Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina

"Tulipa nälkä", pohdiskelin lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin viime vuonna julkaistua tietokirjaa Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Kirja imaisi mukaansa heti alkusanoista, ja sen ahmaisi menemään kuin vettä vain. Tai pikemminkin kuin jotain ihanaa mausteista ruokaa, täyteläistä juustoa, hieman kuplivaa olutta, huolella mietittyä ateriaa...

Nälästä nautintoihin on yleistajuinen ja erinomaisen hyvä tietokirja. Se on yhtäältä kulttuurihistoriallinen kattaus ihmislajin mitä moninaisimmista ruoanvalmistus- ja ruokailutavoista, toisaalta peilipinta nykyihmiselle ruokablogeineen, food porneineen ja tv-kokkeineen. Jokainen löytää siitä jotain uutta ja jotain tuttua.

Kirjoittajien ekspertiisi näkyy kirjan luvuissa ja teemoissa. Jaakko Hämeen-Anttila on toiminut pitkään Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina, Venla Rossi taas on kirjallisuustiedettä opiskellut toimittaja ja ruokabloggaaja.

Ihmisyhteisön kehitykseen samoilevasta laumasta järjestäytyneeksi sivilisaatioksi vaikutti monta tekijää, mutta yksi niistä on selvästi ihmisen suhtautuminen ruokaansa. Eläimet laiduntavat tai saalistavat, joskus varastoivatkin ruokaa, mutta vain ihminen viljelee ja valmistaa ruokansa, tekee siitä ateriakokonaisuuksia ja jalostaa ruoan makua mausteilla tai erilaisten ruokien yhdistelemisellä sekä kiinnittää erityistä huomiota tilanteisiin, joissa hän syö. Ruoasta on vuosituhansien varrella tullut paljon enemmän kuin ravintoa. (s. 21–22) 

Nälästä nautintoihin puikkelehtii onnistuneesti historian ja nykypäivän väliä, ja kirjan teemat kutkuttavat uteliaisuutta (ja vatsaa). Kirjassa pohditaan niin metsästäjä-keräilijöiden ruokavaliota kuin nykykirjallisuuden esiin nostamia syömishäiriöteemoja. Ulkonasyömisen ja fine diningin historiaa valotetaan (ravintoloissa käytiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, paperiset ruokalistat olivat käytössä 1000-luvun Kiinassa Song-dynastian aikana, nykyaikainen länsimainen ravintolakulttuuri sai alkunsa Ranskasta vallankumouksen jälkeen), kuten myös erinäisten kovasti tuttujen ruokien ja nautintoaineiden historiaa (ketsupin alkuperä on kiinalaisessa mädästä kalasta tehdyssä kastikkeessa, tee, kahvi ja suklaa ovat tuttuja tuotteita löytöretkiltä ja siirtomaa-ajoilta).

Kokonaisuus kirjassa on laaja mutta hallittu. Aihepiiri on toki niin herkullinen, että sen ympärillä voi tasapainotella lähes millä tahansa näkökulmalla, mutta lukijalle jää kirjasta hyvä mieli ja innokas olo. Ruoka totta vieköön yhdistää – ja erottaa – muttei ainakaan jätä ketään kylmäksi. Nälästä nautintoihin saa miettimään omaa suhdettaan ruokaan ja ruokailuun liittyviin tapoihin ja kulttuurieroihin sekä -yhtäläisyyksiin. Ilahdun aina kun ymmärrän, kuinka suurta yhteenkuuluvuutta voin tuntea fyysisesti tai ajallisesti kaukana oleviin ihmisiin omaan elämääni ja kokemusmaailmaani kuuluvien asioiden ja tapojen kautta.

Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina sopii erinomaisen hyvin luettavaksi kenelle tahansa, joka on joskus syönyt jotain, valmistanut ruokaa tai ollut jollain tapaa kiinnostunut jostakin syötävästä tai juotavasta.


Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
220 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukupino, Silja Ylitalo / Maailman kuvalehti

Helmet-lukuhaasteesta kohta 1. Ruuasta kertova kirja.

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Jean Kwok: Käännöksiä

Tässä kirjoituksessa nurisen kirjan juonesta ja kerronnallisista ratkaisuista avoimen närkästyneesti, joten jos haluat välttää juonipaljastukset, kannattaa jättää lukematta.


Hongkongilainen tyttö Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa. Äiti on sairastanut pitkään tuberkuloosia ja menettänyt työnsä musiikinopettajana, isä on kuollut. Kimberly ja äiti päätyvät Paula-tädin hoteisiin, mutta huolenpidon sijaan suuntana on purku-uhan alla oleva röttelö ja työpaikkana aamusta iltaan pääosin laittomalla työvoimalla pyörivä vaatetehdas.

Kimberly on matemaattisesti lahjakas ja etenee koulupolullaan kielipuolisuudestaan huolimatta erinomaisesti lopulta huippuyliopistoon asti. Ystäviä on tosin vaikea saada, sillä alkuun tiellä on kielimuuri ja sen jälkeen häpeä köyhästä taustasta ja surkeista kotioloista. Vuosien kuluessa elämä uudella maalla kuitenkin asettuu uomiinsa.

Jean Kwokin Käännöksiä on tuhkimotarina, selviytymistarina ja siirtolaistarina. Se kuvaa lahjakkuudella saavuttettavaa sosiaalista nousua, heikomman hyväksikäyttöä ja sinnikkyyden merkitystä nuoren tytön kasvukertomuksen kautta. Samalla se on kertomus kulttuurien törmäyksestä ja maahanmuuttajien kamppailusta oman ja uuden kulttuurin välissä.

Lukukokemus jätti todella ristiriitaisen olon. Periaatteessa tulin oikein hyvin viihdytetyksi, sillä siirtolaistarinat kolahtavat minuun yleensä sen kummemmin nikottelematta, ja Kimberly on mukavan kipakka pakkaus päähenkilöksi ja minäkertojaksi. Kielelliset ja kulttuurilliset väärinymmärrykset värittävät tarinaa uskottavasti ja sisukkuus sopeutumisessa onneksi palkitaan.

Äidin ja tyttären symbioottinen suhde ja ehdoton keskinäinen kiintymys sen sijaan hieman mietitytti, samoin pohdin, millä ihmeen ajalla Kimberly teki koulutehtävänsä työskennellessään kaiken vapaa-aikansa vaatetehtaalla. Teini-iän muutamat irtiotot jäivät myös jotenkin irrallisiksi, sillä vaikka jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla olevan nuoren naisen halu relata onkin kovin ymmärrettävä, se oli jossain määrin ristiriidassa muuten vahvaksi kuvatussa äidin toiveita ja perheen kunniaa korostavassa ympäristössä.

Tämäntyyppisissä kertomuksissa kaipaisin myös jonkinlaista suoraviivaisempaa "otetaan kohtalo omiin käsiin" -asennetta, ja empatiani määrä on rajallinen, kun kirjan henkilöt alistuvat huonoon kohteluun, vaikka voisivat panna sille vastaankin. Käännöksiä kuvaa kyllä sujuvasti pattitilannetta, johon perhesuhteiden kunnioitus, hierarkia ja velka voivat ihmisen ajaa, mutta siihen nähden pidin erikoisena, kuinka helppoa siitä lopulta oli vuosikausien raatamisen jälkeen irrottautua. Miksei aiemmin?

Ja voi yhden tähden millaisia kliseitä lukijalle tarinan loppupuolella tarjoillaan! Tietenkin Kimberly tulee ensimmäisestä seksikerrasta raskaaksi ja tietenkin raskaudesta tulee merkitsevä käännekohta unelmien ja elämän suunnan kannalta. Ja kyllä, Kimberly on niin hyvä ihminen, että kaikkien kannalta hyveellinen ja hieno ratkaisu on mahdollinen.

Yäk.

Ilman loppuosan kliseitä ja jeesusteluja olisin pitänyt Käännöksiä ihan mukavana välipalaopuksena, mutta ne lässäyttivät lukukokemuksen totaaliseksi pannukakuksi.


Jean Kwok: Käännöksiä
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Lisa Fyfe / Satu Kontinen / Taina Leino
Bazar 2012 (1. painos 2011)
228 s., e-kirja
Girl in Translation (2010)

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Kirjava kammari, Kirjojen parissa, Kujerruksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä      

Kurjen siivellä ja Maailmanvalloituksessa matkustan Hong Kongiin.

John Steinbeck: Routakuun aika

Lanser oli ollut Belgiassa ja Ranskassa kaksikymmentä vuotta sitten ja yritti olla ajattelematta mitä tiesi – että sota on petosta ja vihaa, epäpätevien kenraalien kohellusta, kidutusta ja tappamista ja sairautta ja uupumusta, kunnes kaikki on lopulta ohi eikä mikään ole muuttunut, paitsi että on lisää uupumusta ja uusia vihan aiheita. (s. 36)


John Steinbeck on ujuttautunut vähitellen tietoisuuteeni. Jostain syystä – vaikka lukemastani olen käytännössä aina pitänytkin – hänen tuotantonsa on tullut tutuksi hyvin verkkaiseen tahtiin. Monen monta teosta on vielä lukemistaan odottamassa, ja luultavasti odottaa vielä pitkään. Olkoon yhteinen tiemme Johnin kanssa hidas mutta antoisa, taidan ajatella.

Routakuun aika on ihkauusi suomennos, mutta alun perin julkaistu jo toisen maailmansodan aikana vuonna 1942. Aiemmin teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1989 rajallisena erityispainoksena. Kirja oli natsi-Saksan miehittämissä ja sen kanssa läheisesti veljeilevissä maissa ilmestyessään ankarasti kielletty. Irvaileehan se natseille varsin suoraan, vaikka häivyttääkin yksityiskohtia.

Ollaan nimeämättömässä pohjoisessa maassa ja sen merestä ja kaivoksesta elantonsa saavassa pienessä kaupungissa, joka miehitetään ilman mainittavaa vastarintaa vain muutamassa hetkessä. Routakuun aika kertoo elämästä miehityksen alla: sekä niistä, jotka tulevat lupaa kysymättä että niistä, joiden on siihen alistuttava – tai jotka eivät niin tee.

Läpivalaisun kohteeksi nousevat pikkukaupungin monikasvoinen yhteisö, vallan hierarkia, sotilaselämän kipukohdat ja heikkoudet, inhimillinen suhtautuminen poikkeustilanteisiin ja jonkinlainen väistämätön ajan ja tapahtumien kulku.


Orden sormeili kultaista mitaliaan. Hän sanoi hiljaa: "Katsokaas, herra eversti, mikään ei enää pysty muuttamaan sitä. Teidät tuhotaan ja ajetaan pois." Hänen äänensä oli hyvin pehmeä. "Ihmiset eivät pidä siitä että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. Tulette huomaamaan, että niin on, herra eversti." (s. 147–148)


Steinbeck ei tee miehittäjistä kasvottomia ja armottomia alistajia, vaan monitahoisempia, pohjimmiltaan heikkoja ihmisiä, itseään suuremman koneiston rattaita. Tällä ei kuitenkaan perustella sodan järjettömyyttä, vaan pikemminkin korostetaan, kuinka yksittäisen ihmisen rooli on kokonaisuudessa olematon, vaikka voikin vaikuttaa merkittävällä tavalla yksityiskohtiin ja yksittäisiin ihmisiin ympärillä. Toki Steinbeck pilkkaa diktatuureja, ja osuvasti sen tekeekin.

Olen vaikuttunut Steinbeckin monipuolisesta tavasta kertoa tarinaansa. Hän on yhtä aikaa viisas ja kepeä, humoristinen ja viiltävän vakava, sanojaan säästelevä ja silti helposti lähestyttävä. Vaikka toisesta maailmansodasta on jo aikaa, on Steinbeckin viisaat sanat syytä ottaa sitäkin vakavammin. On asioita, joita ei saa unohtaa.


John Steinbeck: Routakuun aika
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
149 s.
The Moon is Down (1942)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä

Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Läpi historian -haasteesta ruksaan Modernismin.