Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2014
644 s.

Arvostelukappale.


Erik Stenfors kasvaa varakkaan perheen ainoana lapsena 1900-luvun alun Helsingissä ja kesäisin merenrantahuvilassa luonnon äärellä. Isä on poliitikko ja kauppamies, suurmaan- ja metsänomistaja, joka ei pelkää uusia asioita ja yrityksiä. Äiti on haaveiluun taipuva eteerikko, kaappialkoholisti ja epävakaa ihminen.

Erikin lapsuus loppuu lyhyeen, mutta onneksi on kotiapulainen Hanna, ikihonka, joka pysyy mukana perheen elämän käänteissä. Erik aloittaa vartuttuaan yliopisto-opinnot, mutta ne jäävät jossain vaiheessa kesken. Häntä kiinnostavat eläimet, linnut, luonto kaikkinensa. Ja eräänä päivänä hän kohtaa Lidian, torpparintyttären, jolla on kärkäs suu ja terävä mieli.

Suomen sisällissodalta Erik välttyy, sillä hän viettää sotatalven Pohjois-Lapissa metsänvartijana. Palatessaan etelään lumien jo sulattua Erik ei voi uskoa maata samaksi. Sodasta huolimatta Lidia on entisellään, joskin talven heikentämä. Tapahtuu se, mitä on tapahtuakseen.

Lidialle ja Erikille syntyy tytär Malla, jonka kirjan toinen osuus nostaa päähenkilöksi. Helppoa ei ole, kellään, ja paljon epäoikeudenmukaisuutta joudutaan kohtaamaan, vaikka välillä yhteiskunta tarkoittaa ehkä hyvää. Malla perii isänsä luontorakkauden ja haaveilevan luonteen, äidiltään ehkä pippurisuutta ja omapäisyyttä.

Ja kaiken yllä kaartuvat puut kuin suojaava katto.

Anni Kytömäen Kultarinta on yksi tämän vuoden kirjatapauksista, eikä tosiaankaan syyttä. Sain kirjan kustantamolta jo talvella, mutta kun se alkoi kerätä ylleen hehkua, otin takapakkia ja jätin sen odottamaan. Toisaalta hyvä, että tein niin. Toisaalta harmittaa, että annoin tämän kultahipun odottaa niin kauan.

Kirja on hieno, ja sen eri osat toimivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on eheä, kypsä, kaunis. Ylisanat eivät ole turhia tällaisen kirjan kohdalla, se on ansainnut ne – eikä mitään ylisanoja kyllä olekaan. 1900-luvun alun vuosikymmenet nousevat tarinassa valoon, joka paljastaa hieman uudenlaisen kulman. Sisällissodan juopa on painava, ja sen vaikutukset tavallisiin ihmisiin suuret. Silloinkin, kun varsinaiseen sotaan ei ole edes osaa eikä arpaa.

Kultarinnassa on paljon vääriä valintoja, onnettomia sattumuksia ja mielen ja kehon hidasta sortumista. Alkoholiongelma, tuberkuloosi, masennus – isoja asioita, joita Kultarinta kantaa mukanaan, mutta ei romahda niiden alle. Kirja kuvaa kauniisti isän ja tyttären suhdetta, yritystä ottaa vastuu silloinkin, kun siihen ei ole edellytyksiä ja toisaalta todellisuuden armottomuutta niille, jotka ovat taipuvaisia haaveilemaan ja uppoutumaan omaan maailmaansa. Yksinäisyys ja erilaisuus korostuvat niin ikään tarinassa. Kuinka sopeutua ympäristöönsä, jos on niin toisenlainen kuin muut? Kuinka kestää yhteisön paine ja säilyttää oma itsensä, kun kaikki ympärillä vaativat jotain muuta?

Kirjassa on mukana omanlaisensa mystinen tunnelma. Suomalainen karhuun liittyvä kansanperinne saa tarinassa osansa ja jättää lukijan sopivasti hämmennyksiin pohtimaan, missä kulkee toden ja kuvitelman raja. Onko sitä edes?

Ja tietenkin kirja on ylistyslaulu maailmalle, jossa elämme. Sen monimuotoisuudelle, herkkyydelle ja uudistumiskyvylle.

Oikeastaan tuntuu väärältä kirjoittaa Kultarinnasta ja yrittää jotenkin kuvailla sen kauneutta. Tällainen kirja on syytä lukea itse, tehdä itse omat päätelmänsä. Tätä ei voi toisen puolesta kokea. Kuten ei maailmaakaan.

_____

Kultarintaa on luettu todella paljon. Kattavahko linkkilista löytyy kirjailijan veljen Pekan Poplaari-blogista.

Kirjamessusunnuntai ja tonniarvonnan voittaja

Messusaalis koko komeudessaan.

Iloista sunnuntai-iltaa!

Päätin aamulla, että Kirjamessuja ei sittenkään ole tältä vuodelta vielä koettu loppuun, joten hyppäsin ratikkaan ja suunnistin tuttuja reittejä pitkin Pasilaan. Kävin kuuntelemassa eilen vinkkaamiani haastatteluja ja haahuilin ympäriinsä, mihin sai hienosti kulumaan useamman tunnin aikaa.

Kaari Utrion, Tiina Raevaaran ja Tuula-Liina Variksen keskustelussa pohdittiin, mikä erottaa tieto- ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen toisistaan. Keskeisemmäksi aiheeksi nousi lopulta, kuinka paljon tietopohjaa kirjailijalla on oltava kaunoakin kirjoittaessaan. Esimerkiksi historiallisia romaaneja on mahdotonta kirjoittaa – ainakaan kovin uskottavasti – ellei ota selvää ajasta, jota kuvaa. Kaari Utrio tosin korosti, ettei kaikkea ole mahdollista tai järkevää kuvata autenttisesti: esimerkiksi keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailma on niin kaukana nykyaikaisesta, että sitä olisi lähes tuskallista yrittää ymmärtää. Niinpä hän on omassa työssään päätynyt siihen, että ympäristö, tavat ja aika ovat vahvasti lähdeaineistoon pohjautuvia, mutta ihmiset fiktiivisiä ja väistämättä moderneja. Keskustelu oli kiinnostava ja polveileva, ja sitä oli mukavaa seurata.

Iltapäivän ensimmäinen kohokohta koitti tämän jälkeen, sillä menin seuraamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran kirjoittaneen Leena Kirstinän haastattelua. Ilokseni huomasin, että kirjailija itse istui eturivissä tyylikäs lierihattu hiuksillaan, ja eipä kulunut kauaakaan, kun hänetkin kutsuttiin lavalle! Kirsi Kunnas on aivan ihastuttava henkilö ja äärimmäisen lahjakas kirjailija, ja oli suuri kunnia päästä kuulemaan häntä. Kunnas puhui viisaita sanoja yhdessä ja ääneen lukemisen tärkeydestä sekä ylipäänsä kauneudesta maailmassa. Runon ja sanojen maistelu tuo kirjallisuuden kokemuksen lähemmäs ihmistä. Kunnas ja Kirstinä sanailivat keskenään yleisöä naurattaen. Syvä kunnioitus vallitsi ja huomasinpa muutamia silmäkulmiakin pyyhittävän.

Kirsi Kunnaksen jälkeen alkoi Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistien yhteishaastattelu. Olen lukenut ehdolla olevista kirjoista kaksi (Henni Kitin Elävän näköiset ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen), yksi oli juuri jätettävä kesken laina-ajan umpeutuessa (Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja yksi on parhaillaan luettavana (Anni Kytömäen Kultarinta). Haastattelu oli mielestäni jouheva ja hyvin toteutettu: kolme haastattelijaa (Antti Majander, Suvi Ahola ja Juhani Karila) käytti puheenvuoroja vaihdellen ja jokainen kirjailija sai aikaa vastata kysymyksiin.

Joukkohaastattelun jälkeen lähdinkin jo valumaan kohti Takauma-lavaa, jonka edusta, vierusta ja tausta olikin jo tupaten täynnä, sillä Kirsi Kunnas oli aloittelemassa esiintymistään siellä. Hän luki ääneen runojaan, ja voi – pakko sanoa, etten hetkeen ole liikuttunut yhtä suuresti kirjallisuuden äärellä. Kunnas on totta vieköön viisas nainen: ääneen lukeminen ja ääneen lukemisen kuunteleminen on ihanaa. Lämpö levisi kaikkialle kroppaan ja pään sisällä olo oli kepeä ja onnellinen. Ehdottomasti koko Kirjamessujen huipentuma!

Viimeiseksi kipaisin vielä WSOY:n osastolle ostamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran itselleni, ja niin oli vähitellen vuoden 2014 Kirjamessut koettu. Kotiin lähti tyytyväinen ja kirjallisuudella hyvin, monipuolisesti ja ravitsevasti ruokittu lukutoukka.

Messusaaliini on 11 kirjaa, joista suurimman osan hankin antikkaosastolta. Varallisuutta käytin hankintoihin lopulta varsin kohtuullisesti ja kaikki ostamani kirjat todella halusin. Yksi kirjoista menee lahjaksi, muut löytävät paikkansa kotihyllystä. Ehtisipä kaikkea lukea kerralla ja yhtä aikaa!

Tänään päättyi myös tuhannennen postaukseni kunniaksi järjestämäni blogiarvonta. Kiitos mukavista kommenteista! Blogini on tulevaisuudessakin kirjallisuuden, elämän ja työn kohtauspaikka, jossa kirjoitan luetuista kirjoista, koetuista asioista ja heränneistä ajatuksista. Koulumaailmasta riittäisi ammennettavaa juttuun jos toiseenkin, ja yritän hieman ryhdistäytyä aihepiirin ympärillä. Paljon ajatuksia on tämäkin syksy herättänyt, mutta työni luonteen vuoksi täytyy tietenkin tarkkaan miettiä, mistä ja miten voin kirjoittaa. Erityisen iloinen olen siitä, että blogistani on löytynyt hyviä kirjavinkkejä toisille lukijoille – ja osalle myös kollegiaalista vertaistukea.

Lupaamani arvonta suoritettiin hyvin perinteikkäällä muumimukimenetelmällä ja onnettarena toimi puolisoni.

Voittoarvassa luki....

...Ellen!

Onnea Ellen!

Lähetätkö minulle sähköpostia ja kerrot postiosoitteesi, niin laitan Akateemisen Kirjakaupan lahjakortin tulemaan.

Kiitos kaikille kommentoijille ja arvontaan osallistuneille!

Ihana, kirjaisa viikonloppu on vaipumassa mailleen ja huomenna alkaa taas arkinen aherrus. Ei se haittaa, Kirjamessuista on saanut mukavasti energiaa pimenevään syksyyn ja lukupulaa ei ainakaan ole havaittavissa lähiaikoina, se on varmaa.

Helsingin Kirjamessuilla oli mukavaa (ja muistathan tonniarvonnan)

Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa on tohistu kirjojen ympärillä, sillä Kirjamessut ovat olleet käynnissä torstaista alkaen. Huomenna sunnuntaina on vielä mahdollista osallistua kemuihin, sillä messut ovat auki kello 10–18. Saatanpa itsekin vielä kertaalleen suunnata Pasilaan.

Kävin messuilla torstaina ja perjantaina. Sisäänpääsy tarjottiin Kirjamessujen puolesta, kiitos siitä järjestävälle taholle. Torstaina keskityin ottamaan tarjoomuksia haltuun ja nuohoamaan antikvaarisella osastolla. Tein muutaman mukavan löydön: Alice Munron Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys, rakkaus pomppasivat silmiin kovakantisina painoksina ja koska niiden yhteishinta oli kohtuullinen, en jäänyt turhaan arpomaan, vaan kuljin onnellisena kassan kautta. Nyt minulta puuttuu kovakantisena painoksena enää Hyvän naisen rakkaus – sitten Munro-suomennoskokoelmani on täydellinen. Näiden lisäksi bongasin Savukeitaan kojusta Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin vitosella ja Niina Within hauskan Sikin sokin -lorukirjan samoin vitosella Myllylahden ständilta. Ensinmainittu itselle, jälkimmäinen on joululahja sukulaisskidille.

Yläkerran Ruoka, viini ja hyvä elämä -messuilla tuli käytyä maistelemassa juustoja ja kuolaamassa oliiveja. Herkut ja kirjathan kuuluvat kaikki hyvään elämään, joten kombo on erinomainen. Esiintymisiä tai haastatteluja en käynyt torstaina kuuntelemassa.

Perjantaina suuntasin Messukeskukseen töiden jälkeen iltapäivällä. Kävimme seuralaisekseni lähteneen ystäväni kanssa kuuntelemassa Esko Valtaojan haastattelua, jossa käsiteltiin Valtaojan uusinta kirjaa, kolumnikokoelmaa Ensimmäinen koira kuussa. Pidän paljon Valtaojan tavasta popularisoida tiedettä ja ottaa rohkeasti kantaa ajankohtaisiin asioihin. Haastattelussa hän korosti pitävänsä tärkeänä, että ihminen suhtautuu kohtaamiinsa ilmiöihin Onks totta ja? -asenteella: tiedonvälityksen pursutessa joka puolella on olennaista, että osaa epäillä ja asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Olen samaa mieltä.

Kustantamojen pisteissä oli tarjolla paljon kiinnostavaa luettavaa, mutta olosuhteiden pakosta pidin itseni kurissa. Perjantain kirjasaalis rajoittuu vain yhteen kirjaan. Löysin Simone de Beauvoirin Mandariinit I -kirjan härskiin kahden euron hintaan, ja pakkohan se oli itselle ostaa. Kirja oli minulla keväällä lainassa kuukausikaupalla, mutten saanut sitä luettua. Nyt se on sitten omassa hyllyssä odottelemassa vuoroaan.

Kirjamessujen tunnelma on aina ollut hauska: hallillinen kirjanystäviä, lukijoita, kirjailijoita, kirja-alan ihmisiä ja satunnaisia matkailijoita yhtä aikaa kirjojen äärellä. Kymmenittäin keskusteluja, haastatteluja, paneeleja, esiitymisiä ja signeerauksia. Kohtaamisia ja tunnelmahetkiä. Hieno tapahtuma kokonaisuudessaan, en voi muuta sanoa.

Tämän vuoden teemamaa Italia ei korostunut omassa messuilussani, mutta sain kuitenkin kunnian tavata kirjailija Cristina De Stefanon, jolta on juuri julkaistu suomeksi italialaisen toimittajatähti Oriana Fellacin elämäkerta Nainen ristitulessa. Miten kiinnostava nainen ja elämä!

Harkitsen vielä, menenkö messuille huomennakin. Menen tai en, menovinkeiksi nostan ehdottomasti ainakin Kirsi Kunnaksen haastattelun kello 13 (Aleksis Kivi) ja Kunnaksen lukutilaisuuden kello 14.30 (Takauma), Esikoiset lavalla kello 13.30 (Aleksis Kivi), Kun fakta vaihtuu fiktioon – Tiina Raevaaran ja Kaari Utrion haastattelu kauno- ja tietokirjoittamisen eroista kello 12.00 (Takauma) sekä bloggarikollegoiden Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen esiintymisen Linnasta humisevalle harjulle – 50 parasta kirjaa -aiheesta kello 11.00 (Wine Corner).

Kävitkö messuilla? Teitkö löytöjä? Sana on vapaa!

Ps. Vielä ehtii osallistua Tonniarvontaani.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2014
303 s.

Arvostelukappale.


Joulukuun 12. päivänä vuonna 1939 Suomi oli ollut kaksi viikkoa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Puna-armeija eteni ylivoimaisen tuntuisesti laajalla rintamalla, ja mieliala oli Suomen joukoissa matala. Sodanjohdon suunnitelma oli näennäisen yksinkertainen: jostain on saatava voitto, vaikka väkisin. Mahdollisuus siihen tuli 12.12. Tolvajärvellä, jossa Suomen joukot iskivät vasten Neuvostoliiton linnoitettuja asemia. Hyisessä säässä mahdoton onnistui ja voitto tuli. Tolvajärven taistelussa kaatui satakunta suomalaista, puna-armeijan sotilaita kuoli noin tuhat. Siitä tuli ensimmäinen merkittävä talvisodan hyökkäysvoitto Suomelle.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia kertoo Tolvajärven taistelusta ja sen seurauksista talvisodassa ja myöhemminkin. Hän kuvaa lähinnä hämäläisen jalkaväkirykmentin vaiheita ja samalla muodostaa kuvaa taistelun johtajistosta: Paavo Talvelasta ja Aaro Pajarista. Kokonaisuus on monipuolinen ja moniääninen. Rivimiehet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja samoin osa heistä myös haavoittuu tai kaatuu. Sota on armoton.

Tutkimuksen lähdeaineisto on laaja ja osin ennen koskematon. Keskisarja on päässyt henkilökohtaisten arkistojen ja muistojen äärelle, ja hän käyttää niitä taitavasti. Kirjan kuvaamat ihmiset, nekin, jotka kulkevat siinä mukana vain hetken, tuntuvat aidoilta ja eläviltä, niin huolellisesti Keskisarja heidät lukijalle esittelee. Samasta syystä näiden tehtaanmiesten ja maanviljelijöiden haavoittumiset ja kuolemat koskettavat lukijaa. Niitä tulee liukuhihnalta.

Talvelan ja Pajarin kautta paljastetaan upseeritason sota. Nämä pelkoa tuntemattomat miehet toimivat epäilemättä parhaan kykynsä mukaan, joskin kirja kertoo ronskein ottein myös harkitsemattomammista teoista ja sanoista. Korkeimmallakin upseeritasolla kateus ja henkilökohtaiset kaunat saattoivat kantaa pitkälle ja haitata jopa operatiivista toimintaa.

Operatiivisesta toiminnasta puheen ollen: se oli ehkä juuri se aspekti, joka teki säröjä lukukokemukseen. En ole kovin yhtään kiinnostunut siitä, miten jotkut sotajoukot jossain liikkuvat ja millaisia aseita käyttävät. Ymmärrettävästi tämä on tärkeää kokonaisuuden kannalta, kun puhutaan tietyistä taisteluista ja muutenkin lyhytaikaisesta sodasta, mutta sallin itselleni lukiessa kevyen huomion irrottamisen näiden vaiheiden kohdalla.

Vaikka Keskisarja kirjoittaa pohjimmiltaan kovaa, huolella perusteltua historiaa, paikoin hänen tyylinsä on jopa vimmainen. Lukija pääsee totisesti osaksi taisteluja, kokee niiden kylmyyden, raskauden ja yllättävyyden, palelee pakkasissa ja pelkää poteroissa. Pakko arvostaa, koska en pidä itseäni kummoisenakaan tällaisen sotatoiminnan lukijana, ja niin vain Tolvajärven jälkeen tuli ahmaistua suuremmin nikottelematta. Niin toiminnallinen se on.

Kirja on epäilemättä kiinnostavaa luettavaa niille, joita (talvi)sota muutenkin kiehtoo, sillä se tuo esiin uusia, tarkempia puolia sodan tietyistä vaiheista ja tapahtumista. Täysin satunnaisena sotakirjana se ei ehkä toimi niin hyvin, sillä pohjatiedot sodan perusliikkeistä on paikallaan olla. Toisaalta ihmiskohtaloiden kertaajana se on mainio, jos haluaa jättää itse sotatapahtumat sivurooliin. Mahdollinen lähestymistapahan sekin on.

Tolvajärven jälkeen asettuu omalle paikalleen suomalaiseen sotahistoriaan. Se paljastaa sodan moninaiset kasvot, muistuttaa sen kauheudesta ja antaa meille 75 vuotta myöhemmin eläville mahdollisuuden yrittää ymmärtää, miltä sota rivimiehen silmin näytti.

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2011 (1. painos 2009)
E-kirja

E-kirjaostos.


Ysiluokkalainen Mira on niin sanotusti jännän äärellä: hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kunnolliselle ulkomaanreissulle, eikä kohde olekaan kuin ihmeellinen Intia. Kyse on Miran tyttöystävän Kertun äidin Kaarinan 45-vuotissyntymäpäivämatkasta. Mira odottaa reissua innolla. Kaksi viikkoa Kertun, Kaarinan ja Kaarinan mukavan miesystävän seurassa kaukana koti-Suomen pakkasista ja omista mutkikkaista uusperhekuvioista. Mitä relausta! Ehkä reissusta löytyisi inspiraatiota kuviskoulun päättötyöhönkin.

Tutustuin Kerttuun ja Miraan vasta viime kuussa, ja kun minulle selvisi, että heidän tarinalleen on jatkoa, ei tämän kakkososan hankkimisessa kauaa nokka tuhissut. Tällä kertaa näkökulma on tosiaan tuiskahtelevan Kertun sijaan rauhallisemman Miran, joka ei tosin hänkään mikään tapetinvärinen tyttö ole, päin vastoin. Taiteellisempi ja herkempi luonne tuo tyttöjen suhteeseen ihan uudenlaista sävyä, ja Mira on tässä kirjassa huomattavasti kiinnostavampi kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän jää hieman taustalle.

Miran perhekuviot eivät ole yksinkertaisimmasta päästä. Hän asuu isänsä, äitipuolensa ja kahden pienen velipuolensa kanssa. Suhde äitiin ja tämän kanssa asuvaan siskoon on vähän etäinen. Miran isä on ihan sympaattinen luontomies, mutta hänellä on myös vaikeuksia pitää uusperhekuviota kasassa. Mira joutuu paikoin aika ikävästi äitipuolensa passuuttamaksi, ja toisaalta Miran on mahdotonta ajatellakaan kertovansa kotona sitä tärkeintä asiaa itsestään: että Kerttu on paitsi paras ystävä, myös ennen kaikkea oma rakas.

Suurin osa kirjasta sijoittuu Intian matkalle. En ole itse ikinä Intiassa käynyt, ja minuun kirjan tarjoama värikäs kuva upposi ihan täysin. Seurue matkustaa siisteillä alueilla hyvissä hotelleissa, mutta maan epätasa-arvoisuus ja rumakin puoli tulevat silti selväksi ilman, että kurjuutta hierottaisiin henkilöiden tai lukijan naamaan. Raikas mutta näpäkkä ote hankalaan teemaan – tykkään.

Samalla Mira käy läpi omia tulevaisuudensuunnitelmiaan ja pyrkimyksiään. Hän on kuvataiteellisesti lahjakas ja haaveilee sekä kuvataiteilijan että vaatesuunnittelijan urasta. Suomeen palaamisen jälkeen onkin luvassa peruskoulun loppurutistus ja kuvislukion pääsykokeet. Isoja asioita, joihin onneksi on ammennettavaa, kun on käynyt maailman toisella puolella. Oma näyttely intialaisessa ravintolassakin on melkoinen unelmien täyttymys. Töyssyjäkin tulee. Perhekuviot ovat mennä pahasti solmuun, mutta onneksi asiat myös ratkeavat, vaikkei nöyryys olekaan kellekään asianosaiselle ihan kaikkein helpoin asia kestää.

Näkisin, että Goa, Ganesha ja minä on raikas ja positiivinen kirja, jossa käsitellään isoja asioita niin, ettei kellekään tule tuputettu olo, mutta toisaalta mitään ällösöpöilyäkään ei harrasteta. Realismia, todentuntuisuutta, aitoutta. Se on melkoinen suoritus, ja kiitän siitä Terhi Rannelaa. Ja vielä on tarinan kolmas osa lukemistaan odottamassa...

_____

Myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Mari A:n kirjablogissa on kirjoitettu tästä kirjasta.