Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Olen viimeksi (ja toivottavasti myös viimeiseksi) ollut sinkku loppuvuodesta 2004. Yksitoista ja puoli vuotta sinkkuelämä on ollut jotain, mikä ei oikein koske minua. Olen toki tullut sen kanssa sinuiksi ystävien kokemuksien kautta, mutta itse olen paikoin tarponut ja paikoin liidellyt parisuhteen vietävänä. En ole elänyt sinkkuelämää aikuisiällä juuri lainkaan, eikä deittailu ole minulle henkilökohtaisesti millään muotoa tuttua.

Oli kuitenkin ehdottomasti päästävä lukemaan Henriikka Rönkkösen tuore Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Olen jokusen kerran lueskellut Rönkkösen blogia, ja vaikken vakkarivierailija siellä olekaan, olen vakuuttunut hänen kirjallisista kyvyistään.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi räkätystä, hekotusta, muutaman kolauksen ja mietittävää. Se koostuu lyhyistä, kuvaavasti nimetyistä luvuista, joissa edetään high school sweetheart -suhteen kariutumisen jälkeen sinkkuelämää muodossa jos toisessakin. On se ensimmäinen yhdenyönjuttu, seuraavakin, mahdollinen työpaikkaromanssi, deittailua, tekstiviestejä, somea ja puhelun odottamista, seurusteluntynkää lyhyeksi jäävässä uudessa suhteessa, uusi ero...

Aiheet nousevat huumorin alta paikoin vakavinakin. Mielikuvituspoikaystävä osoittaa vaan ei osoittele, kuinka raastavaa sinkkuelämä voi olla, kuinka pahalta parisuhteessa olevien "hyväätarkoittavat neuvot" voivat tuntua, kuinka hetken hairahdus omista periaatteista voi tuoda kutinaa ja pahimmillaan sukupuolitaudin, kun ihastus ei leimahdakaan, kuinka sinkkunainen tuntuu joltain osin olevan vajavainen yhteiskunnan tai lähiyhteisön tai populaarikulttuurin tai jopa toisen sinkun silmissä, miltä abortti tuntuu, miten vammaisten henkilöiden seksuaalisuuteen suhtaudutaan (tai yritetään olla suhtautumatta) ja kuinka jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa elämässään, niin ne väärät kuin oikeatkin.

No, liian vakaviin tunnelmiin ei pidä upota: kirja on oikeasti hauska. Toki ihmisten huumorintajuissa on eroja, mutta omaani Rönkkösen heitot osuivat oivasti – kyllä, tuli tyrskähdeltyä, myös pyytämättä ja yllättäen. Kaikenmoiset ilmiöt sukupuolielinten toiminnasta oman käytöksen kontrolloinnin vaikeuteen erinäisissä hämmentävissä tilanteissa nousevat esiin kirjan luvuissa ja tarinoissa. Rönkkönen panee itsensä peliin, ja itselle nauraminen on pitkin matkaa muille nauramista olennaisempaa. Samalla oman itsen hyväksymisen opettelu ja itsensä kunnioittaminen saavat vahvoja sävyjä.


Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
200 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kaiken voi lukea!, Krista / Suomilukee.fi

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 30. Viihteellinen kirja.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Ihastuttavan vanhanaikainen kesäjännityskirja tämä Karin Erlandssonin Kuolonkielot. Suosittelen luettavaksi mökkiterassille, riippumattoon, puistoon tai laiturille. Mutta vältä kielon kasvupaikkoja...

Mistä on kyse?

Nuori toimittaja Sara Kvist lähtee töihin Pohjanmaan rannikolle paikallislehteen. Pikkukaupunki houkuttaa työn lisäksi siksi, että siellä asuu kiehtova uusi poikaystävä, hevostallia pyörittävä Robert. Saran hommiin kuuluu mitättömien paikallisuutisten raapustelua, mutta juhannus muuttaa kaiken: metsästä löytyy paikallisen naisen ruumis.

Erlandsson rakentaa tarinaansa lyhyin luvuin ja selkein lausein. Henkilöhahmoja on suhteellisen paljon, mutta paketti pysyy kasassa. Saran ja Robertin lisäksi tutustutaan eläkeläisrouva Leaan, joka suree edelleen jo vuosia sitten kuollutta puolisoaan, toimituksen muihin työntekijöihin kuten päätoimittaja Gunnariin ja valokuvaaja Oskariin, kuolleen naisen Monikan perheeseen sekä seurakunnan uudehkoon naispappiin Linnaan.

Kirjassa eletään kesää 1992, ja vaikka itse olen liian nuori muistamaan aikuisten maailmaa tuolta ajalta – olin menossa kouluun samana syksynä – ysärihenkeen oli helppo solahtaa. Paikallislehden toimitus päivystää tietenkin lankapuhelimen ääressä, tiedonkulku malttaa odottaa seuraavan päivän lehteen, kuvat kehitetään toimituksen pimiössä ja tahti on muutenkin rauhallisempi ja hötkyilemätön.

Linnan kautta aikanaan tuore naispappeus ja sen aiheuttama kitka tulee konkreettiseksi. Näin melkein 25 vuotta myöhemmin on uudet kiistanaiheet, mutta jotain kovin tuttua Erlandsson teeman kautta onnistuu kuvaamaan.

Kuolonkielot keskittyy pienen yhteisön sisäisten jännitteiden, roolien, salaisuuksien ja säröjen ympärille. Poliisityöskentelyä sen sivuilla ei ole, joten siinä mielessä kyse on virkistävästä vaihtelusta tavanomaisemmin lukemaani rikoskirjallisuuteen. Tunnelma on jossain määrin staattinen, eikä sydän nyt suoranaisesti pamppaile tämän tarinan kuluessa, mutta mukavaa viihdettä kirja kyllä tarjoaa.


Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Suomentaja: Taija Mård
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S & S 2016
263 s.
Missdåd (2016)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Jihuu, saan avattua lopultakin Kirjaherbario-haasteen kielolla (Convallaria majalis). Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä toimittajan ammatti kutkuttelee edelleen aika ajoin...

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään on romaani vuodesta, jonka masennus syö mukanaan. Päähenkilö on luokanopettaja Kerttu, joka sairastuu masennukseen, joutuu jäämään sairauslomalle ja panee tahtomattaankin perheensä, puolisonsa Lassen ja lapsensa Inarin ja Eelin, koville.

Romaanissa vuorottelevat Kertun ja Lassen näkökulma, saapa ääntä Inarikin. Äidin masennus vaikuttaa painavan täkin lailla koko perheeseen, painaa kaikkia alaspäin, vaikka isä tekee paljon arjen eteen. Syksy ja talvi ovat piinallisen pitkiä, päivät toistuvat, pahenevat, joskus paranevatkin.

Jonain keväänä herään paljastaa masennuksesta sen monet rumat puolet, mutta samalla se on toiveikas olematta ällöpositiivinen tai väkinäistä energiaa tuputtava. Rauanjoki kirjoittaa tyynesti ja samalla vaikuttavasti, ja tarina kietoo mukaansa, saa ymmärtämään, kummastelemaan, suuttumaan. Kirjan Kerttu saa apua terapiasta, joka kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävänä mutta lopulta hyödyllisenä.

Kirjassa masennuksen konkretisoituminen saa viimeisen sysäyksensä Kertun esimiehen asiattomasta käytöksestä, mutta rakennuspalikat sitä varten ovat olleet olemassa jo pitkään. Kerttu on ollut pitkälti tunnollinen tyttö ja tunnollinen nainen, tunnollinen opettaja ja tunnollinen äiti. Löytyy syitä lapsuudestakin: sisaruskateutta, vanhempien välisiä ja muuhun perheeseen heijastuneita asioita. Näitä seikkoja romaani avaa vähitellen, ja niitä tarkastellaan huolella. Ydin on selvä: masennusta voi olla vaikeaa määrittää, sen syitä ei ole aina aivan yksinkertaista selvittää, ja usein kyse on niin monen osan kokonaisuudesta, että syyttävä sormi kannattaa laskea ennen kuin sitä on nostanutkaan.

Siinä missä Kerttu kirjoittaa unikkokantiseen vihkoonsa suunnitelmia itsemurhastaan, maailma hänen ympärillään kulkee radallaan. Rauanjoki onnistuu masentuneen mielenmaiseman kuvaamisessa hyvin: kuinka ristiriitaista on tiedostaa, että arki jatkaa eteenpäin, vaikka itse jäisi peiton alle päivästä toiseen.

Tällaista aihetta käsittelevän kirjan yhteydessä tuntuu luontevalta verrata sitä omiin kokemuksiin. Opiskeluaikana sairastin lievän masennuksen, johon onnekseni sain hyvää ja asiantuntevaa apua YTHS:ltä. Syitä sen kummemmin tässä ruotimatta on todettava, että monien asioiden summan tuottama kakofonia, ristiriitainen olo, maailman sävyjen muuttuminen harmaiksi ja vääristyneiksi sekä oman käytöksen osittainen kontrolloimattomuus ovat asioita, joihin pystyin tämän romaanin sivuilla samastumaan erinomaisesti.

Jonain keväänä herään on romaani, joka antaa mietittävää ja koettavaa. Lisäksi se on taitavaa proosaa, joka jättää kikkailun ja krumeluurin väliin ja keskittyy kirkkaisiin, selkeisiin lauseisiin, joiden muodostama kokonaisuus on tyylikäs ja ammattimainen.


Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Illuusioita, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat, Krista/Suomi lukee  

Miranda July: Avokämmen

Outo, härski, hilpeä, häiritsevä. Vähän surullinenkin. Herättää myötähäpeää. Keikuttaa oletuksia, härnää ja häpäisee. Sellainen on Miranda Julyn Avokämmen.

Cheryl on päälle nelikymppinen neuroottinen nainen. Hän elää yksin, ehdottoman tarkan järjestyksensä kanssa. Paikoin Cherylin ahdistus kasvaa niin suureksi, että on käytävä terapeutilla. Päivätyötään hän tekee naisten itsepuolustusvideoita tuottavassa yhdistyksessä. Fantasiat sekoittuvat todellisuuteen, etenkin silloin, kun niiden kohteena on työtoveri Phillip. Valitettavasti Phillipia kiinnostavat hieman Cherylia nuoremmat naiset, eikä jaolle ole asiaa.

Cherylin elämä menee peruuttamattomasti sijoiltaan, kun pomon parikymppinen tytär Clee muuttaa hänen luokseen. Clee on kaikkea, mitä Cheryl ei ole ja tekee sen myös selväksi. Naiset tutustuvat ja sitten alkaa jytistä. Elämä, järjestys, ihmissuhteet, perhekäsite ja identiteetti heittävät volttia.

Miranda Julyn tarinankuljetus on jotain perinjuurin omintakeista. Juuri kun luulee kaiken olevan jo äärimmilleen vietyä, tulee uusi käänne ja keikahdus. Lukijaa tökitään ja kiusataan, pakotetaan kurkistamaan vielä tarkemmin, vaikka jo toivoisi voivansa antaa Cherylin ja muiden olla.

Oli lähellä, etten jättänyt Avokämmentä kesken. Tarina on paikoin niin outo, että etenkin kirjan alkupuoliskolla, kun tilanteen (ja itsensä) kanssa ei vielä ole sinut, sille pyörittelee silmiään ja pohdiskelee, onko lukeminen vaivan väärti. Seksi ja fyysiset kontaktit ovat ronskeja, eikä July hidasta kierroksiaan missään vaiheessa. Posket helottavat ja hävettää.

Avokämmen marssittaa esiin sukupuoli-, ihmissuhde-, perhe- ja valtaroolin toisensa perään, ravistaa niitä ja laittaa uusiksi. Mitään ei voi ottaa annettuna, omat asenteet, reaktiot ja tuntemukset mietityttävät. Näinkö lähtökohtaisesti näen naiset ja miehet ja kaiken siltä väliltä? Mikä urpo! Onko käsitykseni parisuhteesta ja vanhemmuudesta jotain tällaista? Aaaargh! Enkö ole koskaan aiemmin tajunnut ajatella asioita toisin? Noloa.

July on kirjoittajana häpeilemätön, anteeksipyytämätön, rohkea ja roisi. Hilkka Pekkasen suomennos on erinomainen, kirjan outoon maailmaan joutuu väkisin eikä vastaan pyristeleminen auta pätkääkään.

Ota riski ja lue tämä. Yllätyt, nolostut, vihastut ja ihastut. Ainakin saat kyytiä!


Miranda July: Avokämmen
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2016
344 s.
The First Bad Man (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Täysien sivujen nautinto, Ihminen välissä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat 

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (Dekkariviikko)

Vuoden pituinen odotukseni palkittiin, kun Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä julkaistiin keväällä. Onneksi sain sen nopeasti kirjastosta luettavaksi. Ja tykättäväksi.

Kirja alkaa siitä, mihin edellinen osa Tyttö ja rotta jäi. Metrolla on tuli hännän alla, maa kuumottelee ja kostoretkeä pitäisi päästä jatkamaan. Kotkakin on jo liian tulenarkaa aluetta, joten Metro suuntaa Kouvolaan äitinsä entisen miesystävän Voltin syrjäiseen taloon. Vielä olisi keksittävä, kuinka saada poikaystävä Rustin kuolemasta alkunsa saanut koston ja tapahtumien kierre kunniakkaasti tai vähemmän kunniakkaasti päätökseen. Kuvioita sotkee myös Suomeen ilmestynyt pikkuvelipuoli Samuel – Metron läheisille ei nimittäin ole tavannut käydä kovin hyvin.

Minut huumannut jännäritrilogia saa tällä kirjalla erinomaisen päätöksen. Jännite riittää hienosti kolmeen kirjaan, ja vaikka vauhti ja väkivallan määrä ovat paikoin huumaavan korkeita, Järvelä onnistuu pitämään langat käsissään ja kuviot kohdillaan.

Päähenkilö Metro on lyömätön, mahtava naishahmo. Hän on armoton ja samalla haavoittunut, syrjään sysätty ja silti toimeen tarttuva. Kenenkään ei tätä mimmiä tarvitse hänen puolestaan kannatella, silloinkaan, kun nilkka on niksahtanut ja tuli nuolee takinliepeitä. Mistään yli-ihmisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Metro suree syvästi kohtaamiaan menetyksiä ja tasapainoilee hyvän ja pahan rajoilla. Yksiselitteinen sankari hän ei ole, sillä paha vaanii nurkan takana ja konkretisoituukin lopulta, kun koston hetki on käsillä.

Tyttö ja seinä lunastaa lupauksensa ja toimii hienona loppuhuipennuksena kolmen kirjan tarinalle, jonka käänteet ovat kuljettaneet Kotkasta Ukrainan kautta Berliiniin ja takaisin. Järvelän mukana olen päässyt paikkoihin, joihin en muuten olisi tullut menneeksi ja nähnyt asioita, joita en olisi halunnut kohdata, mutta jotka ovat avartaneet näkemyksiäni.

Erinomaista kotimaista kirjallisuutta kerta kaikkiaan.


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
262 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?

Dekkariviikko-haasteen on heittänyt Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogista.