Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Sanovat, että hyvässä ruoassa tärkeintä ovat tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Samaa voi sanoa kirjallisuudesta. Siinä missä kotikokkina voi hyvillä aineksilla yltää mestarillisiin suorituksiin, huippukirjallisuus vaatii vielä jotain enemmän. Sen kaikkein tärkeimmän ainesosan, jonkin, joka on luovuuden ja taian rajamailla.

Leena Parkkinen on tuoreessa romaanissaan Säädyllinen ainesosa rakentanut tarinan, jota lukee kasvavan uteliaisuuden vallassa – ja jatkuva vesi kielellä. Ruoka on olennainen osa kirjaa monella tapaa, sitä suunnitellaan, valmistetaan ja syödään, siitä puhutaan, siitä kirjoitetaan, se viestittää.

Olennaisia ovat myös ihmissuhteet ja niiden verkostot. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, sillä Juhani on saanut uuden työn. Vanhan kuonan taakse jättäminen tulee tarpeeseen, sillä maine ole kiiltävän puhdas kummallakaan puolisolla. Saaran ja Juhanin yläkerrassa asuva Elisabeth on itsellinen ja kiehtova nainen, joka järjestää käden käänteessä niin villit juhlat kuin kalastusretken luodolle. Saara ja Elisabeth tutustuvat, ja niin alkavat pikkuporvarilliset kulissit tutista.

Molempien naisten menneisyydessä ja ehkä nykyisyydessäkin on asioita ja ihmisiä, joiden soisi unohtuvan tai ainakin vahvasti painuvan villaisella, mutta joista ei raaskisi päästää irti. Aikajänne yltää toista maailmansotaa edeltävästä ajasta 1950-luvulle, ja ajankuva on herkullinen ja elävä. Se on toisaalta myös surullinen: kielletyt tunteet, vaadittu käytösnormisto, ylemmyydentuntoinen moraali ja kuvalehtien painostama täydellinen elämä painavat hartioita kasaan ja saavat pukeutumaan rooleihin ja naamioihin.

Säädyllinen ainesosa on runsas ja kutkuttava romaani. Sen henkilöt ovat kiehtovia, monipuolisia ja ärsyttäviä. Saara on nuhjuudessaan lähes säälittävä, Elisabeth itsevarmuudessaan rasittava. Siksi he tuntuvat aidoilta, inhimillisiltä. Sivuhenkilöitä on paljon, ja heidän teoistaan ja sanoistaan muodostuu vähitellen kiristyvä verkko, joka pitää lukijan otteessaan.

Aivan kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin kirja ei vastaa. Jäin miettimään, luinko huolimattomasti, kun en tavoittanut kaikkien esiin nousevien aihioiden merkitystä. Esimerkiksi Saaran mies Juhani jää aivan keskeneräiseksi. Sen sijaan Elisabethin kirjoittamissa kirjeissä on monisivuisia rönsyileviä muisteloita ja tarinoita, joilla on loppujen lopuksi perusteensa, mutta... jotain jäi minulta saamatta kiinni. Rönsyillä tai ilman.

Palatakseni huippukirjallisuuden reseptiin totean, että Parkkinen on todella taitava kirjailija, jolla on kyky luoda huimaavia, monitasoisia tarinoita. Oma lukunautintoni jää silti vaille sitä lopullista taikaa, viimeistä mausteripausta ja aromien kolhutonta yhteissointia.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2016
335 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukuisa, Reader, why did I marry him?, P. S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kultuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteen kohta 17. Kirjassa juhlitaan.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois / Tšernobylista nousee rukous

Huhtikuun 26. päivä, kuukausi sitten, tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Minulla ei ole omia muistikuvia tapahtumasta, sillä olin silloin vain reilun vuoden ikäinen, mutta nimi Tšernobyl on kyllä tullut jo varhain tutuksi. Se on ollut synonyymi pelolle ja tuholle.

Nyt luin kaksi Tšernobyliin liittyvää kirjaa: ensin viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylista nousee rukous ja sen jälkeen irlantilaisen Darragh McKeonin tänä keväänä julkaistun romaanin Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia.

Ja vaikeita.

Aleksijevitš haastatteli kirjaansa varten kymmeniä Tšernobylin onnettomuuden joko suoraan tai välillisesti kokeneita ihmisiä. Kirja on heidän äänensä, kuoro, joka ei anna unohtaa. Kuoroiksi kirjailija onkin alalukujaan nimennyt. Kirjan sivuilla kuuluu tuskaa, epäuskoa ja vihaa.

Aleksijevitš tavoittaa jotain aitoa ja autenttista, ja kirjan lukeminen on työlästä. Kokemukset ovat hirveitä, epäinhimillisiä ja sekavia. Pahinta ei ehkä edes ole itse onnettomuus vaan valtiovallan massiivinen salailu ja kansalaisten uhraaminen poliittisten pyrkimysten vuoksi. Pelastus- ja raivaustöitä tehneet sotilaat ja palomiehet, paikalliset asukkaat, puolisonsa menettäneet, säteilyn vammauttamia lapsia synnyttäneet... On mahdotonta käsittää, miten massiivisesta katastrofista on ollut kyse. Ja miten eläväksi se kirjan myötä tulee.

Darragh McKeonin romaani taas on fiktiota, mutta se pohjautuu uutteraan tutkimustyöhön. McKeonin lähdekirjallisuudessa on tietenkin mukana myös Tšernobylista nousee rukous. Kaikki pysyväinen haihtuu pois on neljän henkilön tarina Tšernobylista ja Neuvostoliiton viimeisistä hetkistä. Artjom on nuorukainen, jonka kotikylässä kaikki tapahtuu. Grigori on kirurgi, joka lähetetään onnettomuuden jälkeen paikalle tekemään parhaansa. Maria on hänen entinen vaimonsa, entinen toimittaja ja nykyinen liukuhihnatyöläinen, joka haluaa ravistaa maailmaa ympärillään. Jevgeni on Marian sisarenpoika, nuori pianistilahjakkuus, jolla on oma tiensä kynnettävänään.

Siinä missä McKeon tarjoaa aidontuntuisen miljöön ja herättää onnettomuuden kokemuksen henkiin kiistämättä taitavin fiktion keinoin, tarina itsessään on jossain määrin kankea. Sen kanssa etenee hitaasti, se tuntuu kiertelevän ydintään saamatta siitä kunnolla kiinni. Henkilöhahmoissa on voimakasta idealismia, vaikka toisaalta juuri sitä – äärimmilleen vietynä – tarina pyrkii kritisoimaan.

Kumpikin kirjoista on synkkä. Valoa ei ole, ja jos on, se on epätervettä säteilyä. Aihe, jota kirjailijat käsittelevät on valtava ja vakava, jopa siinä määrin, että lukija tukehtuu sen alle. Mistään raosta ei tule ilmaa, mikään väylä ei vie ulos.

Toisaalta: onko muuta tapaa kertoa tästä? Tuhosta, kauhusta, virheistä, peruuttamattomuudesta?

Ehkä ei. Ei ole.

"Jos toivoisin kuolemaa, niin toivoisin tavallista kuolemaa. En tšernobylilaista."

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Atena 2016
369 s.
All That Is Solid Melts Into Air (2014)

Arvostelukappale.


Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola

Ulkoasu: Markko Taina

Tammi 2015 (1. painos 2000)
398 s.
Tsernobyliskaja molitva (1997)

Kirjastosta.

_______

McKeonin kirjasta toisaalla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ullan luetut kirjat

Aleksijevitšin kirjasta: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Nannan kirjakimara, Jokken kirjanurkka, Evarian kirjahylly

Haasteet: Aleksijevitšin kirjan myötä valloitan maailmasta Valko-Venäjän ja ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. 

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Kuin palaisi jonkun sellaisen luo, jota on kauan kaivannut, vaikkei ehkä ole sitä tajunnutkaan.

Siltä tuntui, kun aloin lukea Juha Itkosen tuoretta kirjaa Palatkaa perhoset, joka jatkaa menestyksekkään Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarinaa Antti Salokoskesta ja Suvi Vaahterasta, Summer Maplesta, Suomen maailmalla menestyksekkäimmästä rock-tähdestä. Anna minun rakastaa enemmän oli hieno lukukokemus aikoinaan, ja olen aika ajoin pohdiskellut, lukisinko sen uudelleen. En ole lukenut toistaiseksi, ehken ihan heti nyt haluakaan, niin vahvana on Palatkaa perhoset mielessäni.

On kulunut kymmenkunta vuotta. Suvi on jatkanut uraansa ja noussut tähtiin ja niiden yli, Antti on keskiluokkaistunut Espooseen, perustanut perheen ja työskentelee historianopettajana. Suvin äiti Leena on antanut tyttärelleen paljon, ei vähiten ollessaan tukena tyttärentyttärensä Rosan hoidossa ja kasvatuksessa. Tie on vienyt Leenan, Suvin ja Rosan Zimbabween, Lontooseen, Los Angelesiin. Aina sinne, missä muusikko voi parhaiten tai luulee voivansa.

Antin perhe-elämä on ratkennut hajalle ja hän kirjoittaa uutta musiikkiaiheista kirjaa Los Angelesissa, kaipaa poikaansa Niiloa, pohtii, oliko sittenkään järkevää kirjoittaa sitä paljastuskirjaa Summer Maplesta. Ehkä Antilla on alkava keski-iän kriisi? Mitä on elämästä jäänyt käteen ja mitä ei, sitä voi miettiä. Vai kannattaakohan kuitenkaan?

Palatkaa perhoset kulkee eri näkökulmien ja aikatasojen risteyksissä. Kuullaan Leenaa, Anttia, Suviakin. Miljöö – on se sitten Espoo, Lontoo, Los Angeles tai nimetön motelli tiettömien teiden takana – toimii ja elää. Los Angeles on minulle rakas kaupunki, ja Itkonen kirjoittaa sen eloon vimmalla, tarkkuudella ja taidolla. Miljoonakaupungin kaaos, ryönä ja loiste, luokseenpäästämättömyys ja kotoisuus, ristiriidat ja kuprut, ne kaikki saavat ansaitsemansa tilan.

Itkonen kirjoittaa tyylikkäästi ja huolella. Lauseet ovat hiottuja, mutteivät hengettömiä. Tuntuu siltä, että kirjailija todella haluaa kertoa tarinansa, antaa sen lukijalle maisteltavaksi ja mietittäväksi. Riveillä on paljon asiaa, muttei niin, että se tukahduttaisi. Pohditaan tyytyväisyyttä, onnellisuutta, elämän puitteita ja rakenteita, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miksi. Ja musiikkia, luovuutta, etsimistä.

Palatkaa perhoset saa kaipaamaan asioita, jotka ovat jo menneet ja asioita, joita voisi vielä saada. Tapahtumia ja kokemuksia, joista on jäänyt jälki, ihmisiä, joita ei omassa elämässä enää ole. Tarina ei siltikään käperry minkään itsesäälin tai voivottelun ympärille, kaikkea muuta. Se tempoilee eteenpäin, aina vain uudelleen, uuteen mutkaan ja seikkailuun, uudelle kartalle. Unohtamatta välillä olan yli vilkuilua, paluuta vanhaan, tuttuun. Siihen, minkä tietää olevan oikein, sitten kuitenkin.


Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
415 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Täysien sivujen nautinto, Sivulauseita

Palatkaa perhoset herätti aiemmin keväällä vilkkaahkon keskustelun kritiikistä ja kirjallisuudesta, kun Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva lähestulkoon lyttäsi sen. Niinpä nakkaan tämän Helmet-haasteen kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämän kirjan ahmaisin päivässä, käytännössä yhdeltä istumalta. Oli pakko: se imi, ei voinut jättää kesken tai antaa haipua.

Jake Whyte on Australiasta kotoisin oleva nainen, joka elää jollakin Ison-Britannian rannikon karulla saarella lammasfarmarina. Joku tai jokin tappaa hänen lampaitaan, mutta mikä? Sen selvittämiseen erakkoluonteinen Jake käyttää varsin paljon vaivaa, ja samalla vanhat pelot nostavat päätään. Sille on syynsä, miksi Jake on lähtenyt kotimaastaan maapallon toiselle puolelle, kun yhtään pidemmällekään ei päässyt.

Evie Wyld yllätti minut, vain ja ainoastaan positiivisesti. Sain karskin ja väkivaltaisen lukukokemuksen, jossa ei ole tippaakaan ylenpalttista mässäilyä tai muutakaan lukijaa kosiskelevaa. Wyld kirjoittaa kuin mestari, kieli ja tarina ovat hiottuja, huolellisia ja hengittäviä. Olennaisen osansa tekee Sari Karhulahden suomennos, joka on taitava ja pakoton.

Tarinassa on aukkoja, mitään ei selitetä puhki. Jaken menneisyys Australiassa nivoutuu auki käänteisessä aikajärjestyksessä palaten kohti lähtöpistettä. Sekä menneessä että nykyisessä ajassa luonto on vahvasti ja kokonaisvaltaisesti läsnä: lammasfarmin elämä ja kuolema, hyönteiset ja matelijat, muta ja risukot, tuuli ja sade, aavikot ja tunkiot elävät tarinan mukana ja ympärillä luontevasti.

Jake on yksi parhaita romaanihenkilöitä, joihin olen törmännyt. Hajalla mutta kasassa, rujo mutta omillaan, itsepäinen ja mutkikas. Kaikki laulavat linnut on jollain tapaa äärimmäisen fyysinen kirja, mikä painottuu myös Jaken hahmossa, joka on lihaksikas, vahva ja näyttävä nainen. Muutenkin tarina kulkee tekemisen kautta, ei pohdiskelun tai jorinan. Tekemisellä on merkityksensä ja vaikutuksensa, niistä juoni punoutuu hiljalleen valmiiksi, mutta lukijan on tehtävä oma osuutensa.

Tämä kirja on arvoituksellinen, haastavakin. Sen lukeminen on houkuttelevaa, nautinnollista ja palkitsevaa. Ja ne kaikki laulavat linnut, ne vain laulavat laulamistaan.


Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.
All the Birds, Singing (2013)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukuisa, Mari A:n kirjablogi, Ihminen välissä, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly