Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Lukemattomia klassikkoja on hyllyt, kirjastot ja maailma täynnä. Itse havahduin jonkinlaiseen "tiedostavaan lukemiseen" vasta ihan aikuisiällä, enkä ole nuorempana kahlannut läpi sen kummemmin kotimaisia kuin minkään muunkaan maalaisia klassikoita. Muunlainen kirjallisuus on kiinnostanut yleensä enemmän, ja jos totta puhutaan, kiinnostaa edelleenkin.

Yliopistossa, kun opiskelin yhtenä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, tuli luonnollisesti lopultakin luettua melkoinen pino erinäisiä klassikoita. Saattoi silloin tällöin myös käydä niin, että ilmoittauduin tenttiin, enkä ehtinyt lukea kaikkia valitsemiani kirjoja, mutta menin joka tapauksessa tenttimään ja toivoin tuurin olevan myötäinen. Toisinaan se olikin, ja tentaattori kysyi kysymyksensä sattumalta niistä kirjoista, jotka olin ehtinyt lukea. Sitten oli niitä kertoja, kun kysymys tai kysymykset osuivat lukematta jääneisiin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden tentti oli eräänä kesänä, jolloin työskentelin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa laitoshuoltajana, mutta tein samalla kesäopintoja muutaman opintopisteen verran. (Miksi, älkää kysykö. Täysin tarpeetonta puuhaa, jollaiseen en enää todellakaan lähtisi.) Siinä tentissä olin ilmoittanut suorittavani muun muassa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen. En ehtinyt lukea kirjaa, ja tietenkin tenttikysymys koski juuri sitä. Runoilin paperille jotakin epämääräistä lappilaisesta luontosuhteesta, ja tentti meni läpi kolmosen arvoisesti.

Olisin hieman hävennyt, jos olisin jaksanut. Maa on syntinen laulu sai edelleen kerätä pölyä hyllyssäni.

Tänään useammassa kirjablogissa osallistutaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteeseen (haasteen avauspostaus Reader, why did I marry him? -blogissa, jossa luettavissa myös kooste osallistuneista). Itsekin päätin ottaa siihen osaa, sillä klassikoita on, kuten sanottua, melkoinen kasa lukematta. Mukan esikoinen on kuitenkin se, joka on jäänyt jotenkin kaikkein selkeimmin nolottamaan – tentitty hyvällä arvosanalla ja kaikkea! Joten valintani oli selkeä.

Maa on syntinen laulu on monella tapaa merkittävä kirja. Se oli ilmestyessään vuonna 1964 melkoinen tapaus herättäen närää ja loukattuja tunteita. Mukka oli tuolloin vain 19-vuotias, ja millaisella tulikivenkatkuisella äänellä hän kirjoittaakaan elämästä pohjoisessa, ruumiillisuuden, seksuaalisuuden, yhteisöllisyyden ja uskonnon ilmentymistä ja äärimuodoista.

Olen nyt kirjan lopulta luettuani lähes mykistynyt. Mukan kertojanääni on niin vimmainen ja eloisa, että sen mukana on helppoa upota Lapin synkkään kaamokseen ja yöttömän yön kesään. Tarina on omanlaisensa sykli vuoden kierrossa, se alkaa kuin olisi jatkunut aina, ja se päättyy ilman, että mikään tuntuu lopulliselta.

Kirjan maailma on rujo ja karu. Ihmiset ovat viettiensä viemiä, kiintymys, läheisyys ja lämpö ovat huomattavan paljon vieraampia käsitteitä kuin halu, vimma ja aggressio. Nuoreksi naiseksi varttunut Martta oppii vuoden kierron kuluessa paljon uutta elämästä ja kuolemasta. Eletään 1940-luvun loppua, siis sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Ympäröivän yhteisön normit yhtä aikaa rakentuvat ja purkautuvat: on vapautunutta seksuaalisuutta ja sen vastapainona pakkoa, painostusta ja väkisin tehtyjä tekoja. Yhteisön ulkopuoliset ovat uhka ja samalla virkistävä tuulahdus jotain muuta kuin oma pieni kylä voi antaa. Uskonto on päällekäyvän hullua, saarnat uhkaavat helvetin tulella ja seurat päättyvät holtittomaan seksiin.

Hienointa kirjassa on sen jylhä, vahva ja armoton luonto. Lappi antaa kirjan ihmisille maiseman, jota vasten yksilön teoilla ei tunnu olevan suurtakaan väliä. Voi yrittää olla hyvä ihminen, mutta hukkaan se menee, sillä lopulta sitä jää luonnon jalkoihin: joko konkreettisesti kalmona metsäneläinten syötäväksi tai kuvainnollisemmin luontonsa viemäksi, järjettömän ja satunnaisen väkivallan kohteeksi tai tekijäksi.

En totta vieköön haluaisi elää ympäristössä, jonka Maa on syntinen laulu rakentaa. Mutta romaanin kautta sen maailma kiehtoo ja upottaa mukaansa, kutkuttaa mielikuvitusta ja saa pohtimaan ihmisen yhtäaikaista monimutkaisuutta ja totaalista yksinkertaisuutta elävänä olentona.


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Ulkoasu: Reino Uusitalo
Gummerus 1982, 11. painos (1. painos 1964)
236 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Kujerruksia, Luettua, Maailman ääreen, Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Orfeuksen kääntöpiiri  


Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa (yliopistossa), mutta et lukenut.

Vanha TBR-listani roikkuu edelleen mukana blogissa, vaikka hyvin hitaasti tulee luetuksi. Tämä on joka tapauksessa 54. luettu kirja siltä listalta.

Leena Krohn: Erehdys

– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)

Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2015

155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)

        

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Ja hän oli ujo. Hän oli tuskallisen ujo; ongelma oli yllättävä, kun otti huomioon hänen soturin sydämensä. Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista. Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on toinen lukupiirikirja syksyn ensimmäiseen tapaamiseen. Sitä ei saanut aivan niin näppärästi e-kirjalainaan kuin sen toisen, mutta lyhyehkön varausjonottamisen jälkeen Jones oli lopulta Kobossani. (Välihuomautus: Haluan edelleen kehua HelMetin e-kirjakokoelmaa. Olen vähitellen siirtynyt tilanteeseen, jossa kiinnostavasta uutuudesta kuultuani vilkaisen ensin, onko sitä mahdollista saada e-kirjana ja jos on, valitsen ehdottomasti sen. Varaaminen ja lainaaminen on helppoa, mutta tiedoston siirtäminen Kobolle vaatii hieman kikkailua, sillä lukulaite saattaa valittaa virheellisestä tiedostosta, vaikka on tehnyt kaiken ohjeiden mukaan. Yleensä toinen siirtokerta perään auttaa.)

Itse kirjaan. Ehkä rakkaus oli totta vie lukijan 1960–70-lukujen Lontooseen ja sen teatterimaailmaan. Pääosassa on neljä nuorta aikuista: käsikirjoittaja Luke, näyttämömestari Leigh, tuottaja Paul ja näyttelijä Nina. Heidän tiensä risteävät eri tavoin ja kohtaamisia tapahtuu, sattumalta ja suunnitellusti, ohimennen ja tarkoituksella.

Luke ponnistaa heikoista kantimista: hänen isänsä on alkoholiin menevä puolalainen siirtolainen ja ranskalainen äitinsä mielisairaalassa. Lukessa on kumminkin sisäinen vimma, joka puskee pintaan, ja hänestä tulee Lontoon teatteritaivaan uusi käsikirjoittajatähti. Luke rakastuu Ninaan, joka taas on epäonnistuneen näyttelijänuran tehneen äidin ainoa (vahinko)lapsi, epävarma ja kiintymystä janoava. Nina nai miehen, joka ei ole hänelle hyväksi, mutta joka takaa toimeentulon ja aseman. Suhdetta Lukeen se ei estä. Paul ja Leigh joutuvat jäämään tarinassa hieman sivuosaan, vaikka tärkeitä ja kiinnostavia ovatkin. Se on harmi, heitä olisin halunnut seurata enemmänkin, Luke ja Nina tulivat paikoin jo korvista ulos.

Juoni ei välttämättä kuulosta erityisen mukaansatempaavalta, mutta on sitä. Jonesin tarina liitää eteenpäin kuin siivillä, sen mukana haluaa olla ja ehkä nähdä jo hieman kauemmas. Henkilöt ovat hyvin rakennettuja, heistä yhtä aikaa annetaan paljon ja pidetään riittävästi peitossa. Ajankuva tuntuu aidolta, vaikken tokikaan ole itse sitä elänyt, jotta voisin varmaksi sanoa. Uskoin lukiessani siihen, se riittää.

Sadie Jones tarjoilee tarinansa lukijalle, kuin se olisi todellista elämää, ja silti siinä säilyy fiktion viehättävyys. Henkilöhahmot pitävät asioita omana tietonaan, tekevät typeriä valintoja ja jättävät tekemättä, saavat lukijan tuskastumaan, ihmettelemään ja ymmärtämään.

Ehkä rakkaus oli totta kuvaa yli neljänkymmenen vuoden takaista teatterimaailmaa ja taitelijoita, ihmisiä, jotka ovat valineet elää toimistoaikojen ulkopuolella ja ilman säännöllisten työsuhteiden etuja, intohimonsa ja rakkautensa vuoksi. Sen tehdessään se kertoo osaltaan myös 2010-luvun työelämästä: jatkuvasta hapuilusta, itsensä ja paikkansa etsimisestä, epävarmuudesta, jatkuvuuden olemattomuudesta – joita ihminen ei todellakaan ole valinnut itse. On helppoa löytää samaistumispintaa, kun kirjan henkilöt miettivät, milloin mahtaa olla seuraava palkkapäivä, mistä saa seuraavan työpätkän ja päättävät, että edes jonkun heistä on uhrauduttava käymään säännöllisessä (joskaan ei tyydyttävässä) työssä, jotta kaasulasku saadaan maksettua ajallaan.


Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu:?
Otava 2015
427 s.
E-kirja.
Fallout (2014)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Tuijata, Amman lukuhetki, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen kamari, Reader, why did I marry him?, Hurja Hassu Lukija, Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Luetut, lukemattomat, Kirjapolkuni, Kirjoista ja muista kertomuksista, Sivutiellä, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Luettua, Täysien sivujen nautinto                 

Kaksi kelvollista kesädekkaria

Lukaisin viime viikolla kaksi hieman kevyempää dekkaria, jotka tarjoilivat oikein mukavaa kesäviihdettä ja aivonystyröiden kutinaa. Kaipasin jotain hieman vähemmän väkivaltaista kuin Tyttö ja rotta, joten Agatha Christie oli varma valinta. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan olin napannut kirjastosta mukaani lähinnä kannen perusteella.

Christie vie lukijan totuttuun tapaan kinkkisten ongelmien äärelle. Tässä kirjassa ei tavata Hercule Poirotia eikä neiti Marplea, vaan oletan kirjan kaikkien henkilöiden olevan vain yhden kerran tuttavuuksia. Rakkauskirjeiden salaisuudessa on mukana sekä hyvin yksityisiä ihmissuhteita että kansainvälisen politiikan kiemuroita, sillä Herzoslovakian valtio on kokemansa vallankumouksen jälkeen varsinainen höyrykattila, mikä heijastuu myös Ison-Britannian ulkopolitiikkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chimneysin kartanoon, jossa tapahtuu murha. Onko kyse poliittisesta väkivallasta vai henkilökohtaisista kaunoista? Mikä merkitys on pinolla hieman kummallisia rakkauskirjeitä? Entä onko kartanon maille todella kätketty suuri timantti? Pääosassa voi sanoa olevan salaperäisen maailmanmatkaajan Anthony Caden, joka päätyy osaksi tapahtumia kenties aivan sattumalta. Tietenkin.

Rakkauskirjeiden salaisuus on oikein oivallista Christietä, vaikken toki mikään suuri tai pienikään asiantuntija hänen tuotantonsa osalta ole. Lukiessa oli hauska koettaa arvuutella juonenkäänteitä ja syyllisiä, missä en toki taaskaan onnistunut lähestulkoon laisinkaan. Viehättävä miljöö lisäsi kirjan viihdyttävyyttä, ja jotenkin sitä lukiessa unohti sen olevan kirjoitettu jo 90 vuotta sitten. Christien kirjoissa on jotain varsin ajatonta ja siinä mielessä modernia: ne kyllä uppoavat lukijaan 2010-luvullakin oikein hyvin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas on lähes 90 vuotta Christien kirjaa nuorempi teos. Sen pääosassa on ruotsalainen turisti Harald Poppe, joka on lähtenyt ryhmäviinimatkalle Ranskan Champagneen, ja päätyy kepoisen lomailun ja samppanjanmaistelun sijaan keskelle suoranaista rikosaaltoa. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun muuten rauhallisella alueella tapahtuu henkirikoksia. Viehättävän punapään Isabellen kanssa onkin sitten kiehtovaa koettaa löytää ratkaisua arvoituksellisiin kuolemiin, ei vähiten Isabellen isoisän, kuuluisan kellarimestarin Anselme Guidotin murhaan, jota poliisi väittää itsepintaisesti itsemurhaksi.

Samppanjaruhtinaan tarinaan sisältyy myös historiallinen perspektiivi, sillä tarinan ja murhien juonteet yltävät toisen maailmansodan saksalaismiehitykseen asti. Mukana on niin perhekaunoja, menneitä suhteita, salaisuuksia kuin samppanjatalojen välistä kilpailuakin. Ja lukija saa kuin ohimennen melkoisen katsauksen samppanjan ihmeelliseen maailmaan, mikä on siitä ikävää, että se herätti välittömän halun saada jotakin kuplaista juotavaa kirjan ohelle (joskin tällä kertaa tyydyin itse vain vissyyn).

Samppanjaruhtinas on ehkä lopulta hieman liian höttöinen makuuni, että se iskisi muulloin kuin hetkellä, jolla haluan vain ahmaista jonkin välipalaopuksen. Kiinnostava miljöö ja hauska taustateema (kuohuviini!) antavat paljon anteeksi sille, että esimerkiksi kirjan henkilöt ovat aika, no, epäuskottavia. Kirja on kirjoitettu nelisen vuotta sitten ja uskon sen kuvaavan kirjoitusaikaansa, joten siinäkin mielessä on hieman höpsöä, että esimerkiksi nettiyhteyden löytäminen on kirjassa aika ajoin jotenkin ylitsepääsemättömän haastavaa. Päähenkilöt käyttäytyvät myös varsin irrationaalisesti (esimerkiksi Isabellesta on hankala uskoa, että hän olisi juuri menettänyt rakkaan isoisänsä väkivaltaisesti), mutta toisaalta ilman sitä tällainen kirja ei saisi jännitettään. Pari pösilöä sivuhahmoa on myös mukana, ehkä he olisivat voineet olla ihan himpun verran uskottavampia konnuudessaan ja ääliömäisyydessään...

Yhtä kaikki molemmat lukemani dekkarit ovat aivan kelvollista kesä- ja miksei muutakin luettavaa. Eivät ne mitään unohtumattomia lukuelämyksiä ole, mutta pakkoko sellaisia olisi muka aina saadakaan – eihän mikään enää tuntuisi silloin miltään!



Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Raimo Raatikainen
WSOY 1985
278 s.

The Secret of Chimneys (1925)

Omasta hyllystä.


Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: ?
Tammi 2013
398 s.

Champagneführern (2011)

Kirjastosta.


_______

Rakkauskirjeiden salaisuudesta muualla: Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Samppanjaruhtinaasta muualla: Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta, Lukuneuvoja, Kirjakompassi

Osallistun Halldénin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Christien kirjalla avaan Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -haasteen.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Punainen (eikä vieläkään yhtään bingoa!).

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).