Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja
Suomentaja: Annu James
(Jälkisanat Gloria Steineman, suom. Annika Eräpuro)
Otava 2001
144 s.
The Vagina Monologues (1998)

Kirjastosta.


Muistan kun Vaginamonologeista kohistiin viime vuosituhannen lopulla. Olin tosin vielä sen verran nuori, ettei Enslerin paatos vielä ollut minulle suunnattua (vaikka itse tekstissä tuodaankin kyllä ilmi, ettei vaginan tuntemiselle ole eikä pidä olla alaikärajaa). Sen sijaan olin pikkuvanha ja kiinnostunut aiheesta (ja monista, monista muistakin aiheista) jo nuorena. Lisäksi Sinkkuelämää kuului jokaviikkoiseen tv:n katselusettiin. (Eräs ystäväni oli lukiossa vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja muistan hänen kertoneen, kuinka isäntäperhe järkyttyi kuultuaan, että hänen lempparitv-ohjelmansa on Sinkkis. M totesi siihen, että joo, katson sitä äidin kanssa.)

Tiesin siis, mistä on kyse. Viime yönä päässäni pyöri niin paljon graduasioita, etten saanut unta. Niinpä tartuin Vaginamonologeihin, jotka odottivat kutsuvasti kirjapinossa. Lukaisinkin koko teoksen samaan syssyyn.

Tämä olisi pitänyt nähdä lavalla. Se on varma. Luettuna teos ei pääse oikeuksiinsa, sillä se on liian heppoinen ollakseen pelkästään tietoisku tai pamfletti. Ensler on kyllä vakuuttava ja hänen taustatutkimuksensa on kunnossa. Hän haastatteli monologeja varten yli kahtasataa naista, minkä lisäksi faktatietoa on selvitetty muitakin reittejä pitkin olan takaa. Olisi tästä voinut tietokirjankin lukea. (Varmaan jokunen sellainen on olemassakin, joskus olen ainakin kirjaston historiahyllyssä nähnyt jonkin vaginahistoriikin, jonka nimeä tai muita lisätietoja en nyt jaksa etsiä.)

Mutta tämä ei ole tietokirja, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole tarkoituskaan olla.

Vaginamonologeissa naisen elämä tulee käsitellyksi syntymästä vanhuuteen. On elämäänsä (ja vaginaansa) pettyneitä, vihaisia, hyväksikäytettyjä, raiskattuja. Toisaalta on nautintoa etsineitä ja sen löytäneitä, lesboja ja heteroita, tyytyväisiä. Välissä on muutama tietoisku esimerkiksi naisten ympärileikkauksista Afrikassa. Osa monologeista on melkein sanatarkkoja toisintoja Enslerin tekemistä haastatteluista, osa on koottu pienemmistä kokonaisuuksista ja osa on saanut haastatteluista "vain kipinän".

En minä voi kertoa siitä. En voi, en pysty puhumaan siitä alakerran paikasta. Sitä vain tietää, että se on siellä. Niin kuin kellari. Joskus sieltä kuuluu ruminaa. Putket pitävät ääntä, ja sinne eksyy kaikenlaista, pieniä eläimiä ja sen sellaista, ja se kostuu, ja joskus jonkun pitää käydä tukkimassa vuodot. Muuten ovet pysyvät kiinni. Sen unohtaa. 

Huolimatta siitä, että Vaginamonologeissa tartutaan todella rankkoihin aiheisiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ympärileikkauksiin ja Bosnian sodan raiskausleireihin, minun ajatukseni valtasivat ne naiset, jotka eivät arvostaneet itseään ja vaginaansa. Ne, jotka olivat puhumatta Siitä, olivat aina olleet ja  olisivat halunneet ollakin, ennen kuin Ensler tuli kyselemään. Miten paljon häpeää ja ahdistusta voikaan liittyä naisen omiin sukupuolielimiin ja niiden toimintaan! Valtavasti. Ja monet äidit siirtävät kokemansa tuntemukset eteenpäin tyttärilleen, edelleen.

Vienan Karjalassa kuukautisista eli pesemisistä ja niiden alkamisesta ei saanut puhua kellekään. Jos puhui, sai vaivoikseen kivuliaat, runsaat ja epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautisten aikana piti välttää kirkkoa ja kalmistoa, ensin mainittua sen omien puhtausvaatimusten vuoksi, jälkimmäistä, koska siitä saattoi tarttua kalmaa naiseen. Myös liiallista kahvinjuontia piti välttää, syystä tai toisesta.

Vaginamonologeissa kuukautiset eivät nouse keskeiseen rooliin, mutta niitäkin varten on yksi monologi: dynaaminen lista eri naisten kokemuksista siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Kuinka äiti on läimäyttänyt, veritahrat pikkuhousuissa pelottaneet, veli kiusannut. Mazel Tov! 

Kuten mainittua, mielestäni Vaginamonologeja ei ole riittävän raju ollakseen "vain" pamfletti. Mutta sellaiseksi sitä kai on paikoin tulkittu: vihaisten feministien huudoksi, aiheesta jatkamiseksi, vaikka jo kerran on pyydetty olemaan hiljaa. Voi kuinka tiedän feminismin ja feministien ärsyttävän tiettyjä ihmisiä, ja voi kuinka paljon se joka kerta lisää omaa feminismiäni. Turha uhoaminen ärsyttää kaikissa muodoissaan, mutta siihen Vaginamonologeja ei sorru. Se on pisteliäis kokoelma naisten tuntemuksia ja kokemuksia heidän elämänsä ja vartalonsa keskeisimmästä asiasta, vaginasta.

Lopettakaa kaiken maailman juttujen tunkeminen sisääni. Lopettakaa tunkeilu ja lopettakaa sen puhdistaminen. Minun vaginaani ei tarvitse puhdistaa. Se tuoksuu jo nyt hyvältä. Ei ruusun terälehdiltä, kun sen kuuluu tuoksua pimpiltä. Juuri sitä ne yrittävät tehdä – yrittävät puhdistaa sen, panna sen tuoksumaan kylpyhuoneen raikasteelta tai puutarhalta. Kaikki ne intiimisuihkeet – kukilta tuoksuvat ja marjoilta ja sateelta. En minä halua pimppini tuoksuvan sateelta. Pitäisikö kalakin pestä sen jälkeen kun se on laitettu ruoaksi? Minä haluan maistaa kalan. Sen takia minä sen olen ravintolassa tilannut.

Vaginamonologeja on kyllä täynnä uhoa. Mutta ei turhaan, eikä turhaa uhoa. Se on kehotus kapinaan, eräänlaiseen vallankumoukseen: arvosta itseäsi nainen, jumalauta!

Näissä innokkaissa ja lennokkaissa tunnelmissa kehotan kaikkia tänne saakka lukeneita arvostamaan tänään taas vähäsen enemmän kaikkia maailman vaginoita.

Tällä lukukokemuksella avaan osallistumiseni nooran Rumat Kapinalliset -lukuhaasteeseen, ja onhan tämä nyt myös So American, Modern Women Writers ja New York.

Syvä huokaus

Aaaaargh. Graduangstia. Ei tämä valmistu koskaan. Käyn läpi loputtomalta tuntuvaa aineistoa, yritän saada siitä otetta, välillä pilkahtaa valo ja ajatuksenpätkä, sitten jatkan harmaudessa.

Kirjoittamisen taito on nyt tällä hetkellä hukassa. Teen vain ranskalaisin viivoin muistiinpanoja. Jotenkin tahdon ajatella, että siellä se teksti minua jo odottaa aivoissani, jotakuinkin olen selvillä siitä, mitä oikein haluan sanoa ja hahmotan jopa suurpiirteisen, loogisehkon (haha) järjestyksen, jossa asiani esitän. Ja onhan minulla sanottavaakin vaikka kuinka, aihe on hedelmällinen ja monitahoinen. (Onhan?) Mutta onkohan sitä sitten lopultakin liikaa? Osaanko rajata? Ja miksi en saa kirjoitettua? Miksi????

Ystäväni R palautti gradunsa viime viikolla. Olimme samassa seminaarissa pari vuotta sitten. Se gradu on timanttia, se on teos.

Minun ei ole. Omani on epämäärinen kasa oudosti nimettyjä tiedostoja G-nimisessä kansiossa. Lisäksi olen naurettavissa määrin pakkomielteinen tallentamaan kaiken kirjoittamani monessa eri formaatissa useampaan eri paikkaan (muistitikulle ja koneelle). On rtf:ää ja doc:ia joka lähtöön. Huoh. Olisivat edes sen tallentamisen arvoisia, ihan tosissaan.

Kai minä vähän pelkään sitä kirjoittamista. Pelkään tajuavani, ettei kaikki näppäimistöltäni irtoava ole suoranaisesti laatua. Pelkään havahtuvani totaaliseen keskinkertaisuuteen. Yök. Tai siihen, ettei
tällä(kään) aiheella nyt ihan oikeasti sitten ole niin tolkuttoman suurta merkitystä tässä universumissa. (Shocking!)

Olen ollut perjantaista saakka yksin kotona, V on Lapissa laskettelemassa. Nyt olisi siis erinomaista aikaa hakata kasaan tekstiä niin että korvissa soi. Niinpä. No, olenhan toki istunut perseelläni viimeiset viisi tuntia ja selaillut aineistoani edes takaisin. Kai se on istuttava seuraavatkin viisi, että voin mennä hyvillä mielin nukkumaan vielä joskus. Paitsi että viime yönäkin näin ahdistavaa unta sijaisopettajan hommista. (Miksi? En edes ole sijaisrekisterissä. Vielä.) Että mitä tässä nyt sitten haluaisi: valmistua joskus ja päästä elämään todeksi uniaan vai venyttää vielä vähän ja kölliä tässä samassa tekemättömyyden paniikissa edelleen?

Juu, avaan ne tiedostot taas ihan kohta. Tämän päivän hommat eivät vielä olleet tässä.

Ja jos olen tosi ahkera, saan illemmalla ehkä ottaa kissastani mallia ja lukea samantyyppisessä asennossa Kurt Vonnegutia.

Odottelen Elenaa

No niin.

Menin sitten rakastumaan, hitto vieköön. Minäkin.

Luin Joel Haahtelan Elenan nopeasti, mutta silti maistellen. Palasin usein lukujen alkuun ja luin vielä uudelleen. Kauniita sanoja, ajatuksia, tyylillä ilmaistuna. Lempeästi, hyväillen. Haahtela antaa lukijalle oman tilansa, ei käy päälle, lässytä tai hukuta siirappiin.

Aluksi mietin, mikä tämä mies oikein on, ihme hiippari, mutta sitten jotain tapahtui. Ymmärsin ja herkistyin. Kaikki olikin päivänselvää.

Pohdin, miksi juuri Elena. Miksi ihmeessä juuri hän? Miten iskemme silmämme johonkin ihmiseen, emmekä pääse enää irti. Jonkin hetken jälkeen ei ole enää ketään muuta, ei vain voi olla.

Halusin olla kriittinen ja ajatella, etten ole niin vietävissä, vaan minut pitää vakuuttaa. Niin tapahtui. Reilussa sadassakahdessakymmenessä sivussa voi sanoa jo kaiken, mitä pitää. Mitään muuta ei tarvita.

Lyhytproosa on minulle rakas laji, sillä joskus kirjoitin sitä itsekin. Nyt en enää vuosiin. En tiedä miksi. Ehkä joskus vielä jatkan, Haahtela vakuutti, että se kannattaa. (Rakastan silti tiiliskiviä, mutta niiden tarkoitus on toinen.)

Ja jäin miettimään yksinäisyyttä. Kuinka se hajottaa ja tukahduttaa. Kuinka sen kauneus ja ylevyys on vain näennäistä - oikeasti yksinäisyys ei kuulu ihmiseen, ikinä. Että olisipa jokaisella joku jossain.

Onneksi minulla on.


Joel Haahtela: Elena
Otava 2003.
126 s.

Kirjastosta.

Erikoinen Nukentekijä Islannista

Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä. 

Suom. Juha Peura

Atena 2010

Skaparinn (2008)

296 s.

Kirjastosta.

Sveinn on taiteilijaksi kouluttautunut mies, joka valmistaa ammatikseen anatomisesti todellisia seksinukkeja miehille. Tilauksia tulvii, valikoimaa on, jokainen saa juuri sellaisen nuken kuin haluaa. Lóa on yksinhuoltajaäiti, jonka vanhempi tytär sairastaa anoreksiaa ja nuorempi yrittää selvitä seitsenvuotiaan elämästä niin hyvin kuin taitaa. Kun Lóan autosta puhkeaa rengas, Sveinn joutuu tekemisiin lihaa ja verta olevan naisen kanssa silikoninuken sijaan ja Lóa taas yhä lähemmäs vaanivaa hermoromahdusta. Lóan varastettua hetken mielijohteesta yhden Sveinnin valmiista nukeista seuraksi sairaalle tyttärelleen tapahtumat alkavat tiivistyä. Miten käy, kun ihmissuhteisiin sopeutumattomat, onnettomat ihmiset joutuvat kanssakäymiseen huomattavasti enemmän kuin olisivat koskaan halunneet?

Mmmm, eksoottista kirjallisuutta Islannista, tuosta eriskummallisesta pikku maasta. Ja vieläpä kutkuttavasta aiheesta! Tässä on oltava ainesta!

Juu ei. 

Olisin hirveästi halunnut pitää tästä kirjasta, ilman muuta. Miksi en haluaisi? Minun mieleeni ovat kirjat, joissa ollaan enemmän tai vähemmän vinksallaan, ihmiset saavat olla outoja ja rikkonaisia, tapahtumat voivat keikkua uskottavuuden rajamailla. Mutta ei. 

Nukentekijä on hyvin kirjoitettu tarina, kieli on sujuvaa, sitä en kiellä. Mutta jokin tökki ja pahasti, jo ihan alkuvaiheessa. En saanut kiinni kummastakaan päähenkilöstä, vaikka heissä olisi voinut olla ainesta paljoon. Epäuskottavuudet alkoivat jo Sveinnin ja Lóan kohtaamisessa: kuka suhteellisen tolkuissaan oleva naisihminen ihan oikeasti päätyisi ryyppäämään ventovieraan, erittäin oudosti käyttäytyvän miehen epäilyttävään taloon ilman parempaa tietoa, auto pihalla hajalla, ei kunnon yhteyttä ulkomaailmaan? Ja jos päätyisikin – eikö himppasen arveluttaisi? Ketä ei hiukkaakaan hämmentäisi herätä krapulassa isosta, hiljaisesta talosta, törmätä kellarissa olevaan ihmisnukkekokoelmaan ja ensimmäisenä reaktionaan varastaa yksi nukeista?

No, voihan kaikenlaista sattua, ja toki tällaisia käänteitä voi kirjoihin sijoittaa, mutta minä kaipaisin perusteluja, jotta ne menisivät läpi. Esimerkiksi henkilöiden jotakuinkin järjissään kokemia reaktioita, ihmetystä ja hämmennystä todella oudoissa tilanteissa. Koska niin ihmiset tekevät. Hämmästyvät, säikähtävät, epäilevät, oudoksuvat – eivät ainakaan kohauta hartioitaan ja jatka kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eniten ehkä häiritsi se, että Nukentekijässä kuitenkin kantavana teemana on ihmisten särkyvyys ja heikkous, tasapainottelu tolkun ja romahduksen välillä, kykenemättömyys tarttua siihen, mitä ehkä arkitodellisuudeksi voidaan kutsua, surkeat tai olemattomat ihmissuhdetaidot. Ja siitä huolimatta päällimmäinen tunne oli vain epäusko ja huokailu, ei minkäänlainen samaistuminen tai kokemus siitä, että ooooo, ymmärränpä hieman enemmän sitä veteen piirrettyä viivaa selväjärkisyyden ja sekopäisyyden välissä.

Ajallisesti kirjassa koetaan vain muutama päivä, ja silti minusta tuntui kuin tarpoisin upottavalla suolla viikkokaupalla. Nämä pari päivää, kun luin tätä kirjaa, tuntuivat todella pitkiltä. En vasitenkaan jättänyt kesken, koska olin päättänyt selvittää, mistä tässä on oikein kyse. Plus tämä teos katseli minua kirjastossa syyttävästi useampana kertana ja vaati päästä mukaani luettavaksi. Pakkohan se oli.

Kerronnallisesti Nukentekijässä on oivalluksensa. Esimerkiksi kirjailijan tyyli esittää tilanteet peräkkäin molempien päähenkilöiden näkökulmasta niin, ettei lukija sitä aluksi oikein tajuakaan, on mainio. Kirjailijalla on taito rakentaa tuskastuttavan vaikeasta kommunkoinnista juuri niin tuskastuttava kuva, kuin miltä se todellisuudessakin saattaa tuntua. (Tosin itse en kestäisi oikeassa elämässä jatkuvaa ristiinpuhumista ja kokoaikaista väärinymmärtämistä, etenkään silloin, kun tilanteessa olevat ihmiset kyllä ymmärtävät, etteivät ymmärrä toisiaan.)

Varsinaista kliimaksiakaan en tarinassa kokenut olevan. Tai jos oli, se lässähti. 

Siis tuomioni on, että aineksia olisi ollut aivan erinomaiseen kirjaan, mutta niitä ei käytetty minua miellyttävällä tavalla. Jotenkin keskeneräiseltä tuntui, monella tavalla, ja tämä on kuitenkin kirjailijan kuudes romaani, joten etsikkoajan hapuilusta ei voida puhua. 

Tai sitten en vain yksinkertaisesti ole riittävän sensitiivinen ymmärtämään, kuinka mahdotonta oikean, elävän ja hengittävän ihmisen kohtaaminen voi oikeasti ollakaan.

*

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Islanti.

Seitsemän asiaa tiistaille

Töppövillan milla muisti minua seitsemän asian haasteella, kiitos!

Viimeksi kerroin juttuja nettiin liittyen. Nyt pitäisi keksiä jotain muuta...

1. Kävin viime viikolla lääkärissä pahentuneen migreenini takia, ja sain niin äärimmäisen hyvää apua ja palvelua, että olin aivan hämmentynyt. Lääkäri oli jo eläkeiässä oleva herrasmies, joka paneutui asiaani huolella, kuunteli murheeni ja ehdotti ratkaisuja. Menen tapaamaan häntä vielä uudelleen, kun olen muutaman kuukauden kokeillut elämää estolääkityksen kanssa. Poden hiukan huonoa omatuntoa siitä, että sain tämän lääkäripalvelun yksityiseltä lääkäriasemalta, jonka käyttöön minulla ei ikinä olisi varaa ilman superetuuksilla varustettua sairauskuluvakuutusta, jonka vanhempani ottivat minulle joskus 1980-luvulla, ja jota vastaavia vakuutuksia ei enää edes myönnetä, koska siinä on liian hyvät ehdot.

2. Olen alkanut syödä maitorahkaa välipalaksi. Aiemmin ajattelin, että se maistuu tympeältä ja on niin peruskarppaajaruokaa, että en ehkä kestä. Onkin paljastunut, että makuun tottuu ja ravintoaineet ovat kohdillaan. Eipä ole enää ongelmia keksiä välipala-ateriaa töihin pitkän ja voimat vievän iltapäivän keskeyttäjäksi.

3. En ole halunnut kirjoittaa Norwegian Woodista, jonka luin viime viikolla, koska en erityisemmin pitänyt kirjasta, ja tiedän, että ilmeisen suuri osa muista lukijoista on pitänyt. Olenkin pohtinut, mikä meni pieleen.

4. Ostin lauantaina Marimekon Helsinki-keittiöpyyhkeet, vaikka ne maksoivat ihan liikaa, enkä olisi todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä. Mut kun ne on niin kauniit!


5. Kävelin sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan Kalliosta Katajanokalle tolkuttomassa lumimyräkässä noin puolimetrisessä hangessa ja oli jo valoisaa, mistä fiksusti päättelin, että kevät on nyt tullut. Raivoava lumisade ei hetkauttanut varmaksi kokemaani ajatusta milliäkään. Vielä juuri ennen kotiinlähtöä nautitulla viinillä saattoi olla osuutta asiaan.

6. Kirjoitin tänään loppuun esseen, joka on roikkunut tekemättä marraskuusta saakka. Tekstiä tuli lopulta 15 sivua ja se on jopa ihan siedettävää. Antaa sen maata vielä yön yli, ennen kuin teen viimeiset silaukset. Perjantaina vien sen proffalle.

7. Ensi perjantaina Tampereella on bileet, joissa näen viime vuoden auskukavereita, epäilemättä nauran pissat housussa ja saatan juoda muutaman oluen. Sieltä en sentään kävele kotiin, mutta yöbussin taidan joutua ottamaan, sillä menen – tietenkin – lauantaina töihin.


Toivoisin, että mahdollisimman moni bloggaaja nappaisi tämän tästä mukaansa ja innostuisi kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita blogin lukija ei ole oikein tullut ajatelleeksikaan!