John Irving: Sirkuksen poika

John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.

Välitilassa, taas

Huomaa siisti ja looginen arkisto kuvan taustalla.

Oli sitten Kirjamessut ja kyllä oli jälleen asiat kohdillaan. Tapasin bloggaajakollegoita, hankin muutaman uuden kirjan, kuuntelin kansanmusiikkiesitystä ja näin esikoiskirjailijapaneelin. Ihan mukava perjantai, todellakin.

Messuilla tuli pyörittyä enimmäkseen divaripuolella, sillä kustantamojen osio pikemminkin ahdisti, vaikkei väkeä edes ollut liikkeellä perjantaina erityisen paljon. Hyllyyni pääsivät lukuvuoroaan odottamaan:

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka
Norman Mailer: Adolfin linna
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat
Tarmo Toikkanen & Ville Oksanen: Opettajan tekijänoikeusopas

Oikein jees! Erityisen ylpeä olen viimeksi mainitusta – olenko nyt aikuinen kun hamstraan ammattikirjallisuutta?

Pinossa olevat Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas ja Angela Carterin Sirkusyöt pelastin sunnuntaina Hietaniemestä joltain kellarikirppikseltä, jonne piipahdimme käytyämme äänestämisen jälkeen Salvessa silakoilla. Ne maksoivat yhteensä kolme euroa. (Silakat olivat 16,40e, suosittelen lämpimästi.) (Tämä ei ole maksettu mainos.)

Eli uutta luettavaa on jonossa vaikka muille jakaa, mikä ei varmasti yllätä ketään. Tällä hetkellä kesken ovat edelleen sivupalkissakin komeilevat Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa sekä John Irvingin Sirkuksen poika, joita luen vuorotellen ja ristiin rastiin. Irving vetää paremmin, vaikka sitäkin olen tahkonnut jo melkein puolitoista kuukautta. Toisaalta tässä gradumielialassa olen iloinen, että pystyn lukemaan edes jotain kaunokirjallisuutta jotenkuten.

Gradu on siis tosiaan parhaillaan esitarkistettavana, enkä osaa oikein tehdä mitään sen valmistumista odotellessa. Pitäisi ehkä, sillä saan palautteen vasta ensi viikolla. Ehkä "tekemiseksi" voi laskea helsinkiläisten juhlatilojen googlailun ja catering-tarjousten pyytämisen? Voihan? Sitä olen nimittäin tämän aamupäivän tehnyt, sillä lopultakin on kaiketi ihan perusteltua alkaa suunnitella niitä valmistujaisjuhlia, kun se valmistuminen nyt on ihan tosissaan tuloillaan. Jännää tehdä moisia suunnitelmia, kun en aiemmin ole mitään isoja juhlia järjestänyt. Yo-kekkereistäkin huolehti pitkälti äiti. Katsotaan, miten nyt käy.

No, totuuden nimessä muutakin puuhaa olisi. Voisi vaikka etsiä töitä, varmistella vielä kerran, että kaikki opintoasiat ovat reilassa, hioa gradun viitteitä ja lähdeluetteloa... siivota...

Mutta toisaalta: jos ihmisellä on aika hektisen syksyn vuoden jälkeen mahdollisuus luuhata kotona reikäisissä verkkareissa ja olla tekemättä yhtään mitään järkevää, sekin on varmaan ihan ok.

Ja vaikkei olisikaan, teen sitä silti.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)

Ilon päivä!

Tänään on todellakin syytä vähän röyhistellä. Ylläolevasta tuskaisesta post it -lappuhelvetistä ei ole kovin montaa päivää, ja siitä huolimatta lähetin äsken ohjaajalleni viestin, jonka liitteenä oli pdf-tiedosto nimeltään "Gradu_esitarkastettava". Sinne meni, humpsista. Tekstisivuja 118, ja suoraan sanoen aika pitkälti kaikkeni olen nyt antanut. Jahka ohjaajani ehtii sen vilkaista, olen henkisesti valmistautunut kosmeettisiin toimenpiteisiin, mutta mitään suurta ja uutta ei enää irtoa. Eikä kyllä tarvitsekaan. Onneksi.

Että niin se valmistuminen vaan lähenee vääjäämättä! Vaikka välillä on ollut saakelin vaikeaa uskoa siihen.

Nyt aion tosin pitää näppini ja aivoni erossa aiheesta edes siihen saakka, kun saan palautteen tuotoksestani. Kuvan kirjoilla en silti heitä vielä vesilintuja, mutta sen sijaan lähden nuuhkimaan kirjallisia tuulia Kirjamessuille Pasilaan aivan näillä näppäimillä. Voisin sanoa, että ainakin on sellainen fiilis, ettei itsensä palkitseminen muutamalla uudella opuksella ole etenkään juuri tänään varsinaisesti perustelematonta. Kirjakasat, olen jo tulossa!

Aivan mainioita sitaatteja olette jättäneet satasarvontaani, huikeita! Kiitos jo kaikille kommentoineille, edelleen ehtii hyvin mukaan.

Tänään on mahtava päivä. Hyviä messufiiliksiä paikalle tuleville ja muuten vaan muikeaa viikonloppua kaikille lopuille!

Satasen sitaattiarvonta!

Bloggaaja on nöyränä: teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo 100. Sata! Se on ihan sikana! Kiitos kaikille! En olisi ikinä, ikinä, ikinä voinut uskoa saavani joskus noin monta rekisteröitynyttä lukijaa töherrysblogilleni!

Koska itse tykkään arvonnoista (vaikka omat lottovoittoni rajoittuvat yhteen viisi oikein -riviin vuonna 1998, jolloin nettosin noin 200 markkaa), haluan järjestää sellaisen itsekin. Ja koska kaikki kirjallinen tavara on ihanaa, päätin jakaa sitä omassa arvonnassani.

Eli. 

Arvontaani voi jokainen osallistua. Kaksi arpaa saa, jos on sekä rekisteröitynyt lukijani Google-käyttäjäraadin kautta (nyt on hyvä tilaisuus rekisteröityä, jos ei sitä vielä ole tehnyt!) JA kommentoi tähän postaukseen. Yhden arvan saa kommentoimalla nimimerkillä varustautuneena, jos ei mahdollisuutta tai halua rekisteröitymiseen ole. Arvontaa saa toki linkittää eteenpäin, mutta lisäarpoja siitä ei saa.

Palkinnot ovat seuraavat:

Ensimmäisenä arpalaarista nostettu onnellinen osallistuja saa tämän aivan upean Leo Tolstoi -henkisen Evan Robertsonin Obvious State -kirjallisuusjulisteen:

Kuvien käyttölupa pyydetty ja saatu taiteilijalta.

(Kehystys ei kuulu diiliin!)

Toiseksi tullut saa Anni Nykäsen hulppean Mummo-seinäkalenterin vuodelle 2013.

Kuvan käyttölupa pyydetty ja saatu taiteilijalta.

Vaatimuksenani kommentin suhteen on, että kerrot suosikkikirjallisuussitaattisi. Mikä on sellainen lause/lausahdus/tekstinpätkä, joka on jäänyt mieleesi hyvässä tai pahassa jostakin kirjallisesta lähteestä? Perustelu on suotavaa, muttei pakollista. (Ilmoitathan sitaatin lähteen asianmukaisesti.)

Omani on Walt Whitmania, pätkä hänen valtavan pitkästä Laulu itsestäni -runoelmastaan:

"Olen olemassa sellaisena kuin olen, se saa riittää.
Olen tyytyväinen itseeni vaikka kukaan ei tuntisi minua
ja olen tyytyväinen silloinkin kun koko maailma tuntee minut.

Yksi maailma minut joka tapauksessa tuntee, ja se on suurin kaikista,
minä itse,
ja pääsinpä päämäärääni tänään tai kymmenen tuhannen tai miljoonan vuoden päästä:
jos niin tapahtuu nyt, olen iloinen, mutta yhtä iloinen olen vaikka joutuisin odottamaan.

Jalansijani on tukevasti graniitissa,
nauran sille mitä kutsutte hajoamiseksi,
tiedän että aika ei lopu kesken."

(Walt Whitman: Kootut runot
Suom. Markus Jääskeläinen
Sammakko 2005)

Whitmanin upeasta runokokoelmasta olen kirjoittanut enemmän täällä. Whitmanissa on jotain maagista, jota en osaa oikein kuvailla. Kyseinen pätkä kolahti korkealta ja kovaa, sillä se lämmittää pienen ihmisen sielua ja mieltä suuressa maailmankaikkeudessa. Vaikka olen vain mitätön hiukkanen, ilman minua olisi jokin kohta aivan tyhjä.

Osallistumisaikaa on vähän päälle kaksi viikkoa, sunnuntaihin 11.11. klo 18 saakka. Arvonta suoritetaan virallisen valvojan (=kotonani asuva tuleva lakimies) (ja ehkä myös kissan) läsnäollessa samaisena iltana. 

Kas niin, eipä muuta kuin osallistumaan.

Niin, ja kiitos.