitukset ja erikoinen persoona, kevyt maailmasta irrallaan oleminen rakentavat kiinnostavan kuvan elämästä, jonka periaatteessa pitäisi olla kaikin tavoin tavanomaista.

Niittomies kertoo äidin ja aikuisen tyttären vaikeasta suhteesta, haluttomuudesta rakentaa ihmissuhdetta toimivaksi ja toisaalta hetkestä, jolloin toinen ymmärtää, ettei yhteistä tunnetta enää ole. Pettynyt isoäiti lähtee kahden lapsenlapsensa kanssa ajelulle, jonka aikana hän kohtaa sekä omaa menneisyyttään että havahtuu tilanteen tasalle.

Lapsia et saa tuntui hieman sovinnaiselta ollakseen Munron kynästä. Novellissa kotiäidin pää tuntuu sekoittuvan harrastajateatterin näytelmän vuoksi, vai sekoittuuko kuitenkaan? Arkinen aherrus saa ainakin uuden suunnan, ja nainen ottaa omiin käsiinsä asioita, joiden on aiemmin antanut vain valua sormiensa läpi.

Rahaa kuin roskaa oli minulle vaikein pala, en päässyt sen tunnelmaan kiinni ja sen henkilöt pysyivät etäällä. Tarinan keskiössä on pikkutyttö, joka palaa äitinsä luokse ja tarkkailee äidin ja naapurin pariskunnan välisiä, outoja suhteita tehden niistä omia lapsenomaisia päätelmiään. Tyttö kaipaa huomiota ja haluaa ymmärtää sen, mitä näkee.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia vaikuttivat minuun syvimmin. Muutoksen aika on kirjemuotoinen novelli nuoresta naisesta, joka palaa yliopistosta viettämään aikaa ikääntyneen lääkärinä työskentelevän isänsä luokse. Lyhyen ajan sisällä naisen on käytävä läpi omat valintansa ja tekonsa, tehtävä tilit selväksi menneen kanssa ja lopulta yritettävä myös ymmärtää isäänsä, joka – toisin kuin tytär on ehkä aiemmin osannut ajatellakaan – elää aivan omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaan.

Äitini uni on tiheätunnelmainen ja vaikuttava tarina siitä, kuinka lapsen syntymä ja äitiyden alkumetrit vaikuttavat laajalle – ja kuinka mikään ei ole itsestäänselvää. Pääosassa on nuori sotaleski, joka saa lapsen kuolleen miehensä sisarten ja seniilin äidin kodissa. Nainen ei ole luontainen äiti, hän ei havaitse itsessään edes hoivaviettiä.

Hyvän naisen rakkaus on eheä kokonaisuus, jonka perspektiivi on samaan aikaan laaja ja yksityiskohtainen. Munron henkilöhahmot ovat harvoin yksiselitteisiä ja vielä harvemmin he ovat miellyttäviä, helppoja tai rakastettavia. Jokaisella on omat pimeät puolensa, jokaisessa on jotain, mitä muiden on vaikeaa hyväksyä. Munro ei jää selittelemään tehtyjä tai tekemättömiä ratkaisuja, vaan hän antaa tarinan kulkea eteenpäin. Monta kertaa ratkaiseva askel jää ottamatta, ihminen jää epäröimään tai ei tule edes huomanneeksi, että jokin muutos tai teko olisi ollut mahdollinen. Mies, joka ei kykene kohtaamaan kuolevaa vaimoaan, ei aiheuta moralisointia vaan hentoa ymmärrystä: kuinka moni meistä osaa aina sanoa oikeat sanat, tehdä oikeat valinnat? Harva.

Kokoelma on tiheä ja huolella loppuun työstetty. Se tuntuu yhtenäiseltä, mietityltä. Lukija saa novelleista paljon irti, niiden henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja koska jälkeen jää yleensä vain aukkoja ja pieniä oivalluksen hetkiä, mielikuvitusta ja älyä nipistellään ja ärsytetään sopivissa määrin. Mitään ei Munrolta saa helpolla, mutta kaikki minkä saa, on jokaisen pinnistyksen arvoista.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta yhdessä nooran kanssa.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.