Nupit kaakkoon!

Okei, kohta alan kyllästyttää jo itseänikin, mutta oletteko te huomanneet, miten ihana kevät on tullut? Minä olen nimittäin. Ja olen aivan hullaannuksissa siitä! En edes kärsinyt kuluneena talvena mitenkään erityisestä kaamosmasiksesta, mutta nyt kun valoa riittää, huomaan, miten pimeää tässä olikin monta herran kuukautta. Hei hei talvi, ei tule ikävä!

Energiataso on aivan toinen kuin vielä jokunen viikko sitten. Urheilukärpänen on puraissut jälleen hanurista sen verran kovaa, ettei mikään meinaa riittää. Tosin toki voisin enemmänkin vielä liikkua ilman, että se vielä olisi mitenkään erityisen outoa, sillä pidän sentään lepopäiviä, enkä vielä ole lähtenyt mihinkään kahden kerran päivätahtiin. Sekin tosin voi olla edessä, sillä kuivailen juuri tukkaa suihkun jäljiltä, jota taas edelsi reilun puolen tunnin hölkkälenkki tolkuttoman kauniissa lauantaiaamussa. Vaikken vielä ole "ehtinyt" alkaa noudattaa mitään kunnollista juoksutreeniohjelmaa, tästä se lähtee. Tiedän, että lenkillä pitäisi käydä useammin, jotta kunto kohoaisi tasaisemmin ja nopeammin, mutta minkäs teet, kun on niin paljon kaikkea muutakin kivaa! Maanantaisin bodypump, keskiviikkoisin sulkapallo, perjantaisin spinning... Sinne väliin sitten ripoteltuna muitakin kokeiluja. Mutta kesällä, kun työpäivät lyhenevät, voisin koettaa aamuisia lenkkejä ennen töihin lähtöä.

Niin ja pyöräily! Olosuhteet olisivat jo erinomaiset, mutta rakas kaupunkiratsuni on huollon tarpeessa (jota en ole saanut aikaiseksi järjestää) ja toisaalta haluaisin ylipäänsä sen uuden pyörän (jota en ole saanut aikaiseksi käydä edes katselemassa). Mutta ihan pian, ihan pian... Viime vuonna matkamittarin mukaan jäätiin himpun alle tuhanteen poljettuun kilometriin, tämän vuoden tavoite on luonnollisesti päästä reilusti sen yli. Helsingin pyörätiet, olen jo tulossa!

Tämä viikko oli näemmä graduton, mutta mitä väliä. Tein kaikenlaista muuta sen sijaan. Kuten esimerkiksi istuin California Avenuen ja valtavan kaakaolasillisen ääressä kahvilassa yhden aamupäivän odotellessani kissan hammashoidon päättymistä tuntien itseni ihan superviileäksi kaupunkilaismimmiksi. Ja näpräsin makirullia. Ja kävin istumassa iltaa Sonjan luona ja syömässä noin tuhat kolmen suklaan muffinssia. Ja yritin (taas) alkaa kasvattaa basilikaa.

Nyt aion lähteä haahuilemaan kaupungille kevätvaloon, hakemaan Alkosta pullon tonkan viiniä ja valmistautumaan iltaa varten, jolloin kasa ihania naisia tulee luokseni istumaan iltaa. V lähti Budapestiin, joten tässä osoitteessa otetaan ilo irti elämästä.

Kuplivan iloista viikonloppua just sulle!

Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.

Ja muita novelleja

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja
WSOY 2011
161 s.

Kirjastosta.


Joni Pyysalon novellikokoelma Ja muita novelleja oli kirpeä, masentava ja mielenkiintoinen lukukokemus. Mukana on kahdeksan novellia, keskimäärin parikymmensivuisia, joissa pohditaan elämää, sen valintoja, parisuhteita, -suhteettomuutta, sairautta, kuolemaa. Mitenkään sysimusta Pyysalon maailma ei kuitenkaan, lopulta ole.

Suosikikseni nousi kolme tarinaa. Tee ilman marmeladia on kertomus nuoren miehen ajatumisesta ihan tavallisesta yliopisto-opiskelijasta peliriippuvaiseksi psykoosipotilaaksi. Novelli onnistuu erinomaisesti kuvaamaan sitä hidasta vajoamista toiseen todellisuuteen, omamme tavoittamattomaan, joka on mahdollinen eikä lainkaan vieras liian monelle. Novellin lopetus on lisäksi suoraan sanoen täydellinen.

Maksimaalinen tila kertoo elämäänsä ja kulissiavioliittoonsa lopen kyllästyneestä edustusvaimosta, joka alkaa kaivata itseään takaisin. Pyysalo tavoittaa mielestäni koskettavasti ja aidosti sellaisen hiljaisen kapinan, viimeisen kyllästymisen pisteen ja kamelin selän katkeamisen, joka lienee mahdollinen kenelle tahansa, jos elämän raamit ovat tietynlaisiksi asettuneet ilman, että kukaan kysyi siihen lupaa. Herättelevä, ravisteleva.

Upeinta kerrontaa edustaa Pilkkijakkara, joka on syövän loppuvaiheessa kituvan naisen aviomiehen näkemys siitä, mitä on kokea kuolemansairaus niin läheltä, kuin se oman kehon ulkopuolella on mahdollista. Todella koskettava ja karu novelli, joka onnistuu olemaan tyylikäs muttei kylmä ja kipeän osuva olematta sentimentaalinen.

Muut viisi novellia jäivät hieman etäisemmiksi, mutta se ei haitannut kokonaisuutta näiden mainittujen helmien vuoksi. Yhtään täysin turhaa tai epäonnistunutta novellia kokoelmassa ei ole. Suosittelen kokeilemaan, mutten etsimään tästä lohtua. Sitä ei ole tarjolla, se on jossain muualla. Pyysalo esittää asiansa niin kuin ne ovat, kiertelemättä, tehokkain ja viiltävin lausein. No, hän onkin pääasiallisesti runoilija, jonka toivon kuitenkin kirjoittavan vielä myös lisää proosaa – minä ainakin luen!

Lisäpisteitä oivallisesta graafisesta ilmeestä, kirjan nimestä ja muutamiin kohtiin lisätyistä alaviitteistä, jotka rytmittävät kokoelmaa omalla tavallaan.

Ja muita novelleja ovat lukeneet myös Erja ja Zephyr.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, Novellikokoelmat.

Kevät ja koski kuohuaa

Jaaha, se on sitten kevät ainakin valon lisääntymisestä päätellen. Bussien ja oman kodin ikkunat paljastavat likaisuutensa, alan kaivata (jälleen, olisiko neljäs vuosi) kunnollisia aurinkolaseja, kintuissa tuntuu tarkemmin määrittelemätöntä vipinää. Päätäkin on särkenyt kohta kolme päivää, mutta mitäs näistä.

Valmistuminen - se lähenee. Sain valmiiksi erityispedagogiikan perusopintoni ja nyt on ihan kaikki sivuaineet kasassa ja valmiina. Hyvä mä! Opintopistemäärä NettiOpsussa tavoitti 400 nopan rajan, joten kyllä näiden kuluneiden kuuden (!!) vuoden aikana on jotain tullut tehtyäkin. Gradun ja vihonviimeisten historian suoritusten jälkeen kokonaismäärä menee neljään ja puoleen sataan. Siinä on jo yksi ylimääräinen tutkinto. (Harmi ettei ketään kiinnosta se.) Mutta se on sitten syksyllä se.

Hain samaa kesätyötä kuin 337 muutakin. Ei, en ole vaihtamassa työpaikkaa (ainakaan siihen).

Eilen olin yhden kaverin houkuttelemana kuuntelemassa oikeustieteilijöiden Foucault-keskusteluiltamaa. Pari uutta kirjaa on nimittäin julkaistu jotakuinkin Foucaultia sivuten, ja tästä sedät sitten pitivät pari tuntia monologia. (No kyllä muutama kysymys esitettiin.) (Minä en kysynyt mitään.) Olen todennut Helsingin olevan huomattavan hedelmällinen kaupunki kaikenlaiselle tieteellisyydelle ja kultturellille sivistykselle, mutta ehkä se johtuu siitä, että täällä on niin paljon arkistoja, yhdistysten, seurojen ja järjestöjen toimistoja ja tietysti huippuyliopisto, eikä niinkään itse kaupungista. Oli miten oli, kaikenlaisissa tilaisuuksissa on ihan mukavaa pistäytyä, vaikkei mitään mistään tajuaisikaan.

Kesäsuunnitelmia on sen verran, että ostin lipun PuistoBluesiin. Alku se on sekin. Helluntaiviikonlopuksi suuntaamme V:n kanssa mökille, jos onnistumme kaivamaan jostakin auton lainaan. Cityhippi ei juuri autoa kaipaa, paitsi silloin, kun pitäisi päästä paikkoihin, joihin ei kulje mikään muu menopeli. Silloin sitä sitten usein kaipaa niin ankarasti, että on melkein valmis ostamaan sellaisen. Ärsyttävää säätämistä joka tapauksessa.

Uusia kirjahankintoja tein tietenkin maanantaina Miniän kiilto silmissäni: tilasin AdLibriksestä Anni Nykäsen Mummo 2 -albumin ja sen päälle sitten sen Miniän. Postia odotellessa... Lisäksi voitin Sannan mainion Luettua-blogin arvonnassa myös kirjan, jihuu! Tähän päälle voinen paljastaa, että aion mennä lauantaina jälleen Valtterille katsastamaan sen kertaisen kirjavalikoiman... (ja kotona hihkutaan eittämättä riemusta...)

Tämän päivän kun jaksan nököttää töissä, pääsen nauttimaan viikon mittaisesta vapaasta, jonka pointtina oli alunperin hakata gradua, mutta jännästi olen kehitellyt siihen erinäisiä oheistoimintoja kuten eläinlääkärin, illanistujaisia ja vapun (jonka kehittelemisestä en tosin ehkä voi ottaa kunniaa aivan täysin). Ei sille mitään mahda, että kevät panee puntit heilumaan!

How to Talk to a Widower

Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower
Orion 2007
341 s.
Suomennettu 2009 nimellä Kuinka lähestyä leskimiestä, suomentaja J. Pekka Mäkelä, kustantaja Karisto.

Kirjastosta.


It feels like all anyone ever does these days is wake me up. If only they would let me sleep, maybe I'd wake up refreshed, with a newer, healthier perspective, ready to take on my life and solve its myriad problems. Maybe the whole problem is not that I'm sad, or screwed up, or self-destructive, but just mired in a state of perennial exhaustion. (s. 261)

Doug on 29-vuotias leski. Surullinen, vihainen ja ahdistunut. Vaimonsa Haileyn kuoltua lento-onnettomuudessa Doug on keskittynyt lähinnä seurustelemaan Jack Daniels -pullon ja pihapiirinsä jänisten kanssa. Jo yli vuoden kestäneen suruajan sumua ja Dougin hellästi vaalimaa itsesääliä häiritsee Haileyn teini-ikäinen poika Russ, joka hankkiutuu säännöllisesti hankaluuksiin, ei tule toimeen isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa ja on kaiken kaikkiaan katkera, että Doug on leskeytymisensä myötä luopunut suhteellisen hyvin alkaneesta isäpuolen tehtävästään. Dougin kaksoissisko Claire on raskaana ja dumpannut rikkaan mutta ilkeän aviomiehensä ja päättää muuttaa evakkoon Dougin luokse alkaen samalla järjestellä veljelleen uutta naiselämää. Pikkusisko Debbie on menossa pian naimisiin ökyhäissä, perheen isä kärsii muistisairaudesta ja äiti helpottaa arkeaan viinillä. Miten löytää ulospääsy surusta, josta ei välttämättä edes halua luopua? Miten kestää lähiomaisten hyväätarkoittavat mutta ahdistavat avunantoyritykset? Ja miten selvitä naapurustossa ja ystäväpiirissä, joka yhtäältä muistuttaa menetetystä avioliitosta ja toisaalta potkii irti siitä?

Ensinnäkin on sanottava, että Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower on varmaankin ensimmäisiä kaunokirjallisia teoksia, jotka olen lukenut kokonaan englanniksi. Edellistä en muista - se saattoi olla au pair -syksynäni vuonna 2004, jolloin käytin paikallisen kirjaston anteliasta tarjontaa surutta hyödykseni, mutta lähinnä suunnitellakseni USA-trippiä, joka ei koskaan toteutunut. Eli uusilla alueilla liikuttiin nyt vahvasti. (Tietenkin olen lukenut huomattavan paljon opiskeluun liittyvää kirjallisuutta englanniksi kuluneiden kuuden vuoden aikana, mutta sitä ei lasketa tähän kokemusmaailmaan.)

Meni hetki, ennen kuin pääsin uuteen kieleen sisään, mutta koska kyseessä on leppoinen romaani, imuun oli lopulta helppo antautua. Luin syksyllä Tropperin uudemman teoksen Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, joten kirjailija ja hänen tyylinsä oli tuttu, eikä uutta tutustumiskierrosta tarvinnut sen takia tehdä.

How to Talk to a Widower kertoo siis surusta ja siitä selviämisestä, mutta se ei ole surullinen kirja. Se on itse asiassa hyvinkin viihdyttävä omassa kontekstissaan ja sai ainakin meikäläisen hörähtelemään aika ajoin. Ei nauramaan sydämellisesti tai kikattamaan pissat housussa, mutta reagoimaan yhtä kaikki. Dougin terävä (joskin paikoin viskinhuuruinen) havainnointi ympäristöstään ja sen ihmisistä napsahtaa useimmiten kohdalleen, hänen kirjoittamansa kolumnit rytmittävät tarinaa hyvin ja naseva dialogi puree.

At first I figured I would just sit at the bar, or on the couch, get drunk on the watered-down drinks, tap my foot in time to the eighties hard rock, and take a mental nap until it was over, but then I learned yet another incontrovertible truth about being young and bereaved: everyone wants to buy the widower a lap dance. Like waving a pair of powdered tits in my face will somehow ease my pain. (s. 204)

Mukana on myös jonkin verran ehkä vähäsen ärsyttävää pikkunäppäryyttä, eivätkä juonenkäänteet sinänsä saa pidättämään hengitystä, mutta kyllä minä tästä kirjasta pidin. Se kuvaa erästä elämänvaihetta tarkkanäköisesti ja tuomitsematta, antaa ihmisten olla epätäydellisiä ja kurkistaa hävyttömästi puhtoisena pidetyn ylemmän valkoisen keskiluokan julkisivun taakse. Mukana on myös ripaus poikamaista kohellusta (painimista pihanurmikolla ja mustia silmiä sekä ankeat polttarit strippibaarissa), kourallinen lohtuseksiä ja loppu, jossa ilkikurinen aurinko alkaa jo hieman kurkistaa pilvien takaa.

Viihdyttävää ja leppoisaa muttei naivia. Hyvä yhdistelmä muutenkin tietynlaiseen lukufiilikseen, mutta erityisen oivallinen ensimmäiseksi loikaksi englanninkielisen kirjallisuuden lukemiseen alkukielellä. Tätä touhua minä vielä jatkan!

Dougin touhuja on seurannut myös Minna.

So American: Modern Men Writers.

P.S. Yksi seikka ärsytti aivan tuhottoman paljon, ja vaikka se ei olekaan kirjallinen asia, haluan mainita sen tässä: in-ho-an amerikkalaisten tapaa ajaa autoa kännissä ja sitä, kuinka kasuaali asia se tuntuu olevan. Autolla lähdetään surutta baariin/illanistujaisiin/bileisiin, eikä alkoholin juominen ole mikään ongelma. Vasta oikea kaatokänni saa kelaamaan, pitäisikö se auto nyt jättää sitten starttaamatta. Ääliöt!