Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki

Historiantutkija Ville Kivimäki palkittiin vuonna 2013 Tieto-Finlandialla ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja ja paras lukemani sotahistoriaa käsittelevä teos. Kun huomasin Kivimäen kirjoittaman uuden tietoteoksen ilmestyneen, laukkasin kirjakauppaan kuin nuori ori. Lukeminen tosin sitten lopulta antoi odottaa itseään jonkin aikaa. Syyttä.

Sodan särkemä arki on näyttävä tietokirja talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. Kuvitus on Puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta, joka sisältää kokonaisuudessaan noin 160 000 valokuvaa. Ne ovat suurimmalta osin tiedostuskomppanioiden kuvaajien ottamia. Kirjaan on valittu kuvia laidasta laitaan, useilta eri kuvaajilta, ja pidän laajaa otantaa hyvänä valintana. Osa kuvista on reportaasimaisempia, hetken ja kohteen nopeita tallennuksia, osa huikaisevia taideteoksia. Jokaisen äärelle tulee joka tapauksessa lukiessaan pysähtyneeksi.

Kirja on jaettu teemoittain alalukuihin, joissa käsitellään rintamaa, kotia, väkivaltaa, muistia ja sodan arjen tallentajia. Sotatapahtumia ei kerrata sen tarkemmin, sillä tämän teoksen ytimenä on löytää sodan olemuksesta jotain muuta: teemoja, joita on toki käsitelty ennenkin, mutta joista voi autenttisen kuvamateriaalin avulla saada esiin uusia puolia, sävyjä ja ajatuksia.

Sodan särkemä arki ottaa sisällöllään kantaa sotahistorialliseen keskusteluun ja sodan ihannoinnin kulttuuriin. Se näyttää rujon, paikoin kaukana sankaruudesta olevan todellisuuden, jota on säännönmukaisesti pyritty peittämään tiukoin ohjeistuksin. Kuvaajien tuli kuvata sitä, mitä käskettiin ja tavalla, johon määrättiin. Siitä huolimatta muitakin hetkiä on filmille tallentunut: väsymystä, kauhua, pelkoa, kaaosta, kuolemaa. Mutta niin ikään huumoria, puhdetöitä, vapaa-aikaa, lepoa.

Kirja muistuttaa osuvasti, kuinka sotahistoriallisessa puheessa faktat helposti hämärtyvät glorian tieltä etenkin, mitä kauemmas tapahtumat ajassa jäävät. Usein sotakuvasto ja -sanasto painottavat ensisijaisen vahvasti nimenomaan eturintaman tapahtumia, jotain "todellista sotaa", vaikka Suomen armeijan sotilaista etulinjassa palveli huolto- ja tukitehtävissä olleet sotilaat mukaan luettuna korkeintaan kolmannes. Ylipäätään Suomen kokonaisväestöstä suoraan puolustuslaitoksen palveluksessa oli enimmillään noin 16 prosenttia, ja "aikuisesta miesväestöstäkin enemmistö oli sodan kaikissa vaiheissa kotonaan" (s. 70). Sodalla oli siis todellisuudessa lukemattomat erilaiset kasvot, joita sotahistoriallisessa hurmoksessa harvoin noteerataan.

Samoin ajatus sodan taianomaisesta kansaa yhtenäistävästä vaikutuksesta ja sotilaiden järkkymättömästä yhtenäisyydestä on pitkälti myyttinen:

"Käsitys [rintamasta tasa-arvoisten aseveljien yhteisönä] on myyttinen siksi, että sitä rakennettiin hyvin tietoisesti sota-ajan propagandassa: tulilinjojen karaisema rintamatoveruus oli ihannekuva koko kansakunnasta. Todellisuus oli kuitenkin ristiriitaisempi. Kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, myös korsuporukoissa ilmeni kiusaamista, poissulkemista ja hyväksikäyttöä. Oli hyvän ja huonon ryhmähengen porukoita. Ja vaikka kaikki olivat näennäisesti tasa-arvoisia, eivät sosiaaliset erot kadonneet kokonaan." (s. 57)

Toisaalta etulinjan raskaat olosuhteet, yhteiset menetykset ja kuolema myös todella yhdistivät ihmisiä taustoista riippumatta.

Sodan särkemä arki käsittelee yleistajuisella, selkeällä ja havainnollistavalla tavalla sota-ajan elämää ja kokemuksia niin rintamalla, huoltojoukoissa kuin varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella. Sekä teksti että kuvat käyvät hienoa keskustelua lukijan ennakkotietojen ja -asenteiden kanssa, ja ne imaisevat mukaansa helposti. Itse ahmin kirjan muutamalla eri lukukerralla, niin vetävästi se on toteutettu.

Jos sota aiheena aiheuttaa puistatusta, haukotuksia tai vastenmielisyyttä, suosittelen tutustumaan Sodan särkemään arkeen. Kiinnostus aihepiiriin herää lähes väistämättä. Niin ikään jos kiinnostusta on niin sanotusti liikaakin, omat oletukset kiveen hakatun tuntuisia ja mielipiteet vahvoja, teos antaa taatusti uutta näkökulmaa ja pakottaa miettimään, mistä historialliset käsitykset muodostuvat ja kuinka niiden taakse voi nähdä, kun hieman silmiään siristää.


Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2016
240 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Helena Pilke / Agricola

24. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (#novellihaaste)

Jani Saxellin kuuden novellin kokoelma Huomispäivän vartijat sukeltaa lähitulevaisuuteen – joka on jo täällä. Vuonna 2007 julkaistun kirjan dystooppiset näkymät vilkuilevat aikaan, jota olemme jo alkaneet elää.

Novelleissa maailma on kirskahtanut kohti kontrolloidumpaa, hysteerisempää ja jyrkempää järjestystä. Terrorismia vastaan käytävä sota aiheuttaa Yhdysvaltoihin eron jälkeen lomailemaan matkailevalle Joonalle kuumat paikat kokoelman avaavassa Vapauden kaiho 2012 -novellissa. Tematiikka puree napakasti ja pelottavan todentuntuisesti, mutta kokonaisuutta rikkoo liian laajalle hapuileva rakenne.

Maailmanpalon vartijassa päähenkilönä on niinikään ihmissuhteiden riepottelema nuorimies, metrovartija Kaius, joka työvuoroissaan pitää yllä järjestystä Helsingin metrossa ja vapaa-ajallaan bodaa ja pelaa. Novelli avaa asiansa sotkevan nuoren miehen ajatusmaailmaa vähitellen, etäännyttää ja silti saa katsomaan tarkemmin.

Jääkautiset muodostelmat kertoo Henrikistä, joka toimii oikeuden maallikkolautamiehenä osallistuen osaltaan ihmisten hyvinkin arkipäiväisten töppäilyjen tuomitsemiseen. Novellin miljöö on Helsingin Salmisaaren käräjäoikeus, jossain vähän matkan päässä tulevassa, ajassa jolloin maahanmuutto on tulenpalava aihe, politiikkaa hallitsee tiukka puhe ja eroa meidän ja muiden väliin on rakennettu jo pitkään huolella...

Kärpäsen silmät vie jo varsin scifistäfiin tunnelmiin Pietariin, ja se jäi kokoelman novelleista minulle etäisimmäksi, vaikka väkivalta on päällekäyvää ja valvontayhteiskunta korruptoituneine rakenteineen kiinnostavasti kuvattu.

Suosikkini kokoelman novelleista on spefielementeillä pelaava Katalalähteentien sotilashallitus, jossa aivan tavallinen helsinkiläinen lähiö asukkaineen herää eräänä aamuna huomatakseen jääneensä jonkinlaisen näkymättömän voimakentän sisään vailla mahdollisuutta kommunikoida ulkopuolen kanssa. Varsin nopeasti ihmisyys paljastaa raadolliset puolensa ja lähiö siirtyy käytännössä sisällissotatilaan. Novellin jännite toimii alusta loppuun ja se tarjoilee herkullisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä sekä pohdittavaa. Kuinka itse toimisin, kuinka pian vajoaisin?

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä luettavaksi tulee Menneisyydenhallintavirasto, josta aistin jo melkoisesti aineksia Saxellin myöhemmin kirjoittamiin romaaneihin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet. Saxell tykittää menemään romaaneista tutulla tyylillä Euroopan lähihistoriaa, joka kietoutuu pitkälti todellisten historiallisten henkilöiden kuten Albert Camusin ja Jim Morrisonin ympärille. Novellin idea on huikea: aikamatkustuksella tulevaisuuden maailmaa hallitseva tekoäly pyrkii muokkaamaan historian tapahtumia sellaisiksi, ettei edessä oleva tuhon aikakausi toteutuisi.

Jani Saxell on vahvasti omaääninen kirjailija, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja vielä enemmän tietoa ja tutkimustyötä sanottavansa taustalla. Paikoin kertomisen vimma viskoo tarinaa yli säädyllisesti hallittavissa olevien rajojen, mutta jos antaa kerronnan viedä, eikä edes vaadi jarruttamaan, saa vastineeksi villiä ja pitelemätöntä, kenellekään kumartelematonta proosaa, joka kertoo dystooppisin elementein pelottavan hyvin ajasta, joka on jo alkanut, ja jonka loppua ei näy.


Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Ulkoasu: Anna Virtanen
Avain 2007
352 s.

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Tiina Raevaara / Kiiltomato

25. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä useampi novelleista sijoittuu Helsinkiin. Novellihaasteeseen saan kuusi novellia lisää (nyt yhteensä 137 novellia luettuna).

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Habaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.