 |
| Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer |
Osallistuin lokakuun lopulla Kansallisteatterin ja WSOY:n järjestämälle Bloggariklubille Kansallisteatterissa. Illan ohjelmistossa oli kulissien takana tehty opaskierros, lavastaja Kati Lukan ja puvustaja Tarja Simosen esitelmä työstään tuoreimman projektin parissa ja Katja Ketun haastattelu. Illan kruunasi
Nummisuutarien näytäntö.
Opaskierroksella pääsimme kapuamaan Suurelle näyttämölle, kurkimme lavasteiden taakse, näimme ompelimon ja maalaamon, kuljimme takaovista ja tavarahissillä ja kuulimme paljon kiinnostavia faktoja Kansallisteatterin arjesta. Kova tekemisen meininki näytti olevan päällä, ja uteliaisuus sai paljon virikettä.
Kati Lukka ja Tarja Simonen esittelivät Nummisuutarien kanssa tekemäänsä työtä esimerkiksi lavasteiden pienoismallin, asusteiden havainnekuvien ja ensimmäisen palaverin muistiinpanojen kautta. Oli todella mielenkiintoista kuulla lavastajan ja puvustajan työstä ja näytelmän muodostaman työprojektin kulusta aina ensimmäisistä hahmotelmista ensi-iltaan.
Itse näytelmä oli minulle – kehtaako tätä myöntääkään? – ensi kosketukseni Aleksis Kiven draama- ja itse asiassa muuhunkin tuotantoon. Jep, klassikoista klassikoin on minulta kaikin osin lukematta. Toisaalta koin, että puhtoisuudesta oli etua: minulla ei ollut juuri minkäänlaisia ennakko-oletuksia tai vanhoja muistoja pohjalla. Sen tiesin, että komediasta on kyse.
Nummisuutari Esko lähtee siis noutamaan itselleen rouvaksi kaunista Kreetaa. Eskon veli Iivari taas lähtee hakemaan hääjuhlaa varten tarjoomuksia. Kumpikin matka menee hieman penkin alle: Esko pölähtää ystävänsä Mikko Vilkastuksen kanssa keskelle Kreetan hääjuhlaa ja Iivarin osalta taas viina vie miestä. Pettynyt Esko joutuu kotimatkalle ilman naista, joskin hääpaikka on pantu tuhannen päreiksi ennen metsässä vedettyjä ensikännejä. Iivari ui syvällä houreissaan. Ihan ei mennyt putkeen.
 |
| Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer |
Saattaa olla, että näytelmää edeltäneellä erinomaisella pohjustuksella on jotain tekemistä asian kanssa, mutta omaan silmääni etenkin näytelmän häkellyttävän upea lavastus ja kekseliään tyylikäs puvutus sopivat kaikkein parhaiten.
Nummisuutarit on kokonaisuutena hyvin visuaalinen näytelmä, vaikka paikoin ollaan varsin pelkistetyissä ympäristöissä. Näytelmän avaava keltahehkuinen siluettikuva vanhoilliskristilliseen tyyliin pukeutuneista hahmoista iskee saman tien katseet kohti keskeistä. Kaikkein upein osuus on kuitenkin Eskon kännäily metsässä: männyt nousevat kohti kattoa – nurin päin – ja maailma on itsensä peilikuva. Aivan mieletön kuvakulma, aivan mieletön idearikkaus!
Näytelmän komediallisuus jäi tässä versiossa aika pieneksi, minusta se tuntui pääosin kovin surulliselta. Pienten sattumusten, hölmöjen tekojen ja vahinkojen kokonaissummana on joskus melkoinen tragedia. Toisaalta vieraan pelko ja omiin oletuksiin sokeana uskominen voivat aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa, ainakin ne rapisuttavat maailmankuvan pohjaa.
Ohjaaja Janne Reinikainen on pannut sukupuoliroolit uuteen uskoon. Näytelmässä roolit on jaettu muulla kuin sukupuolen perusteella, ja pidän sitä virkistävänä, rohkeana vetona. En siksi, että Kreetan ja Jaakon muodostama "homopari" olisi jotenkin erityisen rohkea juttu, vaan siksi, että arvostan näyttelijöiden heittäytymistä jonnekin paljon sukupuolia syvemmälle ja kauemmas. Minusta
Nummisuutarit ei siis sinänsä ota kantaa vähemmistöihin, vaan pakottaa sekä tekijät että katsojat omien ennakko-oletustensa ja -asenteidensa yli.
 |
| Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer |
Näytelmää ei ole kielen osalta mitenkään muokattu, vaan teksti on Kiven alkuperäistä. Paljon on kuitenkin karsittu pois, eikä puhetta ole liiaksi. Ehkä enemmänkin olisi voinut olla, mutta toisaalta saipa keskittyä jo mainittuihin upeisiin ympäristöihin, jotka lavalle on luotu.
Näyttelijät onnistuvat työssään. On sekä soolo-osuuksia että joukkokohtauksia, joilla molemmilla on paikkansa ja vahvuutensa. Aku Hirviniemi vakuuttaa Eskona, Inga Björn kutkuttaa Mikko Vilkastuksena ja Johannes Holopainen hurmaa Kreetana ja muissa tekemissään rooleissa.
Nummisuutarit jätti jälkeensä hämmentyneen olon, mutta mitä kauemmin teatterielämyksestä kuluu aikaa, sen selkeämmin mielessäni on kuva modernista ja ennakkoluulottomasta klassikkotulkinnasta, joka jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle, mutta kumartaa samalla syvään alkuperäistekstille ja sen kunniakkaalle kirjoittajalle.
Nummisuutarit Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simonen
Musiikki: Timo Hietala
Valosuunnittelu: Max Wikström
Äänet: Jani Peltola ja Esko Mattila
Koreografia: Milla Koistinen
Naaminoinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Illasta kiitos Kansallisteatterille ja WSOY:lle.
______
Muiden mietteitä:
Kujerruksia,
Lukupino,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja,
Teatterikärpäsen puraisuja,
Pilkkuun asti,
Kirsin Book Club,
Paljon melua teatterista
