Kahdesti Sinä päivänä

www.otava.fi

Luinpa minäkin sitten David Nichollsin Sinä päivänä (Otava 2011, One Day 2009). Jäi oikein hyvä mieli, viihdyin kirjan kanssa erinomaisen hyvin ja suorastaan ahmin sen muutamassa illassa. Nichollsin lämminhenkinen, jutusteleva tyyli puri minuun, henkilöt kiinnostivat ja kirjan kerronnallinen kikka - yhden ainoan päivän kuvaaminen kustakin kuluvasta vuodesta - kolahti.

Emma ja Dexter viettävät yön yhdessä valmistujaistensa jälkeen Edinburghissa kesällä 1988. Emma on työväenluokkainen kärkäs älykkö, Dexter yläluokkainen hulttiopoika. Voiko heillä olla mitään yhteistä, ainakaan enää sen jälkeen, kun aurinko nousee?

Mitä ilmeisimmin. Nicholls kuljettaa lukijan Emman ja Dexterin mukana seuraavat parikymmentä vuotta. Tarinaa kerrotaan aina heinäkuun 15. päivä, kummankin näkökulmasta. Elämä heittelee molempia tavalla jos toisellakin, ovathan ne nuoria ja etsivät vielä suuntaa elämälleen. Vähitellen alkaa löytyä kiinnekohtia, tulee menestystä ja mammonaa, uusia piirejä, kumppaneita, iloja ja pettymyksiä. Emma ja Dexter pitävät toisiinsa yhteyttä vaihtelevasti - Dexteristä tulee tv-julkkis ja Emmasta opettaja. Ystävyys, tai ainakin kerran läheisiä olleiden väliin jäävä side ei kuitenkaan katkea, vaikka kaikki edellytykset sille olisi olemassa.

Juonesta ei kannata sen tarkempaa selontekoa antaa, vaan se kannattaa kokea itse. Meikäläiseen tämä ainakin puri juuri sopivalla volyymilla, yllätti, ilahdutti ja herätti muitakin tuntemuksia. Dexter on varsin ärsyttävä kaveri, holtiton ja mahtaileva, mutta jotenkin jaksoin silti uskoa häneen. Emma taas herätti kaikki empatiani - minusta hän oli ihana. Hauska, tilannetajuinen ja itsenäinen. No, hieman lisää itsetuntoa olisin hänelle suonut jo vähän aikaisemmin, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Muitakin henkilöitä tarinassa toki esiintyy, mutta he jäävät pääosassa olevien varjoon kirkkaasti.

Myönnettäköön, hieman vetistelin kirjan loppupuolella, sillä se kosketti sopivasti jotain kohtaa minussa ja herätti liikutuksen. Ei tämä mikään maailmanhistorian tappiin säilyvä teos ole, mutta jäänee minulle mieleen vielä pitkäksi aikaa sellaisena tarinana, johon oli kaikin puolin mukavaa solahtaa sekaan.

Eilen keksin työpäivän aikana, että voisin lähteä töiden jälkeen pitkästä aikaa elokuviin. V meni mökille koko viikonlopuksi, eikä oikein huvittanut viettää lauantai-iltaa vaan yksin kotona (semminkin kun vietin sellaisen yksinäisen illan jo perjantaina - tosin se kului tämän kirjan kanssa, joten se ei ollut laisinkaan ikävä). Niinpä marssin Tennispalatsiin katsomaan - Sinä päivänä.

www.episodi.fi

Elokuva on valmistunut vastikään, sen on ohjannut Lone Scherfig ja käsikirjoittanut - shocking - David Nicholls. Emmana nähdään kauriinsilmäinen Anne Hathaway ja Dexterinä holtitonta kuolaneritystä aiheuttava Jim Sturgess.

Sali täyttyi lähinnä pareittain liikkuneista naisihmisistä, vain muutama mies oli eksynyt joukkoon. Hymyilytti - genret karsinoivat katsojia aika tiukasti. Vajaa kaksituntinen sujahti ohi valkokankaalle siirtyneiden Emman ja Dexterin seurassa, enkä voi sanoa sen 12 euron (+keskikokoisen popcornin) menneen hukkaan. Elokuva oli ehkä kuitenkin hieman liian episodimainen paikoittain, sillä vuodet vierivät välillä minusta aivan liian nopeasti eteenpäin. Esimerkiksi Dexterin ajatumista viihdealan nurjalle puolelle ei kunnolla pohjustettu. Muutamia muutoksia tarinaan oli tehty, mutta eivät ne loppujen lopuksi haitanneet ja sitäpaitsi ne olivat lähinnä kosmeettisia (meinasin kirjoittaa kosmisia, mikä lie ajatuskuvio siinäkin oli taustalla...).

Todella vaikea sanoa, miltä elokuva tuntuu kirjaa lukematta tai edes jonkin ajan kuluttua siitä, minulla kun tosiaan väliä oli yhden yön verran. Tavallaan oli ihanaa solahtaa hyväksi kokemaani tarinaan nopeasti uudelleen, mutta toisaalta nyt on vaikeaa arvioida näitä erikseen. Tokkopa se haittaa, molemmista kokemuksista kuitenkin pidin.

Anne Hathaway oli yllättävän vähän ärsyttävä. Jotenkin olen aina pitänyt häntä sellaisena kiiltokuvanäyttelijättärenä, joka vain tulee paikalle räpsyttämään ripsiään, mutta loppujen lopuksi hän oli oikein uskottava Emmana - ja näyttelijänä! Niin ne ennakkoluulot karisevat toisinaan. Jim Sturgessista en viitsi kauheasti edes aloittaa. Hän oli yksinkertaisesti ihana. Voi luoja.

www.imdb.com

Huh huh, voin sanoa, että tässä on mies minun makuuni. Aivan syötävän komea, etenkin liikkuvassa kuvassa. Tai oikeastaan ihan tässä still-versiossakin... Ja ihan osaa siis näytelläkin, ettei pelkästä silmäkarkista ole nyt kyse, ja etten ihan pinnalliseksi seksistiksi leimaudu. Tosin elokuvassa Dexter tuntui ehkä hitusen liian lempeältä jopa kusipäisimpinäkin aikoinaan, mistä pieni miinus. Uskottavuus ei kuitenkaan rapissut pois, onneksi.

Ja muutama tippa piti puristaa silmäkulmasta leffankin loppupuolella. Enkä ollut ainoa.

Olen siis viettänyt aktiivisen brittiviihdeviikonlopun ihanan tarinan seurassa. Voin lämpimästi suositella hyvää tarinaa ja elämänmakua kaipaaville. Saattaa tosin aiheuttaa ajankulun nopeuden paniikinomaista pohdintaa ja lukuisia päätöksiä siitä, että alan nauttia elämästä tasan nyt. Heti tänään.

Messuilla!

Ah, Kirjamessut! Syksyn valontuikahdus. Perinteinen äiti-tytär-seikkailuretki. Tuhansia muita kirjan ystäviä, ohimennen huomattuja kirjailijoita, silmissä palava halu hankkia kaikki maailman kirjat itselle. Kaikki tämä koettiin taas tänään. 

Saldona on, hieman yllättäen, uusia kirjoja, joista muutama lahjaksi. Nämä lupaan lukea ennen ensi vuoden messuja. Itselle tärkeimpänä hankintana ovat Jonathan Franzenin Vapaus ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joista molemmista olen päättänyt pitää jo etukäteen. Siltalan messuloossissa silittelin molempia teoksia, kun työntekijä huomautti ohimennen, että nyt kannattaa ostaa Kerjäläinen ja jänis, siihen saa tuosta Kyröltä nimikirjoituksenkin. Nostin katseeni ja huomasin kirjailijan seisoskelevan parin metrin päässä. Joo-o, messuvierailu oli vasta alkamassa, joten ehkä olin harvinaisen syvässä innostuksen tilassa, kun en häntä omin silmin huomannut. Heh. Nappasin kirjan mukaani ja puikkelehdin vaihtamaan muutaman sanasen Kyrön kanssa ja pyytämään signeerausta. Ah, ihana Tuomas! Polvet olivat melkein velliä. (Eivät ihan niin velliä kuin taannoin Kjell Westön kanssa tai viime vuonna John Irvingin, sillä aivan niillä mitta-asteikoilla Kyrö ei vielä minun kirjamaailmassani ole, mutta joka tapauksessa teki mieli kikattaa tyttömäisesti.)

Tästä toivuttuani jatkoimme äidin kanssa messujen kiertelyä, ja molemmilla taisi homma lähteä hieman lapasesta... tai no itse asiassa äidilläni hieman pahemmin, sillä hän ei enää jossain vaiheessa jaksanut itse kantaa ostoksiaan, vaan hyväkäytöksinen tytär tunki osan niistä omaan reppuunsa. No, annetaan äidilleni tämä anteeksi, hän nimittäin osti kirjojen lisäksi muutaman pedagogisen (!) lautapelin töihinsä.

En kovin paljon ollut katsellut ohjelmaa etukäteen ainakaan sillä silmällä, että olisin tehnyt kovinkaan tiukkaa aikataulua puheenvuorojen ja haastattelujen katsomiseksi. Kirjamessuilla olen aina nauttinut eniten vapaasta haahuilusta ja kirjojen hiplailusta, esiintymiset ovat siihen lähinnä mukavaa plussaa. Nyt olin kuitenkin selvittänyt etukäteen Tuomas Kyrön esiintymisajan, ja siitä pidettiin kiinni. Ennen sitä lavalla käytiin paneelikeskustelua nyky-Suomesta, tarkemmin siitä, mikä on nykyään tavallisten ihmisten Suomi. Lauteilla olivat Paleface (sydän!), Sofi Oksanen (sydänsydän!), Mikael Jungner sekä Jukka Petäjä ja Jaakko Lyytinen. Ihan mielenkiintoinen setti, joskaan en sitä kokonaan nähnyt.

Mutta sen jälkeen paikalle tuli Tuomas! Ah!

Kännykkäkameran kuvanlaatua... ei zoomia... huoh...

Haastattelu oli oikein oiva ja Kyrö varsin sympaattinen ja selkeäsanainen esiintyjä. Kahteen uuteen romaanin on jo idea kehitteillä, mutta samanaikaisesti hän ei niitä aio kirjoittaa, koska jos on useampi iso työ yhtä aikaa kesken, niistä tulee vähitellen vaan yksi iso pökäle. Onneksi olen myöhäisherännäinen ja minulla on Kyrön kaikki muut teokset Mielensäpahoittajaa lukuunottamatta vielä lukematta, joten ei hätää Tuomas, minun vuokseni ei ole pakko kiirehtiä ihan heti. Mutta aika pian ne voisit kuitenkin kirjoittaa. Esimerkiksi ensi vuonna. Ok?

Äitini olisi kovasti halunnut mennä tapaamaan Sofi Oksasta, muttei millään uskaltanut, vaikka tämä roikkui aika hyvin hollilla, kun sattumalta kuljimme ohi. Tämä Sofi-fanius oli minulle aivan uusi juttu, joskin erittäin mielenkiintoinen sellainen. Äitini on todellinen lukutoukka, joten ei liene sinänsä ihme, ettei polvi ole tyttärestä ainakaan pahentunut. Hän myös jaksaa muistella, kuinka lapsena ollessaan sai kestää isovanhempieni naljailua siitä, kuinka pitäisi tehdä jotain oikeaa, eikä aina vaan lukea. Ei liene ainoa sukupolvensa edustaja, joka on samaa saanut kuunnella. (Ja, niin, vaikka lukuharrastus on vain kasvanut vuosien aikana, ihan on hyvin mennyt ja jotain oikeaakin on tullut joskus tehtyä.)

Mukava päivä kaiken kaikkiaan, ja olen enemmän kuin tyytyväinen tämän vuoden Kirjamessujen antiin. Viikonloppu sujuu omalta osaltani töissä, joten messuhulinat olivat nyt tältä erää tässä. On se vain joka vuosi yhtä hauskaa, ei voi muuta sanoa.

(Ps. Tuomas Kyrö = <3!)

Säkeitä Pietarista

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (Tammi, 2009)

Vietin perjantaina Pietarihenkisen illan lukemalla Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista ja googlettamalla tietoa Anna Ahmatovasta. Tämä teos tarttui käteeni kirjastosta aivan sattumalta, siinä on kaunis kansi ja nimi houkutteli, sillä olen lähdössä joulukuun alussa kyseiseen kaupunkiin matkalle. Minua kiehtoo ajatus tutustua matkakohteisiin etukäteen enemmän tunnelman kuin tiedon perusteella, vaikka innokas matkaoppaiden lukija olenkin (enkä todellakaan ole riittävän spontaani lähteäkseni mihinkään reissuun hankkimatta jonkinasteista survival guide -faktatietoa kohteesta). Näin ollen tämä kirja tuli kuin tilauksesta vastaan.

Anna työskentelee uuvuttavassa ja turhauttavassa insinöörityöpaikassa (!), mutta kaipaa takaisin humanistiseen tutkimusmaailmaan. Niinpä kuin tilauksesta tuleva lomautusuhka mahdollistaa paluun jatko-opintoihin, Anna Ahmatovaa ja kääntäjän valtaa käsittelevän väitöskirjan pariin. Puoliso Antti ei ole asiasta yhtä innoissaan, tytär Tanjalla on oma, vanhemmilta salattu maailmansa. Anna alkaa suunnitella paluuta Pietariin, jossa hän on opiskeluaikanaan, silloin, kun rajan takana vielä oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto, viettänyt pitempiä jaksoja vaihto-opiskelijana. Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat kerronnassa, samoin eri henkilöiden näkökulmat. Vanhasta Pietarista Annan iholle on jäänyt muisto Andreista, joka tuoksui saippualta ja vei Annaa mukanaan kaupungin pinnan alle. Muutamaan otteeseen käydään myös 1960-luvun alussa, itsensä Anna Ahmatovan ajatuksissa. Muistot, haaveet ja harhat sekoittuvat, kun Anna tekee tiliä itsensä, miehensä ja menneisyytensä kanssa.

Kirjan aloittava luku jysäyttää tarinan liikkeelle varsin vaikuttavasti, mutta sen jälkeen kului hetki, ennen kuin sain tunnelmasta kiinni. Tunnelmaa kuitenkin on, ja tarina vie vakuuttavasti mukanaan etenkin Annan opiskeluaikojen Pietariin. Sen sijaan kirjan nykyhetki on jotenkin ahdistava, sillä kukaan henkilöistä ei taida oikein viihtyä siinä - lukijana tämä on minulle aina haaste, sillä harhaudun aina pohtimaan, kuinka lukijakaan voi viihtyä ajassa ja paikassa, josta kirjan henkilötkin tuntuvat haluavan pois. Annaa tekisi mieleni ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiinsä, sillä menneisyyteen ei voi jäädä. Tanjasta haluaisin pitää perempaa huolta. Antin toivottaisin hornan tuuttiin, hänessä kohtasin pitkästä aikaa erittäin epämiellyttävän mieshahmon, vaimonsa menneisyydestä mustasukkaisen tosikon, tekisi mieleni sanoa, naisenalistajan. Annan ystävälle, myös neuvostovaihdon kokeneelle Saaralle taas... no, häntä voisin kehottaa kertaamaan mielessään ystävyyden pelisääntöjä.

Minua ehkä hieman häiritsi kirjan henkilöiden nimien painokkuus - Anna, Anna, Andrei, Antti - mutta tähän seikkaan kirjailijalla on varmasti syynsä. Itse olisin vähemmälläkin vihjailulla ymmärtänyt, että nyt puhutaan usean ihmiskohtalon yhteenkietoutumisesta ja päällekäisyydestä, väistämättömistä kohtaamisista. Muuten en havainnut minua ärsyttävää symboliikkaa, vaan kirjan tarina tuntui kertomisen arvoiselta. Ankealta, mutta olemassaolonsa lunastavalta. Pituutta oli juuri sopivasti, enempää ei olisi tarvittukaan. Tarpeeksi paljastettiin, tarpeeksi jätettiin itse mietittäväksi. Hieman ehkä jouduin pureksimaan Anna Ahmatovaa tarinan yhtenä kokijana, sillä olen jostain syystä pysyvästi skeptinen, kun tulee puhe oikeiden, joskus eläneiden ihmisten käytöstä kaunokirjallisuudessa romaanihenkilöinä. En oikein tiedä, mistä tämä mielipide juontaa juurensa, mutta jonkin todella ravistelevan lukuelämyksen tarvitsisin, jotta voisin sitä muuttaa. Sitä tämä kirja ei ollut. (En sano, että tässäkään todellinen henkilö olisi ollut erityisen huonosti rakennettu hahmo, mutta minun on henkilökohtaisesti vaikea pitää oikeita ihmisiä kovinkaan uskottavina kaunokirjallisuuden henkilöinä - mielessäni jyskyttää aina ajatus siitä, kuinka kukaan ei voi tietää toisesta ihmisestä riittävän paljon pannakseen sillä tavoin sanoja hänen suuhunsa ja ajatuksia päähänsä.)

Säkeitä Pietarista on varjoisa, jopa synkkä tarina muistojen vallasta ja toteutumattomista haaveista, sellaisista salaisuuksista, jotka ihminen on haudannut itseltäänkin. Ei mikään vuosisadan romaani, mutta yksi viipale yhdenlaisesta elämästä ja maailmasta. Se ei ole toiveikas, eikä se piristä, vaan lukijalla on vahva tunne siitä, että armahduksia ei ole tässä kirjassa tarjolla kenellekään. Se on hieno, elävä kuvaus kiehtovasta kaupungista, nostattaa matkakuumetta (ainakin minulla) ja muistuttaa, että omat ihmissuhteet on syytä hoitaa hyvin.

Ja se herätti minussa valtavan innon tutustua Anna Ahmatovaan ja hänen runoihinsa, joista ainakin Jaana pitää.

Kielimuuri, naisasia, bonuskortti

Tämä päivä sujahti kyllä ohi nopeammin kuin mikään muistamani: kuusi ja puoli SKS:n seinien sisällä viettämääni tuntia vain menivät. Huis! Hakkasin tietokonetta hullun lailla ja nyt ensimmäinen arkistolaatikko on käsitelty loppuun. Tai siis käyty läpi, kirjoitettu puhtaaksi oikeat palat ja aivan vähäsen lisätty omia huomioita korostusvärillä alkuperäisen tekstin sekaan. Olen tajunnut, että saatan sittenkin joutua käyttämään jopa hivenen tilastollisia menetelmiä: aineistoa on oikeasti niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa, että jonkinlaista määrällistä analyysia on myös mahdollista tehdä. Jos osaan. Vähintään haluan tehdä jonkinlaisen maantieteellisen jaon, koska maantiede, itä ja länsi, on Suomessa lähes mistä tahansa näkökulmasta tarkasteltuna varsin olennainen seikka. Viimeinen tänään läpikäymäni seurakunta oli Lappi, ja hermoni meinasivat mennä minulle aivan vieraan murrealueen kieleen, jota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja... Tutkimassani aineistossa osa haastatteluista on litteroitu suoraan, osa on haastattelijan tiivistämää ja referoimaa, siis tavallaan kääntämää. Ero on valtava, ja luulen, että sen käsittely tulee olemaan olennainen osa graduni lähdekritiikkiosiota. Minulle on hedelmällisempää saada lukea ja kuulla ihmisten oma ääni, heidän käyttämänsä eksaktit sanavalinnat ja lauserakenteet, mutta sitten toisinaan - kuten tänään noin kello 16.00-17.40 - olen lähettänyt hiljaisen mutinan 1960-luvulle ja ehdottanut, että olisiko kannattanut tiivistää ne jaarittelevat länsimurteiset puheenvuorot vaikka sitten mielummin kuin kaiken kaikkiaan selkosanaiset vastaukset muualta... (Mikäli tyylilajini ei ole riittävän selkeä: tässä on mukana pienen pieni sarkasmin siemen.)

Joka tapauksessa homma etenee. Valitettavasti seuraavan kerran pääsen arkistoon vasta ensi viikolla, sillä työt haittaavat ikävästi moisia hengen harrastuksia (ja perjantaina menen kirjamessuille), mutta ehkä voin sitä odotellessa pyöritellä jo löytämääni dataa ja pohtia alustavasti, mitä sillä sitten loppujen lopuksi teen. On suorastaan hämmentävää olla nyt niin erilaisessa tilanteessa kuin vaikkapa kolme viikkoa sitten, jolloin tuntui, etten ole tehnyt mitään enkä edes tiedä, mitä tekisin ja miksi ja miten. Odotan ensi viikkoa, kun pääsen kertomaan ilouutisia proffallekin. Paikoilleen liimaantuminen on taakse jäänyttä elämää - so far.

Niin, ne kirjamessut, joille varmaan jokunen muukin on suuntaamassa. Ihanaa! Olemme äitini kanssa käyneet kyseisissä kemutuksissa jo useampana syksynä, eikä sieltä tietenkään koskaan ole tyhjin käsin pois tultu. Tuskin tänäkään vuonna. Tätä kirjoittaessa tosin hoksasin, että yksikin viime syksyn kirjamessuilta ostamani kirja, Sarita Skagnesin Vain tytär, on edelleen lukemattomana kirjahyllyssäni. Aihe ei tietenkään ole vanhentunut mihinkään, sillä viimeksi eilen Helsingin Sanomat uutisoi noin kolmensadan "Ei-toivotuksi", Nakusaksi tai Nakushiksi, nimetyn intialaistytön vaihtaneen jengissä nimeään vähän vähemmän leimaavaksi. En todellakaan ole yhdenkään aasialaisen kulttuurin minkään sortin asiantuntija, mutta tyttöjä sorsivaa väestöpolitiikkaa olen seurannut kauhulla jo pitempään. Muistan lukeneeni jo useampia vuosia sitten ensimmäiset artikkelit aiheesta Mitä tapahtuu, kun kulttuurista puuttuu miljoonia potentiaalisia vaimoja - ei ehkä mitään kovin kivaa, ja ajankohtaisuus senkun lisääntyy. Vasta reilu kuukausi sitten Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea esitti suosituksen, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan ei tulisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille, ellei kyseessä ole vakavien perinnöllisten, sukupuolisidonnaisten sairauksien selvittäminen. Mikään tällainen suositushan ei missään nimessä sellaisenaan riitä yhtään mihinkään, mutta onhan se vähintään selkeä signaali siitä, että joku roti nyt tähän. (Ja tietenkään Euroopan neuvostolla ei ole juuri mitään tekemistä Intian väestön ja kulttuurin kanssa, mutta eipä tämä aihe pelkästään siihen liity.)

Vähemmän maailmantuskaisia aiheita elämässäni tällä hetkellä ovat: kasa lukemattomia, kiehtovia kirjoja, viime viikolla alkanut espanjan kurssi, viime lauantaiset kemut ystävien luona ja sitä seurannut S-etukortti-drinksujen kiskominen nassuun Amarillossa (en ollut edes tiennyt, että se on muutakin kuin ruokaravinteli) (ja mitä S-etukortin näyttäminen ja käyttäminen baarissa kertoo ihmisestä noin yleensä?), pimenevät illat ja hyvä seura kotona. Sitäpaitsi Kööpenhaminan matka on jo ensi viikolla, enkä ole vielä yhtään kärryillä siitä, mitä siellä on tarkoitus tapahtua!

Hurjaa menoa Katajanokalla, voisin sanoa.

Mielensäpahoittaja, hyväksi minulle

www.wsoy.fi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010).

Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin että vähän tekisi mieleni läpsiä itseäni takaraivoon siitä hyvästä, etten aiemmin ole tarttunut tähän makupalaan ja nytkin vasta, kun se sattui olemaan pikalainahyllyssä Rikhardinkadulla. Parempi kuitenkin myöhään, luulisin mielensäpahoittajankin ajattelevan, ehkä.

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen suomalainen mies, jolla on paljon sanottavaa maailman ja Suomen tilasta, naapureista, kunnanlääkäristä, elintarvikkeista, VR:stä (!), sukulaisista. Kaikesta siitä, mistä meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen mielipide silloin jos tällöinkin. Eikä aina niin mairitteleva. Oman vanhentumisen ja heikkenemisen myöntäminen ei ahkeralle puurtajalle ole helppoa, poika, miniä ja lapsenlapset herättävät ajatuksia, ja mielessä on myös hoitokodissa oleva vaimo.

Olin jotenkin ajatellut, että tämä kirja olisi jotenkin erilainen. Että sitä lukiessa nauraisi enemmänkin mielensäpahoittajalle ja hänen edustamalleen maailmalle ja ihmistyypille, pudistelisi päätään ja voisi olla maireana siitä, kuinka kyllä minä en tuollaisista asioista jaksa välittää. Mutta ei, siitä ei ollut ollenkaan kyse.

Minä aivan rakastin mielensäpahoittajaa ja hänen puhinoitaan. Olin monesta asiasta aivan samaa mieltä, nyökkäilin ja olin valmis laittamaan suomalaiset samantien jonotuskouluun. Sympatiseerasin päähenkilöä ja olisin halunnut istahtaa hänen pirttinsä pöydän ääreen kahville pohtimaan, mitä tälle maailmalle oikein pitäisi tehdä. Ahmin tämän napakan pikku teoksen kahdessa illassa lyhyiden lukuhetkien aikana, ja luin vähän miehekkeellekin ääneen (häntä kun kamalasti kiinnosti olohuoneen puolella, mille tyrskähtelen makuuhuoneessa). Sain jopa kaupattua hänelle idean lukea kirja itsekin, mistä olen varsin tyytyväinen. (V lukee lähinnä tenttikirjoja, harvemmin kaunokirjallisuutta, joskin vastikään hän kahlasi koko Harjunpää-sarjan alusta loppuun.)

Kyseessä on minusta aivan ihastuttava osoitus siitä, miten tuoretta, tarkkasilmäistä, sujuvaa ja aitoa kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Miten aivan pienillä asioilla, huomioilla, lyhyillä kappaleilla voidaan kertoa niin paljon. Miten rapsakka huumori yhdistyy lopulta sen kuvaamiseen, millä elämässä ihan oikeasti on väliä, ja mistä sitä mieltä ei tarvitsee pahoittaa, ikinä.

Olisipa mielensäpahoittajan tapaisia ihmisiä enemmänkin. Sellaisia, jotka näkisivät arjessakin pinnan alle, tarttuisivat kiinni häiritseviin seikkoihin ja pohtisivat, mitä niille tehdään. Aivan liian paljon on niitä, jotka aina vain valittavat valittamisen ilosta tai siksi, että niin vaan kuuluu tehdä (kuuluu valittaa palkasta, pomosta, poliitikoista, säästä, lomista, you name it), mutta sitten jos heiltä kysyy, miksi valitus on aiheellista ja mitä olet ajatellut asialle tehdä, vastassa on hämmentynyt katse. Ja valitus jatkuu. Huoh. (Juu, kyllä en ole täydellinen itsekään tässä asiassa, mutta silti.) Minulla ei ole elinaikanani ollut ukkia, joten vanhempien herrojen kohtaaminen arkielämässä on minulle vierasta, mutta luulen, että tällaisen mielensäpahoittajan kanssa olisin voinut tulla oikein hyvinkin toimeen. Tosin olisin varmaan se ärsyttävä lapsenlapsi, joka lähettää niitä kimalteisia ystävänpäiväkortteja. Tai Pitäydytään omissa asioissa -päivän kortteja. Ehkä meillä voisi silti olla mielensäpahoittajaukin kanssa jotain yhteistäkin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

Ja viimeisillä riveillä ihan pikkaisen itkin. Muistin, miltä tuntui kaksi vuotta sitten istua päivästä toiseen mummin sairaalasängyn vieressä ja pitää kädestä kiinni, kun mitään muutakaan ei enää voinut.

Se itku ei tosin kuulunut olohuoneeseen saakka.