Hyvä päivä / paha päivä

Ihmeitä tapahtuu ja sain lopultakin tehtyä toisen suunnittelemistani kesätenteistä. Olen vehdannut kyseisen ihastuttavan opintojakson kanssa vuodesta 2007, joten ehkä oli aikakin... Tampereella ollaan siirrytty aika vauhdikkaasti sähköisiin tentteihin, ja koska tämä kyseinen tentti oli hallintotiedettä, ja hallintotiede on tietysti aina aallonharjalla innovaatioissa, minäkin astelin tänään ensimmäistä kertaa tekemään tentin tietokoneella. Systeemi on kyllä erinomainen, tentin voi varata haluamaansa ajankohtaan ja sitten vaan naputtelemaan. Hyvä/paha asia on myös se, että tentin voi perua vielä aivan viime tipassa, toisin kuin yleisten tenttipäivien tenttejä. Ehkä muutamaan kertaan tuli tämäkin tapaus klikkailtua peruutetuksi. Hmh.

Opiskeluinto on aika kovassa nousujohteessa, sillä olen tosissani alkanut ymmärtää, että valmistuminen on lähellä. Olen melkein maisteri. Nyt pitäisi enää kasailla loppuun sivuaineet (juurikin mainittu hallintotiede sekä yleinen kirjallisuustiede), diilailla proffan kanssa syventävät historian opinnot valmiiksi ja, niin, kirjoittaa gradu. Onnekseni jaksoin, halusin ja pystyin tekemään erinomaisen seminaarityön vuosi sitten, ja sen perusteella on hyvä jatkaa graduun. Paljon ideoita on jo, mutta vielä pitäisi lukea paljon, rampata vähän arkistossa (mitä luultavimmin Turussa ja SKS:ssä) ja... kirjoittaa. Niin pirusti. Enää ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisin jossain blokissa, niin kuin tuntui koko viime talven pedagogisten aikana. Enemmänkin on sellainen innokas ja odottava fiilis, ja haluaisinkin jo käydä kunnolla työn kimppuun. Pitäisi varmaankin hahmotella itselle aikataulua ja suunnitelmaa, kasailla niitä kirjalistoja ja sen sellaista. Muuta ei toistaiseksi ole valmiina kuin valtava kirjapino kirjoituspöydän kulmalla ja päätös siitä, että maisterin todistuksen haen käteeni toukokuussa 2012. Onhan sekin tietysti jo jotain.

On miellyttävää olla taas Tampereella ja varsinkin yliopistolla. Tämä on hyvä paikka. Ja Juveneksella oli lohta päivän ruokalistalla. Syy siihen, miksi jäin tänne roikkumaan, on vähemmän hyvä: iltapäivällä on taloyhtiön ylimääräinen yhtiökokous, jossa jälleen kerran tapellaan siitä, mitä talollemme tehdään. En ole täällä blogissa kovin kummoisesti aiheesta kirjoitellut, mutta taustalla on siis 1920-luvun puutalossa oleva taloyhtiö, valtava kosteusvaurio alakerran asunnoissa (joista toinen on minun), kämpät olleet asumiskelvottomia kesästä 2008 ja mitään päätöksiä ei ole saatu aikaan muiden osakkaiden vastustaessa tai ollessa passiivisia. Alkuvuodesta otin yhteyttä asianajajaan, jonka kanssa ollaan väännetty korvausvaatimushakemuksia ja uhattu haastaa taloyhtiö käräjille. Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi sitten tarkoitus päättää, mitä tehdään. Tällaisia kokouksia on pidetty kuluneiden vuosien aikana jo lukuisia, mutta yhdessäkään ei ole saatu mitään oikeaa aikaan. Tällä kertaa olisi tavallaan pakko, koska isännöitsijä on irtisanoutunut, taloyhtiön taloudellinen tilanne on konkurssin partaalla, ja haaste uhkaa. Takkiin tulen ottamaan pahasti, oli ratkaisu mikä hyvänsä, mutta olen sen jo ehtinyt hyväksyä ajan kuluessa. Tärkeintä olisi saada päätettyä mitä tehdään.

Kauheinta tässä koko paskassa on se, kuinka paljon valtaa taloyhtiön muilla osakkailla on. Minut ja seinänaapurini on ollut mahdollista pakottaa käytännössä asunnottomuuteen jo kolmeksi vuodeksi ja päätöksiä on pystytty jatkuvasti lykkäämään - samalla muut osakkaat nostavat joka kuukausi sijoitusasunnoistaan vuokraa meidän kahden maksaessa sekä vuokraa "tilapäisasunnoistamme" että lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita omista kodeistamme. Yhdessä viime syksyn kokouksessa yksi osakkaista totesi ykskantaan, että "teidän on pitänyt tietää, että asunnon ostamisessa on riskinsä". Silloin katkesi meikäläisen viimeinen hermosäie ja karjuin muistaakseni melko hyvin punaa kasvoille saaneena, että on melkoista pokkaa väittää riskin olevan vain meillä, joiden asuntoihin kriisi on iskenyt. Sijoittajillako ei ole riskiä? Ja onko se relevantti syy lykätä päätösten tekemistä? No, tästä aiheesta jaksan olla vihainen, mutta en kuitenkaan sen enempää siihen paneudu.

Sanotaanko kuitenkin niin, että elämä ei ole ollut mitenkään turhan helppoa viimeisten vuosien aikana. Nyt sitä jotenkin jo haluaisi toivoa, että tämä hirveä prosessi päättyisi, ja voisin jatkaa elämää jotenkin normaalisti eteenpäin. Ihan normaaliin tilaan en tietenkään pääse, koska oli jutun ratkaisu mikä tahansa, minulle jää reilusti asuntolainaa ilman asuntoa, joten tulen maksamaan edelleen kuukausittain tuplahintaa asumisesta. Ja siis lainaa ilman vastiketta. Senkin kestän, jos tämä kuitenkin ratkeaisi. Jotenkin.

Harvinaislaatuinen avautuminen päättyy täältä tähän.

Energiasta kauhuun on lyhyt matka

Eilen tuntui hetken siltä, että on jo kevät. Tartuin Jenniä hihasta, kun kuljimme yliopistolta linja-autoasemalle ja hihkaisin: "Kato, nyt on kevät! Kato tota aurinkoa!". Ja Jennihän katsoi. Totesimme kevään tunnun tulleen yhdessä yössä, ja se johtui auringonpaisteesta, kuivahkoista kaduista ja hiekoitussoran poiskeräämisestä. Tänään on taas sateista ja harmaata, mutta lumi kuitenkin sulaa vähitellen ja eilinen todisti, ettei aurinko ole sammunut.

Olen yllättävän energinen. Eilen tein kunnon kotirouvan tapaan omin kätösin muhevaa pataruokaa, ohrarieskoja ja mozzarellasalaattia. V:n ilme oli onnellisen tyytyväinen, kun hän saapui pitkän päivän jälkeen valmiiseen pöytään. On kuulemma kivaa, kun olen kotona. No, huomenna lähden jälleen. Energiapurkaus johtuu osaltaan putkeen menevistä opiskelujutuista: maanantaina hoidin opponoinnin ainedidaktiikan seminaarissa ja eilen käsiteltiin minun työni. Vaikka tein sitä hammasta purren ja viskiä kului, olin tyytyväinen lopputulokseen. Ja sainkin kehuja. Itse asiassa työ hyväksyttiin sellaisenaan ja ainedidaktikko kehotti marssimaan yksikön professorin puheille ja tekemään tutkielmasta sivuainegradu. Jään miettimään asiaa, sillä se ei ole lainkaan mahdoton ajatus, vaikka seminaaritoverit sille naureskelivatkin.

Ajoittain mieleen pulpahtavat kuitenkin myös ahdistavat asiat, kuten asuntoprojekti. Vaatimuskirjelmä on lähtenyt taloyhtiölle, ja siinä vaaditaan välittömiä toimenpiteitä. Muussa tapauksessa vaatimukset esitetään käräjäoikeudelle. Toivon, että jotain tapahtuu pian. Suurimman osan päivästä olen miettimättä asiaa, mutta aika ajoin se tulee kuitenkin ja iskee keuhkot sisään.

Kylmät väreet kulkivat selkää pitkin, kun tutustuin tähän blogiin. Ilmeisesti esittämäni teoria siitä, että nykymaailmasta on kadonnut kokonaan halu/kyky toimia ammattietiikan mukaisesti, pitää paikkansa. Saan siitä koko ajan lisää todisteita. Ammatti-ihmisiä ei kiinnosta työn laatu saati asiakkaan etu. Ammatti-ihmiset peittelevät tekosiaan ja pyrkivät koko ajan pääsemään helpommalla. Ammatti-ihmiset kusevat silmään ja heittävät vastuulla vesilintua. On se nyt saatana.

Mielessä kieltämättä myös kävi, pitäisikö itsekin kirjoittaa aiheesta tarkemmin. Ehkä teen sen vain itselleni, jonkinlaisena terapiamuotona.

Voihan velka

Salamyhkäisesti sähköpostiin tipahtelevat viestit, kokoukset, joissa en haluaisi olla läsnä, koko ajan kasvava miinusmerkkinen euromäärä... Äsken alkoi jo tuntua siltä, etten voi muuta kuin maata pimeässä huoneessa seinää tuijottaen. Mihin muuhun tässä enää kykenee? Pispalan remontti takkuaa ja kustannukset kohoavat koko ajan (minä en ymmärrä, kuinka kaivinkoneella maan kaivaminen voi maksaa niin paljon!), tällä hetkellä ollaan pattitilanteessa ja odotetaan reilun viikon kuluttua pidettävää yhtiökokousta. Summat ovat suuria. Ja puhun nyt todella, todella oikeasti suurista summista. En tiedä, nouseeko asuntooni kohdistuva velka lopulta sen ostohintaa suuremmaksi. Kuivin jaloin en tule tästä selviämään, se on selvää. Saanko asuntoa koskaan myytyä - sekään ei ole enää varmaa. Nyt siis puhutaan jo uudisrakentamisesta, mikä käytännössä tarkoittaa prosessin venymistä vielä yli vuoden päähän ja - niin, niitä kustannuksia. No, joka tapauksessa laitoin valot takaisin päälle, kaivoin laskimen esiin ja aloin miettiä, kuinka selviän ensi vuodesta, jonka ajan hyvin luultavasti maksan kahdesta asunnosta, edelleen. Kirjoitin ylös, laskeskelin, arvioin. En antanut epätoivon tulla, vaikka se tuossa vieressä koko ajan odottaakin, milloin lasken puolustukseni, milloin se voi iskeä. Ahdistus tuntuu fyysisenä hengenahdistuksena, pulssi kohoaa ja silmissä kimaltelee tähtiä. Olen toistaiseksi onnistunut sen selättämisessä, mutten tiedä, kauanko tuuli on myötäinen. (Myötäinen? Tässä asiassa ei ole mitään myötäistä. Mikään vaihe prosessissa ei ole parantanut lopputulosta. Ei mikään.)

Kaikesta huolimatta nimesin tiedoston fraasilla "I Will Survive", ja tallensin sen työpöydälle.

Minä en saatana soikoon luovuta, en millin vertaa.

Tietenkin tässä saa syyttää vain itseään ja omaa typeryyttään, vastuussa olen yksin minä, ei kukaan muu. Kukaan ei tähän tilanteeseen minua pakottanut. Ihan itse lähdin. Innosta kiljuen vieläpä. Mutta kyllä se silti korpeaa, ja ihan helvetin lujaa korpeaakin. Miten voi olla näin paljon ylämäkeä ja huonoa tuuria? Miten tässä voi oikeasti kaikki mennä koko ajan vain huonompaan suuntaan? En ole selvästikään ollut paikalla, kun reilukerho kokoontui. Jos uskoisin kohtaloon tai johonkin, olisi ehkä helpompaa. Voisin ajatella tätä uskon koettelemuksena tai jonain.

Ei auta pennin jenin vertaa.

--

Vituttaa tämänpäiväinen tenttikin. Viimeinen kysymys oli totaalisen urpo anekdootti, johon en tietenkään tiennyt oikeaa vastausta, koska en koskaan lue kirjoja niin tarkkaan. Yritin keksiä ratkaisua kolmen sivun verran. Pieleen meni, kun kotiin tultuani asian tarkistin. Uusintaan ei huvittaisi mennä, niin paskoja kirjoja olivat. Hyvää joululomaa vaan sullekin, herra tentaattori.

--

Nyt menen urheilemaan, muuten alan ehkä heitellä tavaroita.

Nykyaikaa etsimässä

Milloinkohan koittaa se päivä, jona ymmärrän nykyhetken arvon? Tuleeko joskus hetki, jona en mieti vain tulevaa, vaan ainoastaan samanhetkistä hengenvetoa, ympäröivää todellisuutta ja ajan katoavaisuutta? Olisi kivaa osata ns. elää hetkessä, tai edes tässä päivässä, mutta ei. Aina on jotakin kesken, tulossa, menossa. Jos se jokin olisikin aina jotakin kivaa, matkoja, unelmia, toteutuvia toiveita, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun nyt näyttää taas siltä, että on murehdittava tulevia kuukausia, elämistä, asumista, kissan hoitopaikkaa, hermojen menetystä, surkuttelua. Konkurssia. Lainaa. Asuntoloukkua. Omaa ja kissan terveyttä.

Asuntoni menee täysremonttiin heti, kun saan kosteusmittaajan kirjoittaman tutkimusraportin, taloyhtiön puheenjohtaja saa hankittua asiantuntevan rakennusinsinöörin, suunnitelma tehdään ja minä saan kämpän tyhjäksi. Tuskin ennen syyskuuta siis. Tällä hetkellä tiedossa on patjapaikka opiskelukaverin solusta ja veljeni lupasi ottaa kissan, jos sitä ei minnekään muualle saa (kiitos siitä hänelle, pikkuveljeni on oiva tyyppi, näemmä sukuun voi ainakin luottaa). Parasta olisi saada pieni yksiö kohtuullisella vuokralla ja kissanpito-oikeudella hyvien kulkuyhteyksien päästä yliopistolta, mutta jokin kumma vaisto sanoo, että jokunen muukin ihminen saattaa havitella jotakin samansuuntaista tähän aikaan vuodesta ja muutenkin... Sitäpaitsi kohtuuvuokra alkaa olla aika tuntematon käsite nykyisin. Kauhulla mietin, mitä ihmettä teen, jos päätänkin myydä asuntoni ostamatta uutta ja joudun takaisin vuokrakarsinaan vuokranantajien armoille. Miten ihmisillä on varaa yksin maksaa asumisesta niin paljon, opiskelijoilla varsinkaan? Ehkä tätäkin miettii joku muukin...

Onneksi talossamme on sentään tyhjillään oleva ullakko, jonne aion omaisuuteni roudata. Ullakon vieressä asuu tosin outo naapurini, kesät talvet vihreässä maiharitakissa kulkeva hyypiö, joka ei saa sanaa suustaan ja jolla lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. No. Ehkä Abloy-miehet auttavat. Tai sitten omaisuuteni päätyy uhrattavaksi jossakin erikoisissa kulttimenoissa. Kirjoista lähinnä välitän, muu on ikeaa tai muuten vaan tarpeetonta, mutta josta en mitenkään raaski luopua. Kaikkeen liittyy tarinoita ja muistoja. Olisi kivaa, jos omaisuutta olisi sen verran, että sen saisi pakattua rinkkaan kun tarve vaatii. Mutta minä olenkin tavarahamsteri ja keräilijä, mihinkäs siitä pääsisi. Ja tarvitseeko edes? Keräilen kirpputoreilta. No, kirjat ostan kaupasta tai netistä. (Yritän rajoittaa nyt, kun ei ole kunnon paikkaa, minne niitä pistää). Olen nyt saanut kaksi laatikollista pakattua, ehkä tämä tästä pikkuhiljaa, jos jostain saisin hankittua lisää laatikoita - sellaisia siis, joihin saa tungettua kirjoja. Ne on painavia. Riskit ihmiset, tervetuloa auttamaan kantamisessa sitten, kun sen aika on! Muutkin saa tulla. Lupaan ruokaa ja viinaksia.

Olen lueskellut jonkin verran keskiviikon kesätenttiin, mutta ajatuksia on kovin vaikea keskittää monikulttuurisuuteen, etnisyyteen ja rasismiin, kun mielessä pyörii lähinnä se, olenko sairastunut johonkin piilevään homeallergiatautiin ja saanko siitä esim. syövän. Tiedän, että se on tyhmää, mutta olen katsonut liikaa sairaalasarjoja. Tosin kosteusmittaajakin sanoi, että kyllä se remontti on aloitettava ihan heti, koska muuten tulee jo terveydellinen uhka vastaan. Kiva.

En enää ikinä osta vanhaa asuntoa. Liekö ostan asuntoa laisinkaan. Puutaloromantiikka on kadonnut aika nopeasti, varsinkin, kun talouteni on muutenkin hatarahkolla pohjalla. (Pesämuna on, muttei jatkuvia tuloja). Ei tämä ehkä elämäni järkevin teko ollut, mutta olenpahan oppinut jotakin. Ehkä syksy kehittää kärsivällisyyttäni (ja saanpa hyvän syyn viettää enemmän aikaa Järvenpää-Helsinki-akselilla erään varsin miellyttävän nuoren herran luona). Jokaisella pilvellä on...

Alapohjarakenteet ja homeiset seinät

Olen saikulla, mistä seuraakin luonnollisesti se, että on ns. aikaa hoitaa asuntoon liittyviä vittumaisuuksia. Ikävämpi juttu on se, ettei faktatietoa tunnu löytyvän mistään. Ongelmahan on siis vanhan talon vanhat eristeet ja rakenteet, jotka vaikuttaisivat olevan kostuneen pilalle. Seinänaapurilla on jo lattia auki, ja siellä homma on kutakuinkin selvä: pitkä remppa tulossa. Minun kämpässäni ei ole mitään selvää, koska on täysin hämärän peitossa, millainen vuonna 2005 tehty remontti on ollut. Kukaan ei tiedä. Sen yhteydessä tähän on ainakin laitettu lattialämmitys, ja kuulemma "äijät oli siellä viikkokausia puuhailemassa". Joo, kiitos tästä, kertoo todella paljon. Ei siis mitään tietoa siitä, onko lattiaa kaivettu niin paljon auki, että sinne on vaihdettu eristeitä tai muuta vastaavaa. Soitto isännöintitoimistoon ei oikein lämmittänyt mieltä, äijä sieltä lupasi katsella, jos löytyisi jotain papereita. Joopa joo. Ei kai tässä oikein itku auta markkinoilla, kai sitä on vaan saatana revittävä lattiaa auki ja kurkattava pinnan alle. Ottaa päähän niin paljon, ettei tosikaan. Tätä tähän kaivattiinkin. Haluan tästä kämpästä eroon mahdollisimman nopeasti, ei kai se nyt ole mistään kotoisin, että joutuu suremaan asuntoaan enemmän kuin laki sallii? Hermo menee!

Muuta erikoista ei sitten kuulukaan. Viikonlopun olin Lahdessa, join ja pelasin minigolfia hyvässä seurassa. Toissapäivänä iski kurkku-, korva- ja yleissärky sekä kuume, mistä syystä jöllötän nyt kotona sen sijaan, että olisin töissä. Perjantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Olen lähinnä huonotuulinen ja vihainen. Osaisinpa itse röntgenkatseellani nähdä lattian alle ja seiniin, saisinpa taikamoottorillani kuivatettua kosteudet ja pystyisinpä heittelemään uudet eristeet paikoilleen kuin kukkaset kirkon käytävälle ikään. Ja kaiken tämän tekisin ilman, että joutuisin muuttamaan pois, näkemään vaivaa tai maksamaan mistään mitään.

En ole tarpeeksi kypsä omistamaan pankin rahoilla pystyyn homehtuvaa puutalohuoneistoa.