Vuosi pakettiin ja uutta kohti

Alkaa tämä vuosi olla vähitellen nähty.

Ainakin tämä on ollut parempi vuosi kuin edellinen. Olen ollut onnellisempi. Alkuvuodesta elämä mullistui, kun muutin avovaimoksi meren rannalle Helsinkiin. (Identiteetti)kriiseiltä ei vältytty, mutta aina ne kai kuuluvat taitekohtiin. Olen viihtynyt pääkaupungissa hyvin, joskin välillä kaipaan Tamperetta ja erityisesti mahtavia ihmisiä siellä. Toki on tullut rampattua opiskelujen perässä Pirkanmaalla etenkin keväällä ihan kyllästymiseen asti, mutta tottakai sitä joutuu silti eroon normaalisti arkeen kuuluvista tyypeistä, kun asuu eri kaupungissa. Harmi.

Kevään lopuksi sain valmiiksi opettajan pedagogiset opinnot. Syksyn tullen aloin tosissani tehdä gradua. Nyt näyttää ihan hyvältä, joskin paaaaaaljon on vielä tekemistä. Kirjoittamista. Tutkimista. Lukemista. Mutta pidän siitä, sillä haluan tehdä niitä kaikkia. Valmistumisella ei enää tunnu olevan paniikinomaista kiirettä, vaikka tavoite ensi keväässä onkin. Katsellaan. En halua pakottaa itseäni. (Hellä piiskaus käy kyllä.)

Kesällä murehdin liian pientä palkkaani ja tylsäksi osoittautunutta työtä. Syksyllä työolot hieman paranivat, mutteivät edelleenkään vastanneet sitä, mihin minut puheiden mukaan palkattiin. Tilanne saattaa muuttua hieman keväällä, mutta siitä tarkemmin, jos asiat etenevät. Matalapalkkaisena eläminen on vaikeaa, eikä tilannetta helpota se, että tämän vuoden tienestit ylittävät juuri ja juuri opintotuen tulorajat, joten joudun palauttamaan yhden kuukauden opintotuen, kunhan jostain kiskaisen rahaa siihen tarkoitukseen. Tämä on kyllä ihan omaa syytäni, sillä ilmeisesti on liikaa vaadittu osata laskea yhteentoista. Kymmeneen laskeminen sujuu kyllä... Pääsisipä jo näistäkin vaivoista. Voisi siirtyä murehtimaan jotain muuta.

Olen päässyt tänä vuonna katselemaan hieman maailmaakin. Maaliskuussa olimme Marin ja Jennin kanssa Edinburghissa, josta en sitten koskaan kirjoittanutkaan mitään matkamerkintää, vaikka niin uhosin. Hauskaa siellä joka tapauksessa oli, ja kaupunki oli upea. Erityisen hyvin mieleen jäi keskustan vanha hautausmaa, sinne tehdyt yökävelyt ja siellä tavattu orava. Opettelin matkalla juomaan viskiä, rakastuin Edinburghin linnaan ja täytin 26 vuotta. 

Huhti-toukokuun vaihteessa olin Itävallassa opettajankoulutukseen liittyvällä ERASMUS-kurssilla kaksi viikkoa. Ihan mielenkiintoinen reissu, jonka aikana käytiin myös päivämatkalla Italiassa ja Sloveniassa. 

Elokuussa pyöräilimme V:n kanssa Pellinkiin ja takaisin. Kolmen päivän kesäloma teki hyvää ja saaristo paljastui minulle sopivaksi mielentilaksi. Uudestaan pitää joskus mennä. Ehkä sillä kertaa näemme edes vilauksen Toven Haru-saaresta... Syyskuussa kävin Rovaniemellä tapaamassa ystäviä ja lokakuussa sain iloa Suomenlinnasta.

Marraskuussa matkustimme Kööpenhaminaan, missä vietimme erinomaisen hyvän pitkän viikonlopun, vaikka Tanskan hintataso hieman hirvittikin. Toinenkin pohjoismainen pääkaupunki tuli tutuksi, kun seilasimme Jennin kanssa meren yli Tukholmaan yhden päivän minilomalle. Itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna oli vuorossa surullisenkuuluisa Pietarin-matka, jota en edelleenkään pysty muistelemaan kovin suurella lämmöllä. Ehkä joskus viiden vuoden päästä nauran sille kuin mille tahansa hupaisalle sattumukselle. Ehkä.

Olen käynyt tänä vuonna seitsemässä eri maassa, mikä on aika huima määrä! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa, mutta ei ehkä ihan heti alkuvuodesta muun muassa mainittujen taloudellisten haasteiden takia ja siksi, että ehkä saan sitä gradua tehtyä, jos lupaan itselleni jonkin matkapalkinnon kun se on valmis. 

Tämä on ollut hyvä vuosi. Toivottavasti seuraavasta tulee vähintään yhtä hyvä. Ainakin minusta tulee sen kuluessa filosofian maisteri, eikä se olekaan ihan mikään sivuseikka. Ennen maisteri- tai muita mullistuksia vietetään kuitenkin vuodenvaihdetta ja vuosipäivää. Ollaan tuon miehen kanssa tallailtu samaa polkua tai ainakin sen vierustaa seitsemän vuotta. Aika kiva. 

Ja illalla koti täyttyy ystävistä, joiden kanssa kelpaa heittää hyvästit menneelle vuodelle ja rynnätä kohti uusia seikkailuja.

Hyvää uutta vuotta itse kullekin!

Tuntemattomat tyttökirjat: Naamion takana

Louisa M. Alcott: Naamion takana. Kootut kertomukset. Suom. Inkeri Koskinen. Helmi Kustannus 2005. 277 s.

Tämä kirja katseli minua monella kirjastoreissulla hyllystä. Se oli asetettu esille houkuttelemaan ohikulkijaa, ja lopulta sen katse sai minut valtaansa ja lainasin teoksen. Kyseessä on viiden kertomuksen kokoelma, jossa tyttökirjailijana parhaiten tunnettu Louisa M. Alcott näyttää toisenlaisen puolen itsestään, sellaisen hieman vähemmän kiltin ja opettavaisen.

Kokoelmassa on mukana yksi pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, Alcottin nuorena kirjoittama (ja sisarussarjan oikeasti esittämä) näytelmä Bianca, oopperatragedia sekä kolme eri lehdissä ilmestynyttä jännityskertomusta: Hengenvaarallista huvia, Honorin perintö ja Silmäpari, eli modernia magiaa. Alcott elätti itseään ja perhettään kirjoittamalla, ja ennen kuin hänestä tuli Pikku naisten luoja, hän kirjoitti paljon tilaustöitä ja juurikin suosittuja jännityskertomuksia aikakauslehtiin. Suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe kirjan alussa ja lyhyet esittelyt ennen kutakin kertomusta ovat mielenkiintoisia ja antoivat paljon uutta tietoa ainakin tälle lukijalle.

Minähän siis rakastan Pikku naisia, koko sydämestäni ja aivan estoitta. Mikään ei voi himmentää tai heikentää sitä kiintymyssuhdetta, joka minulla Alcottin kuuluisimpaan kirjaan on. Olen lukenut Pikku naiset vähintään kymmenen kertaa (jatko-osatkin melko monesti), enkä näe mitään syytä, miksen lukisi sitä vielä toista tai kolmatta kymmentä kertaa uudestaan. Pikku naisia on minun lohtukirjani, olen kasvanut sen kirjan kanssa ja siitä löytyy joka ikinen kerta jotain uutta. Viime maanantaina tapasimme ystäväporukalla brunssin ääressä, ja silloin tuli puhetta nuortenkirjoista ja myös Pikku naisista. Kieltämättä kriittisetkin äänenpainot ovat ihan sallittuja, ja niitäkin esitettiin: onko nykyaikaisen tytön välttämättä hyvä lukea sellaisista roolimalleista, jotka ovat eläneet maailmassa, jossa naisen paikka on kotona, vaimona ja vaikka kuinka paljon luovuutta, intoa ja älyä olisi, aina on jäätävä miesten varjoon. Valitettavasti minulta ei onnistu Pikku naisten analysointi missään määrin kriittisesti, se on yksinkertaisesti aivan liian rakas kirja, mutta totta toki on, että Pikku naisten maailmaan sukeltavalle nykymuksulle on ehkä ihan hyvä huomauttaa, että se on oman aikansa kuva. Tosin en kyllä itse myönnä saaneeni mitään huonoja vaikutteita Pikku naisista, sen sijaan Jo kannusti kirjoittamaan itsekin ja pitämään mielessä, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa. Eli täällä suunnalla vaikutteet eivät keskittyneet perhemalleihin, vaan nuoren ihmisen elämänpolkuun. Pisteet siitä Louisalle.

Naamion takana onkin sitten jotain ihan muuta kuin Pikku naisia. Kokoelman tekstit on kirjoitettu aikuisyleisölle suoraan rahaa vastaan, ja niissä tarjotaan lukijoille sitä, mitä he ovat aikakauslehdestä halunneet lukea: jännitystä, vaaraa, karkaamisia, perintösalaisuuksia, yliluonnollisia ilmiöitä. Vahvin kertomus on pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, jossa salaperäinen kotiopettajatar Jean Muir saapuu ylhäiseen Coventryn perheeseen ja alkaa kuin varkain toteuttaa omia suunnitelmiaan talonväen keskuudessa. Naamion takana on todella viihdyttävä, terävä ja taidokas tarina avioliittopeleihin kuuluvasta vehkeilystä, roolien moninaisuudesta ja keinoista, joita kuvatun ajan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa verkostoissa on menestyäkseen käytettävä.

Pikku näytelmä Bianca, oopperatragedia on kaikessa paatoksellisuudessaan aika muikea välipala, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärrä, miksi se on valittu kokoelmaan mukaan. Itse olisin lukenut mielummin jonkin Alcottin novellin sen paikalla. Toki fani nauttii kurkistuksesta Alcottin nuoruuteen ja yhtymäkohdista Pikku naisiin, mutta silti koin näytelmän vähän turhana kirjantäytteenä.

Kolme viimeistä jännityskertomusta ovat tarkkasilmäisiä aikansa kuvia. Eniten pidin Silmäpari, eli modernia magiaa -tarinasta, jossa näkökulma on miehen ja aihepiiri kiehtova: hypnotismin ja muiden yliluonnollisten elementtien kautta kerrotaan naisen ja miehen välisestä valtataistelusta ja sen tuhoisista seurauksista. Honorin perintö on tylsähkö stoori salaisuuksista ja niiden selviämisestä – ei kovin kummoinen, kun minulta kysytään. Hengenvaarallista huvia läjäyttää naivin Pikku naisten ystävän eteen jotain odottamatonta: huumeita ja rilluttelua niiden vaikutuksen alaisena! Tällainen teema tuli kyllä ihan puskan takaa, ja kertomus on oikein oivallinen, vaikka siinä onkin tylsähkö loppu.

Huomasin, että olisin ihan mieluusti lukenut lisää Alcottin aikuiskertomuksia. Tällainen genre on minulle hieman vieras, mutta se kertoo paljon 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ihmisistä. Viihde oli eittämättä vähintäänkin syntistä, mutta silti sitä rakastettiin ja haluttiin lukea. Ymmärrettävää. Pidän myös ajatuksesta, että tällaiset tarinat ovat antaneet mahdollisuuden kapinoida vallitsevia rakenteita vastaan (vaikka niissä olisikin päädytty joihinkin varsin konventionaalisiin ratkaisuihin) – ja toisaalta ne ovat olleet esimerkiksi juuri Louisa M. Alcottille puhtaasti rahanansaitsemiskeino. Työtä. Mahdollisuus elättää itseään ja köyhtynyttä perhettään. Naisen voimaa.

Kannatti lukea, sillä tämä toi hieman näkökulmaa itse kirjailijaan. Toisaalta nyt tekee taas mieli lukea Pikku naisia jatko-osineen ja upota siihen Naamion takana -kokoelmaan verrattuna äärimmäiseen rauhalliseen, lempeään ja armolliseen 1800-luvun maailmaan, jossa kaikella on tismalleen oikea aikansa ja paikkansa, ja olo on aina turvallinen.

- -

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Kuviteltua vai elettyä?

Olen ollut jo viisi päivää lomalla, ja toiset viisi on vielä jäljellä. Töihin menen vasta loppiaisen jälkeen, mutta ensi viikon olen päättänyt pyhittää gradulle. Vaikka olenkin kääntänyt aivoni loma-asentoon varsin onnistuneesti, opiskelijaminäni nostaa päätään aika ajoin. Tein kuitenkin päätöksen, että tällä viikolla en koske mihinkään muuhun kuin lomailua edistäviin tavaroihin ja ajatuksiin. Pakkohan ihmisen on siihen kyetä, muuten ei tule mitään. 

Muutamana yönä olenkin sitten viihdyttänyt itseäni internetissä ihan olan takaa. Viime viikolla, ensimmäisenä vapaailtanani siivosin Facebookin Timelinea vuosien varrelta. Havainnointi johti siihen lopputulokseen, että olen mitä ilmeisimmin – statuspäivityksistä päätellen – ollut vuosina 2007 ja 2008 lähinnä väsynyt, vihainen ja/tai juomassa alkoholia. Deleten käyttö ei siis tuottanut minkäänlaista ongelmaa tai menneisyyden tekosten kumittamisen murehdintaa. Huomasin myös, kuinka paljon Facebook on muuttunut noista ajoista: aiemmin sinne kirjoitti huomattavasti avoimemmin, kuulumisia vaihdettiin ihan sööristi suoraan seinällä, eikä vielä ollut tietoakaan hermojaraastavista väittelyistä, joita nykyään pompsahtaa pintaan melkein syystä kuin syystä (ja syyttä). Kavereinakin oli tietenkin lähinnä ihan oikeita kavereita. Nykyäänkin on, mutta lisänä siihen monenmoisia tuttuja ja muita kylän miehiä. Ei sillä, että edelleenkään mitään valtavia paljastuksia siellä tekisin, mutta kyllä viestittely on silti pitkälti siirtynyt yksityisviestien puolelle. Ehkä ihan hyvä niin. 

Siinä kun poistin (typeriä) merkintöjäni bittiavaruuteen tuli mietittyä, onko oman historian muuttaminen todella niin helppoa. Me nykyihmiset tuotamme itsestämme paljon jälkiä tietoverkkoihin, emmekä enää niinkään paperille, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että toki ennenkin on tuhottu merkintöjä ja siistitty omaa menneisyyttä täysin despoottisesti. Henkilöhistoria on kiinnostavaa, ja itse aina sen suhteen mietin, kuinka paljon tutkimuksen kohteena oleva ihminen on eläessään muokannut itsestään jäävää kuvaa ja millä perusteilla. Onko hän ajatellut olevansa joskus tutkimuksen tai kiinnostuksen kohteena? Onko se vaikuttanut ei vain jätettyihin jälkiin, vaan myös elettyyn elämään? Itse ainakin ajattelen, että voi hyvinkin olla, että olen joskus kuolemani jälkeen jonkun tänne vielä jäävän ihmisen uteliaisuutta kutkutteleva tyyppi. En välttämättä suoranaisten ihmismassojen, mutta ehkä jonkun sukulaisen. Sitä en sitten tiedä, kuinka paljon satunnaista sukulaista kiinnostaa elämäni aineeton puoli, mutta toki olisi ihan kiva asia, että siitä olisi olemassa joitain suuntaviivoja. Kuten nyt vaikka niitä omakätisiä merkintöjä. Kaikessa typeryydessäänkin. 

Viime yönä en saanut unta, joten aloin selailla tätä blogiani taaksepäin. Itse asiassa tein ihan mekaanista muokkaustyötä, sillä olen aloittanut kirjoittamisen ärsyttävän pienellä fontilla, jonka olen jossain vaiheessa tajunnut vaihtaa isompaan, ja niinpä aloin sitten muokkailla vanhoja kirjoituksia säällisemmän näköisiksi. Sisältöön en puuttunut (joku roti!). Ja täytyy sanoa, että nopea katsaus vuosiin 2006–2008 paljastaa myös täällä, että elämääni on kuulunut aika paljon väsymystä, vitutusta ja viinaa. Ainakin siihen osuuteen elämästä, josta olen tänne jotain kirjoittanut. Tuntui hassulta lukea omia kirjoituksiaan useamman vuoden takaa. Moni asia oli tuttua, mutta paikoin mietin, kukakohan tuo tyyppi oikein on. Voisiko siis sanoa, että jotain muutosta on tapahtunut? Kasvua? Taantumusta? Välillä nolotti, mutta välillä hämmennyin: kas kun olenkin osannut ilmaista jotain napakasti, miksen enää? 

Tällä blogilla on kohta ikää jo kuusi vuotta, ja se on aika paljon. Mietin usein sitä, millaisella rohkeudella ihmiset iskevät itsensä nykyään nettiin. Itse en halua edes käyttää omaa nimeäni, saati että paljastaisin täällä loppujen lopuksi kovinkaan kauheita salaisuuksia. Suon sen toki muille – jokainen tehköön valitsemallaan tavalla – mutta välillä mietin, eikö se kouluissa tuputettava mediakasvatus mene nuorten päähän ollenkaan, kun netissä levitellään surutta ihan kaikenlaista materiaalia omalla nimellä ja naamalla. Tämä koskee kyllä aikuisiakin, ei siinä. Olen välillä tolkuttoman iloinen siitä, että olen saanut kasvaa yhtä matkaa internetin kanssa, koska itselle on ollut alusta alkaen selvää, että omasta tietoturvasta on huolehdittava ihan itse, netissä voi törmätä ihan mihin vaan ja sinne kerran laitettu pysyy siellä. Jotenkin tuntuu, että nykyisin nuo nyrkkisäännöt ovat hieman hukassa vähän itse kultakin.

Tietenkään ihan kaikkea ei minunkaan olisi tarvinnut tänne kirjoittaa. Mutta sielläpä ovat, opiskeluvuodet, uudet ja vanhat ystävät, menetykset, ikävyydet ja ilonpidot. Suloisessa sekamelskassa. Kenen tahansa löydettävissä ja minun muokattavissani. Välillä ajatus kiehtoo: voisin rakentaa itselleni mieleiseni menneisyyden vain muutamalla klikkauksella ja uudelleen kirjoittamalla. Mutta eihän se silloin olisi minun menneisyyteni, vaan kuviteltu, siivottu ja siloteltu tarina jostakin, mitä ehkä olisin halunnut tai voinut olla, mutta joka ei ole totta ja jota ei koskaan ole ollutkaan.

Susipalatsissa

Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009.)

Aijai. Nyt tuli luettua hyvää kamaa. Todella hyvää. 

Hilary Mantelin Susipalatsi kertoo upean tarinan Thomas Cromwellista, juoppolallin sepän pojasta, joka nousee 1500-luvun alun Englannissa katuojan, palkka-armeijan ja kauppiaan uran kautta hoviin, kuningas Henrik VIII:n lähimmäksi neuvonantajaksi, vallankäyttäjäksi ja lainsäätäjäksi. 800-sivuinen järkäle keskittyy lähinnä 1520- ja 30-lukujen vaihteeseen, siinä tavataan kymmeniä ihmisiä, rakastetaan, vihataan, käynnistetään reformaatio, tuomitaan, armahdetaan, synnytetään, teloitetaan ja ennen kaikkea ajatellaan ja koetaan - muutetaan maailmaa. Mikään traaginen pukudraama Susipalatsi ei ole, vaan monipuolinen ja mukaansatempaava katsaus yhteen Euroopan historian mielenkiintoisimmista ja merkityksellisimmistä ajanjaksoista. 

Olen suhtautunut historiallisiin romaaneihin varsin skeptisesti, sillä en ole kokenut uskottavaksi sitä, että kirjailija tekee oikeista historiallisista henkilöistä kaunokirjallisuuden pelinappuloita ja kehittelee, keksii heille ajatusmaailman ja elämän ilman kunnollisia lähdeviitteitä. Nyt minun on käännettävä kelkkani ja pyydettävä mielessäni kirjailijoilta kollektiivisesti anteeksi: Hilary Mantel sai minut uskomaan siihen, että joskus eläneistä ihmisistä voi kirjoittaa uskottavasti, tekemättä kellekään hallaa, rakentamalla kirjallisen, fiktiivisen todellisuuden, jonka mukana lukija haluaa kulkea. Susipalatsin henkilöt ovat todella eläneitä, oikeita ihmisiä, joiden "käyttöä" varten Mantel on tehnyt paljon taustatyötä. Ja se näkyy.

Kirjan tyyli on tiukka. Tarina kulkee preesensissä ja se kerrotaan Thomas Cromwellin silmin. Tarkkana saa pysyä, jottei putoa kelkasta, sillä juonenkäänteet etenevät paikoin nopeasti ja henkilökavalkadi on sen verran runsas, että alkulehtien henkilöluettelo tulee todella tarpeeseen. Asiaa ei auta se, että joka toisen henkilön nimi on Thomas tai Anne. Ajoittain pysähdytään myös pitemmäksi aikaa ajattelemaan, muistelemaan ja visioimaan. Cromwell kaipaa menetettyjä läheisiään, pohtii tekemättömiä töitään, suunnittelee patriarkkana perhekuntansa ja suojattiensa avioliittoja, tasapainottelee piireissä ja haaveilee muistikoneesta, joka tekisi kirjanpitäjän ja virkamiehen elämästä helpompaa. Cromwell ei suoraan anna itsestään kaikkea, vaan lukijan on rakennettava kuvansa hänestä hitaasti, huomaamattakin. 

Tietenkin Susipalatsin tarjoama ajatusmaailma on modernein keinoin kuvattu, mutta sen kautta rakentuu niin rikas kuva 1500-luvusta, että paikoin hengästyttää. Hajut, maut ja miljööt paljastuvat kuin varkain, ja lukemansa maailma on helppo kuvitella silmien eteen, vaikkei sen suoraan kuvailuun käytetä paljonkaan sanoja. Kokemus tulee kirjan henkilöiden kokemusten kautta. 

Mitään ikoneita tässä teoksessa ei maalata, vaikka Hans Holbein nuorempi muotokuvia sen sivuilla hartaasti tekeekin. Ihmiset ovat vahvimmillaankin heikkoja, vallan huipulla he pelkäävät sen menetystä, asiaansa kiihkeästi uskoessaan sekoittavat itsepäisyyden ja järjen. Jokaisella on monet kasvot, monta puolta, monta elämää. Ehkä eniten historiallisissa romaaneissa olen pelännyt kuvankiillotusta ja sankarinpalvontaa, mutta Susipalatsissa sille nauretaan päin naamaa. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei ole määriteltävissä sanallisesti välttämättä ollenkaan.

Vaikka kyseessä on tiiliskivi, jokaisella sivulla haluaa pysyä ja tarinasta haluaa nautiskella. Jossakin lukemassani arviossa harmiteltiin, että kirja loppui kesken. Minuakin harmitti, olisin jatkanut Cromwellin seurassa vielä toiset 800 sivua ihan kevyesti. Mikään elämäkertahan Susipalatsi ei ole, vaan paljon jää vielä kesken, odottamaan. Lopussa suunnitellaan matkaa, sillä kruunun mieheltä ei tekeminen lopu: aina on uusia ongelmia ratkottavaksi, uusia ihmisiä kaitsettavaksi. Viimeisen rivin jälkeen oli pakko mennä lukemaan Cromwellista kertova Wikipedia-artikkeli, jotta sain tietää, kuinka hänen käy. Samalla eksyin muillekin aihepiirin sivuille, ja huomasin olevani ihan koukussa Tudoreihin ja Englannin monarkiaan. Joudun ehkä hankkimaan jostain katsottavakseni Tudors-sarjan, jotta saan vielä hetken kulkea samassa maailmassa, jossa vietin erinomaisia lukuhetkiä kuluneina öinä.

Mainitun Hans Holbein nuoremman maalaama muotokuva
Thomas Cromwellista. Kuvan lähde: Wikipedia.

Susipalatsi on hyvä kirja. Se on itse asiassa erinomainen kirja. Suosittelen. Kaikille. 

Joulurauhaa, uusi yritys

Kiitos sympatioista, joulumieltä etsitään nyt leipomalla ensimmäistä kertaa pipareita koskaan omillaan asumisen aikana. Teimme tänään täydellisen siivous- ja perkuuoperaation keittiön kaappeihin ja laatikoihin (koko kuluneen vuoden olemme asuneet samassa asunnossa kahden itsellisen ihmisen tavaroiden kanssa, nyt päätimme valita niistä meidän tavaramme), iso kasa roipetta lähtee kiertoon ja yksi piparimuottikin jostain löytyi.

Rauha maassa, suklaata kulhossa ja ne piparit uunissa. Kyllä se joulu nyt saa tulla, olen valmis.