Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)

Mies kohtaa naisen. Ihastuu, huumaantuu, rakastuu. Entinen elämä saa jäädä: perhe, työkin. Jos on tarjolla jotain, jonka avulla voi tuntea jälleen elävänsä, ei muulla ole väliä. Kehyksen ja maaston yhteiselle elämälle antaa Lissabon kujineen ja toreineen, kattohuoneineen ja kahviloineen. Mutta niin kuin pariskunta on viettiensä vietävänä, irrallaan todellisuudesta, myös miljöö on häilyvä, väliaikainen. On palattava kotiin, herättävä unesta ja todettava, ettei arki anna myöten.

Jani Siparin Lisbon Revisited (2012) on alaotsikkonsa mukaan pienoisromaani yksinäisyydestä. Kirjan minäkertoja on mies, lääkäri, joka heittää turvallisen keskiluokkaisen elämänsä ikkunasta ulos rakastuessaan nuoreen naiseen, joka heittää keikkaa maksullisena seuralaisena saadakseen rahaa opiskeluunsa. Asetelma ei ole uusi, mutta Sipari saa siihen iloa. Mies kertoo tarinaansa jälkikäteen, palattuaan vielä kerran Lissaboniin. Naista ei enää hänen elämässään ole, ja kaipaus on valtava.

Päähenkilön sukellus vakavaraisesta elämäntilanteesta tuurijuopoksi haahuilijaksi kuvataan tässä tiiviissä tarinassa selkein vedoin. Mies tekee tiliä itsensä ja tekojensa kanssa, eikä jälki ole erityisen kaunista. Kaduttaa, surettaa, suututtaa. Kaikki ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

Vai oliko tarkoitusta edes? Lisbon Revisited (2012) ei tyrkytä mitään erityistä kohtaloa. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mies olisi voinut palata takaisin entiseen elämäänsä, ehkä saada anteeksi jättämältään vaimolta, palata lääkärintoimeensa täysipäiväisesti, unohtaa pikku seikkailunsa. Tai hän olisi voinut saada suuren rakkautensa, saada parisuhteen ja uuden elämän.

Jäin miettimään, mikä miehen mielenterveyden tila loppujen lopuksi oli. Hänestä tulee tarinan kuluessa yhä ristiriitaisempi hahmo: kontrolloiva, mustasukkainen, epäluuloinenkin. Rakkaus ei totta vieköön puhdista ihmistä mielen saastasta, vaan voi pahimmillaan tuoda sen vielä selkeämmin esiin silloin, kun ensihuuman edestä on vedetty verhot pois. Toisaalta on kai selvää, ettei hän ainakaan aivan tasapainoinen ole, sillä hän ei tee minkäänlaista korjausliikettä muuttaakseen alamäen suuntaa – vaikka voisikin.

Periaatteessa Lisbon Revisited (2012) on kirja, jonka tarina on kuultu jo. Mutta jollakin vimmalla Sipari kirjoittaa sen uudeksi, omannäköisekseen. Ehkä kirjan kiehtova miljöö auttaa: lukemisen sivuvaikutuksena ei niinkään seuraa päähenkilön sääliminen tai rakkauden menetyksen pohdiskelu, vaan hillitön halu matkustaa Lissaboniin. Kaupunki ei kuorrutu matkailumainosten kiiltävillä nelivärikuvilla, vaan Sipari herättää sen eloon sivukujilla ja nurkkien takana, pienillä yksityiskohdilla, jotka eivät tunnu knoppailulta vaan onnistuneelta kuvailulta.

Jälkimakuna kirjasta on haikeus. Kuinka pienillä teoilla muutamme elämämme suuntaa (tai jätämme muuttamatta), kuinka vähästä onni – tai edes siedettävä elämä – on kiinni.

Ja kuinka kaunis on rosoinen Lissabon. Kuvitelmissani nyt, mutta ehkä joskus vielä oikeastikin.


Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)
Ulkoasu/kansi: Make Copies / Teemu Ikonen
ntamo 2014
147 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjankansibingosta ruksaan Mustavalkoisen.

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, bloggari, joka päätyi harhailemaan työpaikkansa lähistöllä sijaitsevaan pieneen kirjastoon. Hän ei yleensä käynyt siellä, mutta aina silloin tällöin hänen teki mielensä raskaan työpäivän jälkeen päästä heti rauhalliseen paikkaan, pois arjen aherruksen keskeltä. Kirjastossa hän huomasi herkullisenvärisen kirjan, josta muisti joskus kuulleensa.

Kirja päätyi bloggarin kirjapinoon, välillä alle, välillä päälle. Sen oranssi kansi kurkisteli, mutta kirja pysyi kuitenkin paikoillaan. Eräänä päivänä kirja kuitenkin suorastaan hypähti bloggarin käsiin, eikä lukemista voinut enää välttää. Ja niin kirja tuli luetuksi vauhdilla. Se toi mukanaan hymähtelyä, tyrskähdyksiä ja iloista ihmetystä.

Kaikki viisitoista satua herättivät jonkin tunteen. Osa vahvemman, osa heikomman, mutta kuitenkin jonkin tunteen. Bloggari bongasi tuttuja elementtejä jo lapsena kuulemistaan saduista: riveillä esiintyivät niin ilkeät äitipuolet, eriluonteiset sisarussarjat, petolliset puolisot, pelastavat ritarit, inhimilliset eläimet ja moraaliset opetukset. Satujen muodossa oli tuttuutta, ja samalla ne olivat virkistäviä, pisteliäitä ja monin tavoin kekseliäitä.

Kirjan lukeminen toi bloggarille iloa. Se sujahti alas sulavasti, sadut olivat juuri sopivan mittaisia, ja yhden perään halusi aina vielä lukea seuraavan. Saduissa piikiteltiin sopivasti nykyajalle – Mersuille ja kansainväliselle politiikalle – ja silti ne olivat omalla tavallaan ajattomia, liittyivät sadunkerronnan ikiaikaiseen perinteeseen.

Bloggari sulki kirjan kannet tyytyväisenä lukemaansa. Oli tullut aika palauttaa vinkeä oranssi kirja takaisin kirjastoon, seuraavan onnekkaan lukijan saataville. Kuka se sitten tulisikaan olemaan ja millaisten lukukokemusten perässä.


Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Ulkoasu: Ea Söderberg
Atena 2014
136 s.

Kirjastosta.

_____

Toisten mietteitä: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Café pour les idiots, Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Kirjojen keskellä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 29. Kirja, jossa on taikuutta.

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Rhonda Byrne: Salaisuus

Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Klarissa on lähtenyt kesäksi kaupungista Saimaalle. Hän on vuokrannut pienen huvilan Piiliniemestä, yksityisestä saaresta, jonka naapurisaarena on jylhä Variskallio. Klarissan tarkoituksena on kesän aikana kirjoittaa ja selvittää, mitä hänen avioliitolleen Mikaelin kanssa on tapahtumassa tai pitäisi tapahtua. Parin lapset ovat jääneet isän kanssa kaupunkiin – Klarissan rauha on rikkumaton.

Kunnes hän kohtaa kesänaapurinsa, Variskallion isännän Olavin, joka on charmantti yliopistomies. Kaksi yksinäistä kesänviettäjää löytää seuraa toisistaan, juodaan drinkkejä ja istutaan iltaa, tunnelma väreilee. Kun joukkoon liittyy Olavin poika, parikymppinen Cédric, alkaa kuvio totisesti kiristyä.

Samalla saari huokuu omaa tunnelmaansa. Sillä on historia ja sillä on sielu. Kuumat kesäkuun päivät ja painostavat yöt tuovat uhkaa, jota on mahdotonta päästä karkuun.

Kesäinen illuusioni on tiivis, ylimääräisestä tavarasta karsittu lukuelämys. Sen lyhyeen mittaan mahtuu kuitenkin yllättävän paljon, ja kirjan tunnelma on taitavasti rakennettu. Tämän mittaisessa romaanissa ei ole aikaa jäädä pohjustamaan, on mentävä suoraan asiaan. Saimaan normaalia trooppisempi alkukesä puskee kirjan sivuilta esiin niin, että lukijallekin tulee hiki, vaikka kirjaa lukisi sateisessa kesäkuisessa Helsingissä.

Kirja on myös varsin jännittävä. Luin sen juuri ennen mökkireissua omaan saareeni, ja täytyy todeta, etten ehkä olisi halunnut lukea sitä paikan päällä. Kesäinen illuusioni on omanlaisensa "luontokirja", sillä luonnolla on siinä keskeinen rooli, mutta sen kuvaama luonto ja metsä eivät ole yksinomaan lohdullisia, päin vastoin. Uhkaa on sekin, mitä ei näe tai osaa tulkita. Ja nimenomaan juuri se.

Klarissa lähtee kesänviettoon suurin odotuksin, onhan hänen tarkoituksenaan selvittää, mitä oikeastaan elämälleen ja perheelleen tekisi ja miksi. Suunnitelma tuntuu jo alunperin turhan suureelliselta, ja Klarissa huomaa pian, että saaren arkirutiinit kuljettavat päiviä eteenpäin huomaamatta. Kirjoittaminen meinaa jäädä, pohdiskeluun ja metsän rapinan kuunteluun taas on aikaa vaikka kuinka.

Kesäinen illuusioni sekoittaa totta, kuvitelmaa, pelkoja ja toiveita. Epävakaa elämäntilanne saa ihmisen herkistymään sekä ulkopuolelta että omasta itsestä kumpuaville ärsykkeille – todellisille tai keksityille – ja sen kirja kuvaa kiehtovasti. Illuusio on aina harhaa.


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
165 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu

Kirjan herkullisesta kannesta nappaan Kirjankansibingoon ruudun Pariskunta.