Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja

Osuuskumman kirjoja luen yleensä mielelläni, sillä niissä on raikkautta, kokeilunhalua ja kumartelemattomuutta. Johtuuko osuuskuntatoiminnasta vai mistä, lukijana se on minulle se ja sama niin kauan, kun saan nauttia tällaisesta kummasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja kokoaa kansiensa väliin nimensä mukaisesti 14 kotimaista novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kummituksiin. En ole mikään kauhun ystävä, sillä vilkas mielikuvitus koituu kohtaloksi toisinaan, mutta päätin kokeilla tätäkin genreä rohkeasti.

Kannatti kokeilla! Ahmin novellin toisensa perään suurella innolla, ja vaikka (vai koska?) osa tarinoista aiheuttikin melkoisia väristyksiä (vieras ihminen peilissä, katoavat ja ilmestyvät hahmot ja talot, menneisyyden haamut ja "haamut"...), lukukokemus oli erinomainen.

Mieleeni jäivät erityisesti Anne Leinosen Tyttö niityllä, jossa on hyytävän hieno tunnelma ja jotain ikuisen anteeksiannon ja koston tematiikkaa, Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, joka vie kummitustarinaa eroottiseen suuntaan ja onnistuu olemaan myös hauska ilman, että novelli menisi aivan hysteeriseksi sekä Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa modernin toimistomaailman ja kvartaalitalouden paineet yhdistyvät aasialaiseen kummitustarinaperinteeseen kiehtovasti.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset on novelleista pisin, ja siihen ehdinkin parhaiten kiintyä. Juonella on aikaa kehittyä parisuhteen päättymisen ja uuden löytymisen, eteenpäin pääsemisen ja oman elämän järjestelyn suuntaan, ja vaikka olisin lukenut novellia mielelläni vielä pidempään, Roininen osaa lopettaa sen ajoissa.

Shimo Suntilan hieno Chudakovin aaveet olikin minulle jo tuttu aiemmin syksyllä lukemastani Tähtiviima-kokoelmasta. Siinä on novellin elementit kohdillaan ja tunnelmassa jotain niin hienon melankolista, etten osaa sitä edes kuvata. Helsingin rakastajana pidin paljon myös Jussi Katajalan Odottajasta, jossa toimii hieman tavallisuudesta poikkeava agentti, joka auttaa välitilaan jääneitä kuolleita jatkamaan matkaansa – vaikka nyt sitten Esplanadin puistosta.

Muitakin maininnan arvoisia novelleja Ruumiittomissa on, ja pakko onkin kehaista kokoelman toimivaa kokonaisuutta ja rakennetta, jonka kanssa lukija ei tuskastu, vaan odottaa kieli pitkällä uuden novellin aloittamista. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet tulkita teemaa, ja on hauskaa huomata, kuinka erilaisiin lopputuloksiin on päädytty – ja toisaalta kuinka myös yhteneväisyyttä on. Kummitusjuttuja on kerrottu maailman sivu, ja ilmiö koskettaa moderniakin ihmistä vähintään kansanperinteen tasolla.

Siis: tykkäsin ja suosittelen muillekin!


Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja
Ulkoasu: Sandra Cunningham
Osuuskumma 2014
E-kirja

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Hyllytontun höpinöitä, Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Novellihaaste saa tästä 14 novellia lisää, kokonaismääräni on nyt 38 novellia.

Joulukuun alussa alkoi Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -haaste, joka haastaa nimensä mukaisesti lukemaan 100 kirjaa 1.12.2016–30.11.2017 välisenä aikana. Tietenkin olen tällaisessa mukana! Ruumiittomat on ensimmäinen joulukuussa lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa oman sadan kirjan haasteeni.

Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija

Alain Claude Sulzer vakuutti minut kirjailijantaidoillaan, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Väärään aikaan nelisen vuotta sitten. Vastikään on julkaistu kolmas suomennos tältä sveitsiläiskirjailijalta, alun perin vuonna 2004 saksaksi ilmestynyt Täydellinen tarjoilija.

Romaanissa käsitellään – uskallan sanoa – Sulzerille tyypilliseen tapaan kiellettyä rakkautta, seksuaalisuuden heräämistä ja tukahduttavaa yhteisöä ihmisen ympärillä. Nyt pääosaa esittää työuransa tarjoilijana tehnyt, keski-ikäinen Erneste, jonka harmaa ja tasainen, suorastaan yllätyksetön elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hän saa kirjeen nuoruudenrakastetultaan Jakobilta, joka on vuosikausia aiemmin kiskonut juurensa irti Euroopan maaperästä ja muuttanut uuden elämän perässä Yhdysvaltoihin.

Erneste ja Jakob tutustuvat nuorina miehinä sveitsiläisessä hienostohotellissa työskennellessään. 1930-luvun loppupuolen poliittinen ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta elämään, jota eletään muuten suojassa ja rauhassa. Vuoteen, ihmissuhteen ja työn jakaneet miehet joutuvat kohtaamaan salaisuuksien ja petollisuuden painon, kun kuuluisa kirjailija Klinger saapuu hotelliin perheensä kanssa.

Täydellinen tarjoilija on hyvin tyylikäs, jännitteeltään klassinen romaani. Harmaa arki saa kolauksen, kun menneisyys muistuttaa itsestään, muistot heräävät eloon ja nykyhetki muuttuu olennaisesti niiden myötä. Erneste on rauhallinen ja tyyni mies, joka ei hötkyile missään, mutta kun mennyt pulpahtaa pintaan, alkaa hänenkin suojakuorensa rakoilla. Sulzer kuvaa taidolla, kuinka ihmisen mieli vähitellen hylkää sen, minkä ympärille on turvansa rakentanut.

Alain Claude Sulzerin romaani vie sallitun ja kielletyn rajoille, tukahdutettujen tunteiden äärelle ja yhteiskunnallisen ahdasmielisyyden keskelle. Se näyttää – muttei sorru osoitteluun – kuinka suurta tuhoa voidaan saada aikaan hyvin pienin teoin: säännöillä, kontrollilla, paheksunnalla.


Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija
Suomentaja: Olli Sarrivaara
Ulkoasu: Rax Rinnekangas
LURRA Editions 2016
256 s.
Ein perfekter Kellner (2004)

Arvostelukappale.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Kuten kirjallisuusuutisia seuranneet tietävät, Juuli Niemi voitti juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Et kävele yksin. Hän on ennen tätä voitokasta romaaniaan kirjoittanut novelli- ja runokokoelmia, joista tuorein, vuonna 2015 julkaistu Tuhat tytärtä, tarttui käteeni kirjastosta henkilökunnan suositteluhyllystä.

Runot, nuo pirulliset, tulkinnanvaraiset luritukset. Minun on ollut vaikea suhtautua niihin melkolailla aina. Säännöllisin väliajoin kuitenkin nousen poterostani ja ahmaisen jonkin runokokoelman. Niinpä en varsinaisesti pelännyt tätäkään kirjaa, hieman epäilin vain, kuinka sen kanssa selviän.

Aivan hyvin, on todettava. Niemi kirjoittaa kuulasta ja kuitenkin jollain muotoa hyvin realistista kieltä. Tuhat tytärtä uppoutuu tyttöyden ja naiseksi kasvamisen maailmaan, joka tuntuu aiheena jossain määrin hallinneen lukemisiani ja muutenkin elämääni viime aikoina – eikä siinä mitään, näin on hyvä.


Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit tietää
mitä sinä siellä näet.


Niemen runoissa on tarttumapintaa, mutta ne eivät silti selittele tai alleviivaa liikoja. Paljon jää lukijan tulkittavaksi, omien ajatusten järjesteltäväksi. Runot käsittelevät perheen sisäistä dynamiikkaa, sisarussuhteita, muistoja ja kasvamista. Nostalgiaakin paikoin, olen ymmärtävinäni.

Kokoelman loppupuolella tuntuu siltä, että aikuisuus on jo alkanut. On otettava vastuu omasta elämästä, siirryttävä eteenpäin ja annettava menneiden olla menneitä. Kaikesta ei voi lapsuuttakaan syyttää, eihän? Vai voiko?

Runojen minä on samaan aikaan villi ja alistuva, roolissaan perheen kuopuksena tyytymätön ja kuitenkin onnellinen, ehkä, tavallaan. Isommissa siskoissa on paljon, mistä saada kiinni ja mitä hyödyntää omassa kipuilussa, ehkä kaikkea ei tarvitse kokea itse, kun tietää, kuinka asiat kuitenkin voivat mennä.

Tuhat tytärtä on myös ylistyslaulu ystävyydelle, sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Ystäviä voivat olla yhtä hyvin ne, joissa virtaa samaa verta kuin nekin, joiden kanssa minulla ei ole yhtäkään yhteistä piirrettä. Niemen runoja voi lukea uudelleen ja uudelleen, maistella ja kokeilla, miltä ne kuulostavat rytmiltään ja sisällöltään.

Kauniilta, taitavilta, monikasvoisilta.


 - - Sellainen ystävä tietää,
että pelkään mennä talojen kellareihin
menee sen takia edeltä.
Sellainen ystävä ei osaa katsoa kohteliaasti poispäin.

Minä vaalin juuri niitä ihmisiä
joiden kohdalla en enää pysähtyisi juhlissa,
koska he saavat minut muistamaan
ettei ihminen sitoudu pysymään aina samana
ja että jokin kuitenkin säilyy aina samana.

(Katkelma runosta Ystävät)



Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
93 s.

Kirjastosta.


________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Lukukausi, Täysien sivujen nautinto, Kaikkia värejä  

Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla. Tämän saan kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja

Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots

Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.