Luonnon laki (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu "todellisuuteen" on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 

Rooleissa: Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen 

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus: Milko Lehto 

Lavastus: Janne Siltavuori 

Puvut: Riitta Röpelinen 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Pilkkuun asti, Pessin ja Illusian luona, Huminaa 

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li on kirjailija, joka on ollut mielessäni usein listalla "ehdottomasti pitäisi tutustua", mutta aina se on vain jäänyt. Uusia suomennoksia on tämän ensimmäisen, Kultapoika, smaragditytön, jälkeen tullut jo kaksi, ja lukukokemukseni perusteella uskallan väittää, että luen nekin.

Kultapoika, smaragdityttö on kahdeksan novellin haikeankaunis kokoelma. Siinä eletään arkea Kiinassa, lähinnä kaupunkioloissa, modernisti ja samalla perinteistä ammentaen. Pääosassa on usein vanhempi nainen, mutta jollain tapaa Yiyun Li saa tarinoihinsa elämää laajalta kaarelta.

Novelleista pidin etenkin heti ensimmäisestä, Ystävällisyydestä. Se on lähes pienoisromaanin mittainen ja kuvaa kiehtovasti naista, jonka sosiaalisissa taidoissa on melkoisia haasteita. Hän ei osaa suhtautua ystävällisyyteen ja tuntuu tulkitsevan muiden tarkoitukset väärin. Novellin yhtenä ehdottomana ansiona on sen miljöön eksoottisuus: suurelta osin kuvataan kiinalaista asepalvelusta.

Yiyun Lin novelleissa on omanlaistaan seesteisyyttä ja rauhaa, vaikka pohjavire on melankolinen. Hän käsittelee pettymyksiä, virheitä ja vääriä tekoja hellyydellä, osoittelematta ja alleviivaamatta. Myös kirjallisuus pilkahtelee mukana novelleissa: niissä luetaan, niissä selataan kirjoja, niissä puhutaan kirjoista. Ehkä siksi lukiessa oli helppoa tuntea yhteenkuuluvuutta muuten täysin vieraan kulttuurin kanssa.

Kirjailija itse on elänyt jo vuosikausia Yhdysvalloissa. Kulttuurien törmäykset, siirtolaisuuden herättämät ajatukset, toive jostain uudesta ja paremmasta pilkahtelee riveillä. Elintasoerot ovat huumaavia, maaseutu ja kaupunki lähes eri ulottuvuuksista. Kultapoika, smaragdityttö saa kiinnostumaan nyky-Kiinasta, näkemään sen massan alle, jollaisena tuota valtavaa maata huomaamattaan tulee usein ajatelleeksi.

Jälleen kirjallisuus teki pieniä ihmeitä, opetti ja avasi silmiä.


Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Tammi 2012
199 s. (e-kirja)

Gold Boy, Emerald Girl (2010)

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Morren maailma, Nenä kirjassa, Koko lailla kirjallisesti, Kirjojen keskellä

Tällä kirjalla avaan Kurjen siivellä -lukuhaasteen ja jatkan Maailmanvalloitustani Kiinaan. Helmet-lukuhaasteesta nappaan kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

10-vuotisarvonta ja bloggaamisen ilosta

Kaksi viikkoa sitten, 10.1., juhlittiin blogini 10-vuotissyntymäpäivää ja panin pystyyn arvonnan sen kunniaksi, kuten kirja- ja varmaan muissakin blogeissa on usein ollut tapana.

Arvonta suoritettiin tänään hyvin perinteikkäin menoin niin sanotulla vanhan koulukunnan kulhometodilla. Mukavaa näpräystä sunnuntai-iltapäivään. Onnettarena toimi jo vuosien vankkumattomalla kokemuksella puolisoni. Lahjomattoman arvonnan tuloksena voittajaksi selviytyi...

...Jaana! (Jonka uusi blogi Kaikki päivät tulevat kannattaa laittaa lukulistalle, jos ei jo siellä ole.)

Onnea Jaana! Olen sinuun yhteyksissä, niin saat kehittelemäni kirjallisen yllätyspaketin postilaatikkoosi.

Kiitos kaikille onnentoivotuksia lähetelleille ja kommenttinsa jättäneille. Kauniit sananne tekivät hyvää ja innostivat entisestään. Sain myös hyviä ideoita bloggauksia varten, hyödyntänen niitä kevään aikana.

Viime päivinä bloggaamisen lopettamisesta ovat kertoneet vankkoihin suursuosikkeihini kuuluvat Ilselä ja Booking it some more. Haikeudella ja ymmärryksellä hyvästelen mainiot blogit, mutta samalla terhakoidun omani suhteen. Mihinkään minä en ole menossa, vaan kirjakamaa on luvassa tohinalla, ettäs tiedätte!

Välillä ajankäyttö on kieltämättä haastavaa, mutta en anna sen liiaksi häiritä. Silloin on sitten blogirintamalla hiljaisempaa, ei sen kummempaa. Tällä hetkellä tunnun menevän ylikierroksilla työelämän kanssa, mutta se kuuluu toimenkuvan kausiluontoisuuteen (ja ehkä omaan kokemattomuuteenkin, vielä pitäisi saada lisää varmuutta ja napakkuutta touhuun). Töissä nyt onneksi tarvitsee olla vain määrätty tuntimäärä viikossa, muuten on aikaa muullekin. (Vaikka uniinkin ne työt kyllä tulevat, hemmetti.)

Ensi viikolla menen esimerkiksi kahdesti teatteriin, kertaalleen elokuviin ja käyn myös tapaamassa erästä pariviikkoista pötkylää. Luennassa on (ei niin yllättäen) taas monta kirjaa yhtä aikaa, on tietoa ja proosaa, ja niistä kirjoittaminen kutkuttaa jo nyt, vaikka sivuja on vielä käänneltävänä. Tulossa on ainakin koulukritiikkiä, kuudes sukupuuttoaalto, suomalaisen miehen sielunmaisemaa ja perhetragedioita.

Kuulumisiin!

Saara Jantunen: Infosota

Kiinnostuin Saara Jantusen Infosota-kirjasta jo lokakuussa, kun kävin kuuntelemassa hänen puheenvuorojaan Kirjamessuilla. Muutama muukin oli siitä kiinnostunut, ja varausjono e-kirjaan oli pitkä. Vuodenvaihteessa pääsin lopulta kirjan kimppuun ja luin sitä vauhdikkaasti. Tein kirjatiedostoon nelisenkymmentä muistiinpanoa ja intoilin jo valmiiksi, kuinka hienon bloggauksen saan siitä niiden avulla aikaiseksi.

Laina-aika umpeutui, mutta en hötköillyt. Ehdin hyvin lukea kirjan loppuun ja jäin odottelemaan sopivaa kirjoitusajankohtaa. Kun sellainen viime viikonloppuna tuli, vetreyttelin sormeni ja avasin uuden tekstipohjan blogiin. Kaivellesani Koboa esiin, jonkinlainen epäilys alkoi nakuttaa takaraivossa. Ihan kuin olisi jotain, mitä en ollut ottanut huomioon...

Niin, ne muistiinpanot. Tietenkään en päässyt niihin enää käsiksi, koska laina-ajan päättyessä e-kirjatiedosto ei enää toimi lukulaitteella. Poissa, gone.

Miksi tämä lörpottelevä alustus? Ehkä haluan jotenkin puolustella sitä, että kirjoitan näin vakuuttavasta ja kantaaottavasta kirjasta todella mutuilevan fiilistekstin, vaikka se kyllä ansaitsisi huolellisen ja hyvin argumentoidun arvion.

Tai ehkä yritän vain hämätä ja esittää jotain muuta kuin olen ja mihin pyrin?

Niin tehdään informaatiosodassakin. Jantunen kuvaa pysäyttävästi infosodan rihmastomaista rakennetta ja toimintamalleja, esittelee näkyväksi tehtyjä toimenpiteitä ja laajentaa kuvaa yksilötasolta valtiollisiin väleihin. Etenkin itäisen naapurimme toiminta: järjestäytynyt trollaus ja sen kautta vähittäinen ujuttautuminen erilaisiin keskusteluihin ja niihin vaikuttaminen on määrätietoista ja ilmeisen toimivaa, todellista modernia sodankäyntiä. Jantunen käy läpi Ukrainan sodan vaiheita nimenomaan informaatiosodan näkökulmasta, ja lukija ei voi kuin pyöritellä päätään.

Keskeiseen, ehkä keskeisimpään rooliin Infosodassa nousee kuitenkin kansalaiskeskustelu ja yksilöt sen eri laitamilla. Jantunen on tuonut kirjaansa esimerkkejä Twitter-keskusteluista, seminaareista ja mielipidekirjoituksista. Disinformaation lähettiläät, "vaihtoehtomediat", saavat oman paikkansa kirjan sivuilla. Sirpalemaisuudesta huolimatta suorat sitaatit kertovat karua kieltään keskustelun tasosta yleisesti ja paikoin absurdeille tasoille yltävistä väittelyistä.

Infosodan lukeminen pitää aistit herkkinä ja mielen virkeänä: kuten sanottua, alleviivattavaa ja muistiin merkittävää on paljon. Ei pelkästään siksi, että kaikkeen yhtyisi sellaisenaan, vaan pääasiassa siksi, että Jantusen argumentit herättävät paljon uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Hän sanallistaa asioita, joita en juurikaan ole tullut ajatelleeksi pieniä laiskoja tuumailuja enempää, ja tekee sen kipakasti. Jantunen ei pelkää ottaa kantaa.

Infosota on hyvää ja tarpeellista luettavaa jokaiselle, jota nykyaika ja sen monet kasvot kiinnostavat. Vaikka se on sotatieteen tohtorin kirjoittama, se aukeaa keskimääräiselle siviilillekin, eikä akateemista jargonia ole mukana kuin satunnaisina hippusina. Napakkaa tavaraa, kerta kaikkiaan.


Saara Jantunen: Infosota
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2015
236 s. (e-kirja)

E-kirja kirjastosta.

______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Koponen, Matti Pesu / The Ulkopolitist, Johanna Vuorelma / Politiikasta.fi

Helmet-lukuhaasteesta ruksaan kohdan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.