Jukka Laajarinne: Tiloissa

Meditatiivinen kirja, jonka lukeminen rauhoittaa, se tässä olisi tarjolla, jos kiinnostaa!

Jukka Laajarinteen Tiloissa on esseekokoelma, jossa pureudutaan aikaan, paikkaan, olemiseen ja muistamiseen. Esseet lähtevät yleensä jostakin Laajarinteen omasta kokemuksesta tai muistosta: kotipaikasta, matkasta, vaelluksesta tai vastaavasti kirjallisuusviitteestä tai historiallisesta anekdootista. Niiden kautta päästään kunkin tekstin ytimeen, on se sitten muumien kotikäsitys, rajanvetäminen sallitun ja kielletyn olemisen välille, kaupunkitilan "luvaton" käyttö tai vuorikiipeily.

Laajarinne kirjoittaa rauhallista, jopa lempeää tekstiä, vaikka onkin paikoin hyvin kriittinen ja osoittaa ongelmakohtia ja säröjä. Hänen esseitään on nautinnollista lukea, ne tuntuvat musiikilta korvissa ja rauhoittavat tempoilevaa mieltä. Pituus on kohdallaan: parisenkymmentä sivua per teksti, osin allekin. Rakenteet ovat napakoita, eikä turhaa täytelätinää ole.

Tiloissa kuvaa useampaan otteeseen minullekin tuttuja seutuja, kuten Helsingin kantakaupunkia, jossa asun, ja paikkoja, joissa olen vieraillut ja ajastani nauttinut (Berliini, Pellinki). Paikoin vähän naurattikin, kuinka tutulta moni asia tuntui. Lähinnä siksi, että mietin, onko omissa kokemuksissani mitään persoonallista tai omintakeista, jos voin kerran lukea niistä esseekokoelmasta – joka ei ole minun kirjoittamani.

Tietenkin on, se on yksi Laajarinteen keskeisimmistä sanomista. Kokemuksien ja muistojen arvokkuus, henkilökohtaisuus ja ainutlaatuisuus tekee niistä uniikkeja. Jaamme paljon, mutta merkittävän osan pidämme myös vain itsellämme, vaikka se olisikin samantyyppistä kuin jollain toisella.

Toisaalta Laajarinteen esseissä on asioita, joita toivoisin voivani pitää omina kokemuksinani. Toisinaan, kun turhaudun työhöni ja arkeen, haaveilen elämästä vapaana kirjoittajana kahvilan hälyssä, aina uuden kahvin äärellä. Haaveilen ajasta lukea enemmän, ahmia kaikki ne klassikot ja merkittävät tutkimukset, joita en koskaan ole lukenut. Toivon, että olisin osa wanhan ajan sivistyneistöä (jota ei taida enää olla olemassakaan), että voisin rauhoittua ja keskittyä ihmislajin mittaamattoman arvokkaaseen yhteiseen kulttuuriperintöön vailla huolta seuraavasta pätkäduunista, laskunmaksupäivästä ja kotitöistä.

Yksi tärkeä tila onkin haaveiden ja unelmien tila – ja niiden toteutuminen. Se voi tosin tuottaa joskus erikoisia sivuvaikutuksia, kuten Stendhalin oireyhtymän eli Firenzen syndrooman kaltaisen tilan, josta Laajarinne kirjoittaa esseessä Neljäs ulottuvuus ja kertoo omasta pyhiinvaellusmatkastaan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharuun. Teksti on ehkä suosikkini kokoelmassa, sillä Laajarinne pohtii siinä ansiokkaasti paikkojen historiallista muistia – "Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti" – ja vaikutusta ihmiseen. Tämä on yksi suosikkiteemoistani, jota ajattelen paljon.

Olen pienestä pitäen miettinyt uusissa paikoissa käydessäni, mitä kaikkea niissä on tapahtunut ennen minua. Etenkin autiotalot, hiljentyneet kylät, heinäpellon laidat ja maaseutumaisemat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat pohtimaan kaikkia niissä eläneitä ja olleita ihmisiä omine menneisyyksineen. Olen jossain määrin taipuvainen melankoliseen nyyhkymuisteluun, ja esimerkiksi kesämökillämme haluan aina istua terassilla samassa paikassa, jossa edesmennyt mummini mökin emäntänä aina istui. Tulee turvallinen olo, kun voi muistella mummia, arvailla, mitä hän siinä istuessaan mietiskeli (mummi vietti käytännössä kaikki lomansa ja sittemmin eläkekesänsä mökkisaaressamme, useimmiten yksin) ja samalla ajatella, että on minun vuoroni saada omat muistoni tästä paikasta ja näistä hetkistä. (Saan lähes hepulin, jos joku autuaan tietämätön vieras vahingossa istuu minun paikalleni.)

Tiloissa on hieno esseekokoelma. Sitä on helppoa lähestyä, ja Laajarinne ottaa lukijan omakseen nopeasti. Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.


Jukka Laajarinne: Tiloissa – Esseitä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
260 s.

Arvostelukappale.

_______

Helmet-haasteen kohta 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Inkeri Koskisen Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin palkittiin juuri tällä viikolla Vuoden tiedekirjana. Eikä syyttä, mainio opus!

Koskinen tekee tutkimusmatkan suomalaiseen historiankirjoitukseen – tai oikeammin sen nurjaan puoleen. Hän käsittelee pseudotiedettä ja salaliittoteorioita, suuruudenhulluja höpöteorioita ja itsepäisiä ja omanarvontuntoisia tutkimustensa omakustantajia.

Kirja on sekä napakka esitys suomalaisesta pseudotieteestä etenkin historian- ja kielentutkimuksen osalta että populaarihkoa tieteenfilosofiaa aloittelijoille ja hieman kokeneemmillekin. Koskinen tutustuu teemoitetuissa luvuissa erilaisiin villeihin historia- ja kielitieteellisiin "vaihtoehtoteorioihin" ja lisää kunkin luvun loppuun jonkun tutkijan kanssa käymänsä keskustelun, joissa varsin yksioikoisesti todetaan käsiteltyjen höpötysten ongelmakohdat.

Paikoin tieteenfilosofinen pohdinta on hieman korkealentoista, eikä ehkä kiinnosta ihan jokaista kaduntallaajaa, mutta ei kannata sen vuoksi ainakaan jättää kirjaa lukematta: sen verran villejä teorioita se maamme menneisyydestä kertoo, että niistä riittää hupia pidemmäksikin aikaa.

Suomen loisteliasta muinaisuutta on koetettu rakentaa monella tapaa. On kaiveltu esiin Kalevalan "todellisia tapahtumapaikkoja", vedetty yhteyksiä suomen kielen ja maailman valta- ja kulttuurikielten välille, sijoitettu Väinämöistä Välimerelle, Odysseusta Itämerelle ja Troijan taistelua Saloon, kaiveltu esiin Lemminkäisen temppeliä ja suomalaisten juuria Atlantiksessa ynnä Raamatussa, epäilty ruotsalaisia Suomen "todellisen" historian salaamisesta ja koetettu kaikin keinoin saada kotimaiset kallonmittaukset täsmäämään mongolien sijaan germaanien kanssa.

Villi Suomen historia on virkistävää luettavaa. Se on huolella kirjoitettu, otteeltaan napakka ja samalla leikkisä, se ei osoittele käsittelemiään aiheita ivaten vaan tyylikkäästi argumentoiden. Koskinen selittää selkeästi, mikä tieteen erottaa pseudosta (esimerkiksi se, että oikea tiede pyrkii korjaamaan itseään, toisin kuin "vaihtoehtoinen"), ja pohtii ansiokkaasti tieteellisen tiedon luonnetta ja merkitystä suhteessa "kilpailijoihin".

Toisaalta kirja saa olon henkisesti hieman kalpeaksi. Tällaisiin juttuihin ja niihin verrattaviin höpötyksiin uskotaan edelleen, koko ajan ja joka puolella. Eivätkä sellaiset ihmiset tartu sen enempää tähän kirjaan kuin mihinkään muuhunkaan vastaavaan, ainakaan muuttaakseen mieltään, vaan tunkevat päänsä yhä syvemmälle villeihin vaihtoehtoteorioihinsa. Toki esimerkiksi suomalaisten polveutuminen Atlantiksen väestä tai Raamatun pyhistä kansoista on aika harmiton uskonaihe verrattuna vaikka rokote"kriittisyyteen" tai lähes hysteerisiin salaliittoteorioihin, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: tieteellisen tiedon kieltämisestä joskus hyvinkin kalliilla hinnalla.



Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin
Ulkoasu: Timo Numminen
Tammi 2015
310 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Merja Leppälahti / Agricola, Antti Kivimäki / Yliopisto-lehti, Jarmo Korteniemi / Tiedetuubi

Jules Verne: Around the World in Eighty Days

Klassikoiden äärellä, pitkästä aikaa. Jules Vernen maailmankuulu Maailman ympäri 80 päivässä löytyi luettavakseni näppärästi Project Gutenbergista englanninkielisenä käännöksenä Around the World in Eighty Days. Melkein nolottaa, kun kirja on ollut tähän saakka lukematta, vaikka ra-kas-tin lapsena siihen perustuvaa animaatiosarjaa.

Salaperäinen ja sikarikas brittiherrasmies Phileas Fogg päätyy Reformi-klubillaan lyömään vetoa siitä, ehtisikö kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä päivässä. Foggin palvelukseen samana päivänä astunut ranskalainen Passepartout ei arvaakaan, minkälaiseen soppaan joutuu uuden isäntänsä kanssa. Matka suuntaa itään, Lontoosta Suezin kautta Bombayhin, Kalkuttaan, Hong Kongiin, Yokohamaan, San Franciscoon, New Yorkiin ja takaisin Lontooseen.

Matkan varrella on pääosin kiire, mutta aina ehtii vaikka tötsyille oopiumluolaan, norsuajelulle, pelastamaan leskineitoa roviolta, taistelemaan intiaanien kanssa ja tutustumaan mormonien elämään. Phileas Foggin ja Passepartoutin lisäksi matkaseurueeseen liittyy Intiassa siis viehättävä neitokainen Aouda. Ikävämpänä kivenä kengässä roikkuu komisario Fix, jonka suurena tavoitteena on saada Fogg pidätettyä vakavasta pankkiryöstöstä epäiltynä.

Matkaa tehdään pääosin mielettömällä kiireellä. Kulkupeleinä ovat höyrylaivat, junat ja elefantti. Kokonaisuus höystetään pikkutarkoilla teknisillä yksityiskohdilla, yhä uudelleen toistuvilla läheltä piti -tilanteilla sekä länsimaisen ja etenkin brittiläisen kulttuurin ylivertaisuudella. Jäin tosin miettimään, onko jälkimmäisessä kyse jopa jonkinmoisesta kettuilusta, olihan Verne itse kuitenkin ranskalainen... (En ole muistaakseni lukenut hänen muuta tuotantoaan, joten en osaa sanoa, onko tämä jotenkin vallitseva piirre.)

Myönnettäköön, etten ollut suuresti vaikuttunut tästä lukuelämyksestä. Jotenkin ehkä luulin, että seikkailu olisi jollain tapaa, no, seikkailullisempi, eikä kaikesta aina selviytyisi yhä uusilla ja yhä paksummilla puntanipuilla ja toisaalta sattumalta ja ohimennen. Toki tiedostan, että kirja on genrensä edelläkävijä, mutta siitä huolimatta luin sitä vähän pettyneenä ja tylsistyneenäkin.

Passepartout on mainio henkilö, joskin hänen ja Foggin palvelija–isäntä-asetelmassa on jotain aika häiritsevää. Isännän etu aina edellä, tietenkin! Naispäähenkilö Aouda on aika mitäänsanomaton, muistelisin hänen (tai siis prinsessa Romyn) olevan animaatiosarjassa vähän säpäkämpi... Toisaalta muistini voi hyvin olla valikoiva, sarjan edellisestä katselukerrasta on varmaan parisenkymmentä vuotta.

Oli hauskaa tutustua klassikkokirjaan, vaikka se ei lukukokemuksena ollutkaan minulle mikään maailmaa mullistava.


Jules Verne: Around the World in Eighty Days
The Project Gutenberg eBook (2008)

Ensimmäisen brittiversion julkaissut Sampson Low, Marston, Low & Searle London 1873

Alkuperäisteos: Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873)

_______

Toisaalla: Orfeuksen kääntöpiiri, Todella vaiheessa, Kirjaneidon tornihuone, Nannan kirjakimara, Anna minun lukea enemmän

Helmet-haasteen kohta 2. Matkakertomus.

Osa Seitsemännen taiteen tarinat -haastetta. 

Taas uusilla vesillä: taiwanilaisia lastenkirjoja

No niin. Ihan ollaan taas vierailla mailla. Taiwanilaisia lasten kuvakirjoja, kaksin kappalein vieläpä. Todettakoon heti alkuunsa, että koska genre on totaalisen vieras, en takaa kovin laaja-alaista arviota. Toisaalta saapa olla mukavasti avoimin kortein, kun ei mitään aihepiiristä tiedä.

Miksi päädyin roudaamaan taiwanilaisten Yih-Fen Choun ja Chih-Yuan Chenin kirjat Ei sanoo Mimi ja Mimi matkii kirjastosta kotiin? No, etsiskelin Kirjasammosta luettavaa hakusanalla "Taiwan", ja nämä päätyivät haaviin. Halusin nimittäin valloittaa Taiwanin sekä Maailmanvalloituksessa että Kurjen siivellä. Kaikkeen ne lukuhaasteet vievätkin.

Ihan varsinaisesta lukemisesta ei ehkä näiden kirjojen kohdalla voida puhua. Pääosassa ovat kuvat ja lyhyet virkkeet, joista muodostuu pieni, lapsen tietynlaiseen kehitysvaiheeseen liittyvä tarina. Siihen lienee monen pikkusankarin (ja heidän vanhempiensa) helppoa samastua.

–Saako äiti auttaa?
–EI! Minä kävelen ihan itse!

Ei sanoo Mimi esittelee omapäisen pikku-Mimin, jolla on kova tahto tehdä asioita (pukea, kaataa maitoa, kävellä) itse, vaikka pehmoinen äiti olisi toki auttamassa. Luonnollisesti Mimin oma tahto johtaa erinäisiin erityisesti äitiä koetteleviin tilanteisiin, kun maidot kaatuvat ja housut menevät juntturaan.

–Saako äiti halata?
–EI!

Pidän erityisesti mojovasta EI!stä, joka kirjan sivuilla vilahtaa. Todellakin tämä typy tietää haluavansa tehdä itse.

Myös mukavia juttuja:

–Mutta minä halaan äitiä!

Toinen osa on nimeltään Mimi matkii, ja siinä Mimi ottaa mallia lähipiirinsä aikuisten tekemistä asioista: esimerkiksi äidin kotitöistä ja lukemisesta, isän trumpetinsoitosta ja mummin kokkailuista.

Äiti laittaa huulipunaa. Mimi laittaa huulipunaa niin kuin äiti.

Arvaahan sen, etteivät aikuisten puuhat ihan samalla taidolla luonnistu, mutta harjoitus tekee mestarin, ja saattaapa jokin Miminkin puuha aiheuttaa aikuisissa halua matkia vuorostaan häntä...

Kirjojen hahmot ovat hieman häiritsevästi jotenkin muodottomia, sillä en ihan keksi, mitä olentoa ne muistuttavat. Lapsilukijoiden reaktioista en tiedä, heille taitaa olla se ja sama, mitä lajia kirjojen hahmot ovat, kunhan ne ovat värikkäitä ja helposti seurattavia.

Tarinat ovat mukavia, ja niissä on tarpeeksi toistoa, jotta pointti menee perille. Loppuhuipennuksena molemmissa on kuvion kääntäminen nurinniskoin niin, että uhma ja matkiminen muuttuvat positiivisiksi asioiksi.

Mimin seikkailuista jää oikein mukava mieli, ja voisin uskoa niiden uppoavan lapsiyleisöön oikein kivasti, etenkin siinä vaiheessa, kun oma tahto vahvistuu ensimmäistä kertaa erityisen kovaksi ja aikuisten puuhien jäljittely on kaikin tavoin poikaa.

Ihan hauska seikkailu itselle vieraaseen kirjagenreen, mutta ehken kuitenkaan ihan heti lue mitään vastaavaa.


Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2008

Mimi Says No (2008)

Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Mimi matkii

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2009

Mimi Loves to Mimic (2009)

Kirjastosta.