Syyskuisia ajatuksia ja #lukuhaasteen päätös

Niin se vain on syyskuukin paria tuntia vaille valmis. Vuosi kuvina -haaste jäi tältä kuulta suorittamatta, mutta yritetään paremmalla onnella lokakuussa. Maisemat ja säät ovat olleet kauniin kuulaita, joskin välillä merituuli on puhaltanut aika kovaa, ja kaulahuivi on ollut koetuksella.

Töitä riittää. Vieläkin on aika irtonainen olo ja edelleen uusi työpaikka tuntuu nimenomaan uudelta, mutta arki rullaa painollaan. Tosin viikonloppuisin mehut on kyllä puristettu huolella loppuun. Onneksi on aikaa myös levätä. Sitä tulee harjoitettua lähinnä viikonloppuisin x-asennossa.

Syyskuun myötä päättyy myös Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanja, jonka tarkoituksena on ollut kiinnittää huomio lukutaitoon ja sen levittämisen tärkeyteen. Minä luin syyskuun aikana kolmetoista kirjaa, joista kymmenestä ehdin kirjoittaa ja kolme odottaa vielä vuoroaan. Kolmetoista luettua kirjaa pyöristyy mukavaan 15 euron summaan, jonka lahjoitan kampanjalle. Summalla saa jo melkoisen pinon aapisia Sierra Leonen, Ugandaan ja Liberiaan.

Nyt lukupinossa on muun muassa Pirjo Hassista ja Tuija Lehtistä. Lukuaikaa vain saisi olla enemmän. Työ haittaa vapaa-aikaa ikävästi. Lokakuussa on tarkoitus puuhastella kaikenlaista mukavaa, ja Avoimen yliopiston opinnotkin alkavat. Olen sekä innoissani että kauhuissani, sillä ylimääräistä energiaa ei ihan liiaksi ole. Mutta eiköhän siitä selviä. Itse olen soppani keittänyt.

Syyslomakin on jo parin viikon päästä, aikamoista. Ja Kirjamessut! Ei niihinkään enää kauaa ole.

Lukuisaa ja valoisaa lokakuuta itse kullekin! Muistakaahan käyttää heijastinta. Ja villasukkia.

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie
Ulkoasu: Tuula Mäkiä
WSOY 2014
312 s.

Ennakkokappale kustantajalta.


Jari Tervo on minulle kirjailija, jonka tunnen paremmin muista kuin varsinaisista kirjallisista yhteyksistä. Uutisvuotoa tulee katsottua silloin tällöin ja noin ylipäänsä Tervo on minulle tuttu kasvo "julkisesta keskustelusta", ei niinkään kirjoistaan. Olenkin aiemmin lukenut Tervon laajasta tuotannosta vain Laylan, josta kyllä pidin.

Nyt tartuin herran uutukaiseen, kun sitä minulle luettavaksi tarjottiin. En ole lukenut tämän löyhähkön omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäistä osaa, Esikoista, ja itsenäisenä jatkona Revontultentietä markkinoidaankin.

Ensin kehut. Tervon tapa käyttää kieltä ja rakentaa kerrontaa on mainio. Hän on jotenkin niin jämpti ja samalla kursailematon, selkeä muttei tylsä. Näin hyvää kieltä lukee ilokseen ja toivoo muidenkin lukevan. Nuoren Jari-pojan ääni kantaa, ja vaikka paikoin mukana on vähän pikkuvanhaa kommentointia ja ehkä jopa nostalgian sävyjä, päiväkirjan kirjoittajaa on helppo uskoa. Nuoruuden vimma ja samalla epävarmuus, lapsenmielisyys ja halu harpata kohti aikuisuutta, niistä kaikista muodostuu kokonaisuus, joka vie 1970-luvun alkuun ja maailmaan.

Toisaalta tämä on ongelma, mutta korostan, että kyse on subjektiivisesta lukukokemuksesta. Olen nimittäin aika kyllästynyt 1970-luvun nostalgiaan. En ole elänyt tuota aikaa, ja siinä mielessä se tuntuu yhdentekevältä. Tai no, eihän historia ole koskaan yhdentekevää, mutta henkilökohtaisella tasolla en viehäty 1970-luvusta millään muotoa. Vuosikymmen muiden joukossa, siinä kaikki.

Revontultentien 1970-luku on kyllä aidonoloinen ja konkreettinen. Perhe matkustaa ryhmämatkalomalle Moskovaan, mikä on suorastaan hersyvä osuus kirjasta. Matkalla oleminen tuntuu muutenkin olevan kirjan keskeinen teema. Päähenkilö on tietenkin ilmiselvästi matkalla ikäkaudesta toiseen, mutta myös hänen perhe-elämänsä on saamassa uutta muotoa äidin vatsassa kasvavan pikkusisaruksen myötä, ja uutta kotitaloakin rakennetaan. Samalla maailmakin muuttuu, on huomenna taas hieman toisenlainen kuin tänään. Keskeistä on myös muistaminen, menneen ja nykyisen välinen ero ja yhteys. Sukulaisten sotakokemukset ja muu menneisyys kiehtoo Jaria.

Olisin toivonut pitäväni Revontultentiestä enemmän. Se on mietitty kokonaisuus, harkittu ja punnittu, loppuun asti työstetty. Ja silti tuskailin sen kanssa, etenin hitaasti sivun kerrallaan, enkä päässyt sukeltamaan kirjan maailmaan. Yritin, mutta meitä ei Revontultentien kanssa ole taidettu tarkoittaa toisillemme.

Esikoiseen en taida tarttua, kun se mitä ilmeisimmin liikkuu samoissa tunnelmissa kuin tämä. Mutta olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan Tervon tuotantoon muuten. Kysymys siis sinulle, lukijani. Mikä Tervon teos on lukemisen arvoinen?      

_____

Muita kirjoituksia Revontultentiestä: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea!, Tuijata.

Nyt on täysi kymppi kasassa Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan! Ja vielä on pari päivää aikaa kasvattaa pottia...

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi 2011 (1. painos 1993)

540 s.

Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992)

Kirjakauppaostos.

Smilla Jespersen on erakkoluonteinen, omassa rauhassaan viihtyvä nainen. Hän on kotoisin Grönlannista, metsästäjä-äitinsä lumen ja jään keskellä kasvattama, mutta tämän varhaisen kuoleman jälkeen tanskalaisisänsä Tanskaan tuoma. Smillalla on lumen taju. Hän ymmärtää luontoa ja lunta, ehkä paremmin kuin toisia ihmisiä. Ura matemaatikkona ja tutkijana on tyssännyt. Smilla asuu Kööpenhaminassa vuokratalossa, naapureinaan muita elämän tavalla tai toisella kolhimia.

Eräänä päivänä Smillan naapurissa alkoholistiäitinsä kanssa asuva pikkupoika Esajas putoaa talon katolta ja kuolee. Poliisi pitää tapausta valitettavana onnettomuutena, mutta Smilla tietää asioiden olevan toisin. Koska virkavalta ei tutki tapahtunutta tarkemmin, Smilla ryhtyy itse toimeen. Ja huomaa sotkeutuneensa johonkin huomattavan paljon monimutkaisempaan kuvioon, joka vie hänet lopulta merille ja kohti hyistä Grönlantia, äitinsä maata.

Peter Høeg on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus. Nimen olen kuullut, mutta tuotantoon en ole tutustunut. Lumen tajun nappasin pokkarina jostain kirja-alesta kesällä, ja nyt syyskuussa aika oli sille sopiva. Lukukokemuksesta muodotui mielenkiintoinen. Ja vähän raskas.

Kirjan alkuosa kiehtoi minua kovasti. Smilla on mieletön hahmo, ristiriitainen ja outo, sosiaalisia normeja rikkova ja sulkeutuneisuudessaan kutittelevaa uteliaisuutta herättävä. Høeg on kirjoittanut hänet eläväksi, oikeaksi ihmiseksi, joka on kuitenkin niin erikoinen, että on vaikeaa päättää, kuinka suhtautua häneen. 

Kerronta soljuu. Høeg kertoo ja jättää kertomatta, juuri sopivassa suhteessa. Smilla tipauttelee uusia tietoja ja paljastaa itsestään asioita hitaasti, huomaamatta. Tämä hyvä tunnelma kuitenkin särkyy jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun lavalle marssitetaan joukko sivuhenkilöitä, joiden perässä ei enää meinaa pysyä eikä heitä erota toisistaan. Lukijana olo on hölmö. Onko älyssäni jotain vikaa, vai miksi en ymmärrä näitä kuvioita?

Kirjan toinen osa, Meri, sijoittuu rahtilaivalle. Ympäristö on jännittävä, mutta uuvuin pian Høegin tapaan kuvailla jokainen yksityiskohta ja laivan osa pitkästi ja tarkasti. Aivan niin kiinnostunut en laivasta ollut. Sinänsä tapahtumissa, jotka laivamatkan aikana alkavat tiivistyä, on hurjasti jännitystä, mutta jaarittelu vei niiltä minun luennassani terän. Myös Smilla tuntuu etääntyvän, hän liukuu käsistä.

Viimeinen jännitysnäytelmä koetaan Grönlannissa. Kirjan loppu pelastaa paljon, minunkin lukukokemukseni. Siinä tiivistyvät juonenkäänteet, mielikuvitus ja luonnon jylhyys. Harmi, että suuri siivu kirjasta jää ennen sitä kuitenkin kauas minulle mieluisasta luettavasta. Paikoin laivamatkan eteenpäin lukeminen oli suorastaan tuskaisen hidasta ja nihkeää.

Lumen taju kertoo monista asioista. Yhtäältä se on kuvaus yksilön kohtaamista kolhuista: lapsuuden turvallisuuden murenemisesta, omien juurien hämmentävyydestä, uuteen sopeutumisesta ja sen mahdottomuudesta. Toisaalta siitä on luettavissa kritiikkiä siirtomaa-ajattelua sekä luonnonvarojen hyväksikäyttöä, ahnehtimista ja tuhlausta kohtaan. Mihin kaikkeen ihmisen pohjaton ahneus voi johtaa? Miksi tiede ja kehitys eivät aina lyö kättä moraalin ja etiikan, yhteisen hyvän ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kanssa?

Kokonaisuus jää positiivisen kokemuksen puolelle ennen kaikkea Smillan hahmon ja Høegin kiehtovan kerronnan vuoksi. Mutta liikaa on myös tyhjäkäyntiä, jaarittelua ja tuskaisen yksityiskohtaista kuvailua. Kiinnostuneena tartun kuitenkin jatkossakin Høegin teoksiin. Sen verran ihmeellisellä tavalla hän osaa kirjallisen maailmansa rakentaa.

_____

Lumen tajusta on kirjoitettu varsin monessa blogissa: Sallan lukupäiväkirja, Sonjan lukuhetket, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjoihin kadonnut, Illuusioita, Kirjaurakka, Aamuvirkku yksisarvinen.

Kirja on yhdeksäs syyskuussa lukemani kirja ja samalla siis yhdeksäs euro minulta #lukuhaasteeseen. Valloitan sillä myös Maailmanvalloituksessani Grönlannin.

Maailman paras koulu?

Liisa Keltikangas-Järvinen & Sari Mullola: Maailman paras koulu?
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2014
168 s.

Arvostelukappale.


Suomalaista koulujärjestelmää on pitkään voitu tituleerata lähestulkoon maailman parhaaksi. Niin hyviin tuloksiin suomalaislapset ovat yltäneet esimerkiksi PISA-kokeissa. Suomalaisia opettajiakin ihaillaan maailmalla. Meillä on huippuhyvä koulutus ja pätevyysvaatimukset ovat korkeat. Opettajankoulutus on yliopistojen suosituimpia hakukohteita.

Tilanne on kuitenkin monella tapaa murroksessa. Suomi jää Aasian maiden jalkoihin PISA-tuloksissa ja vaikka periaatteessa suomalaiskoululaisten opiskelutulokset ovat yhä korkeat, esimerkiksi kouluviihtyvyys on varsin huonoa ja koulukiusaaminen on suuri ongelma. Tyttöjen ja poikien erot ovat myös valtaisat etenkin peruskoulun päättövaiheessa. Liian moni jää vaille toisen asteen jatko-opintopaikkaa ja on jo oppivelvollisuusiässä vaarassa syrjäytyä lopullisesti. Eikä pidä unohtaa opettajia. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan neljännes opettajista harkitsee alanvaihtoa.

Professori Liisa Keltikangas-Järvisen ja tohtori Sari Mullolan kirja Maailman paras koulu? pohjautuu osin Mullolan väitöstutkimuksen tilastollisiin tuloksiin, mutta sisältää myös uutta tietoa. Kirjoitustyö on Keltikangas-Järvisen tekemää, tilastotutkimus Mullolan. Teemana on suomalainen koulu ja oppilaiden temperamentin vaikutus siellä menestymiseen.

Temperamentti tarkoittaa ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia sekä reaktio- ja toimintatyylejä, jotka ovat jokaisella persoonalliset. Temperamentti vaikuttaa kokemisen tapoihin ja olemiseen, esimerkiksi siihen, kuinka ihminen kohtaa uudet ja yllättävät asiat. Tunteiden ilmaisun voimakkuus, suhtautuminen muutoksiin ja sosiaalisuus ovat myös temperamenttiin sitoutuneita piirteitä. Niiden taso vaihtelee paljon yksilökohtaisesti. Lapsen temperamentti nousee esiin varhaisessa vaiheessa ja on varsin pysyvä, joskin sen voimakkuus ja ilmiasu voivat muuttua kehitysvaiheiden ja iän myötä. Temperamentti tekee meistä yksilöllisiä ihmisiä.

Temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka ihmisen on mahdollista oppia uusia asioita, mutta tämänhetkisen tiedon ja käsityksen mukaan se ei ole yhteydessä älykkyyteen tai kognitiivisiin kykyihin. Se vaikuttaa kuitenkin paljon esimerkiksi kouluarjessa. Kuinka lapsi suhtautuu uuteen ja aloittaa tehtävien tekemisen? Onko hän häiriöherkkä vai tasaisempi sopeutuja? Mistä hän saa positiiviset oppimiskokemuksensa ja miten sietää pettymyksiä? Kyllästyykö hän nopeasti vai sietääkö rutiineja? Temperamentti muodostuu monesta osasta ja vaikuttaa vielä useampaan.

Tehdyn laajan tutkimuksen perusteella on huomattavissa, että oppilaan temperamentti vaikuttaa opettajan käsitykseen hänestä sekä oppiaineen arviointiin. Opettaja muodostaa kuvan oppilaasta varsin helposti, ja toisaalta päästää siitä irti nihkeästi. Tyttöjä ja poikia arvioidaan myös eri tavoin eri oppiaineissa, kenties opettajan sitä edes huomaamatta. Oppilaan opetettavuus eli se, onko hän sopeutuva, motivoitunut ja kiinnostunut, pystyykö hän keskittymään, reagoiko hän opetukseen opettajan ajattelemalla tavalla, vaikuttaa opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen – ja arviointiin.

Näitä ominaisuuksia voi kuitenkin arvioida vain subjektiivisesti, mikä on ongelmallista. Ei ole yhteistä mittaa, joka auttaisi opettajaparkaa kinkkisessä tilanteessa. Toki käytössä ovat Opetussuunnitelman perusteet sekä paikalliset opetussuunnitelmat, mutta ne antavat vain kehikon. Oppilaan oleminen ja tekeminen, ei vain osaaminen, vaikuttavat väistämättä myös arviointiin. Kirjan esittelemän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että kokeneempi opettaja kykenee paremmin erottamaan opetettavuuden ja temperamentin oppilaan varsinaisesta osaamisesta. Tämä on toki helppo uskoa. Kokemus tuo varmuutta ja vertailumahdollisuuksia, joita uran alkupuolella ei voi olla.

Maailman paras koulu? -kirja nostaa esiin myös opettajan oman temperamentin vaikutuksen opetustyöhön ja oppilaisiin. Lukiessa pohdiskelin, mihin "opettajatyyppiin" itse kuulun ja tunnistin monia opiskelukavereita ja saman vuoden auskuja sekä entisiä ja nykyisiä kollegoita kuvauksista. Opettajia on laidasta laitaan, mutta joukkomme ei kuitenkaan temperamentiltaan edusta yhtenevästi koko väestöä. Millaiset temperamenttipiirteet korostuvat opettajaksi hakeutuvissa? Vääristääkö valintaprosessi opettajakunnan "temparamenttikoostumusta"?

Aihetta tutkitaan parhaillaan Helsingin yliopistossa. Sen verran jo tiedetään, että nykyinen valintasysteemi suosii sosiaalisuudeltaan korkeita ja jännityshakuisuudeltaan matalia hakijoita. Monet opettajat ovatkin erittäin sosiaalisia, ja heille on tärkeää tulla toimeen ihmisten kanssa. Toisaalta he myös haluavat olla pidettyjä ja saattavat siksi väistellä vaikeita asioita, jotteivät menettäisi "suosiotaan". Korkea sosiaalisuus ei myöskään automaationa synnytä hienotunteisuutta tai kykyä kuunnella toista ihmistä. Sosiaalisuus ei ole siis vain positiivinen piirre, mikä olisi hyvä pitää mielessä.

Pohdittavaksi nousee, pitäisikö oppilaita arvioida kahdella eri mittaristolla, jolloin eriteltäisiin omaksi numerokseen sekä varsinainen osaaminen että kiinnostus ja motivaatio oppiainetta kohtaan. Ajatuksena kiinnostava, sitä en kiellä. Mutta voi sitä tasapainottelua, mikä tästä väistämättä seuraisi. Oppilaiden arviointi on muutenkin aihepiiri, joka nostaa omat niskavillani pystyyn. Kenties Valeopettaja vauhdissa -sarjani voisi saada siitä uuden osan.

Maailman paras koulu? on napakka kirja, joka passaa luettavaksi niin opettajille kuin huoltajillekin, ja toki kelle tahansa muulle kiinnostuneelle. Se on nopeasti luettu, mutta herättää paljon ajatuksia sekä kiinnostusta jatkaa aihepiirin parissa laajemmallekin. Esitystapa on yleistajuinen, ja tilasto-osioiden suhteen jopa rautalankamallia, mistä kiitos. Oikean terminologian käyttö on arkipuheessakin paikallaan.

Kirja ei syyttele tai tuomitse ketään. Se tuo esiin tutkimuksen perusteella saadut tulokset, analysoi niitä ja herättelee pohtimaan, kuinka jatkossa voisi toimia toisin – ja kuinka ei ainakaan pidä toimia. Keltikangas-Järvisen mukaan oppilaita ei tule jaotella temperamentin mukaan eri opetusryhmiin eikä temperamenttia muutenkaan pidä mitata. Myöskään opettajankoulutukseen hakeutuvia ei pidä arvioida temperamentin perusteella.

Tärkeä nosto on myös, ettei jokaista oppilasta tarvitse eikä pidä opettaa yksilöllisesti, kunkin temperamentin mukaisesti. Sen sijaan temperamentti tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon koulutyössä, kuten tähänkin asti on tehty: levoton oppilas rauhoitetaan, hitaalle huomautetaan ajan kulumisesta, unohtelijaa muistutetaan ylimääräisen kerran. Sitä ihan tavallista open duunia.

Tästä kirjasta irtoaisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta blogitekstin loputon venyminen ei ole sille ansioksi. Kehotankin jokaista aiheesta kiinnostunutta lukemaan kirjan itse.

Ja se maailman paras koulu. Onko suomalainen koulu sitä? Näin nuoren opettajan näkökulmasta todettakoon, että ainahan on varaa parantaa, sekä itsessään että muissa, arjessa ja teoriassa. Mutta työ, jota koulussa saa tehdä – en minä sitä mihinkään ole vaihtamassa.

Vaikka kieltämättä olenkin ihan iloinen, että huomisen jälkeen saa taas hengähtää viikonlopun yli.

______

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Rita, Draamatyö

Rikoksen jäljillä -haaste selvitetty

MarikaOksa julkisti toukokuun alussa Rikoksen jäljillä -nimisen lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on ollut lukea fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan. Nyt haaste on päättymässä ja minäkin hoidan homman pakettiin. Kirjallisia rikoksia ratkon toki jatkossakin.

Haaste houkutteli minut mukaansa, ja luin siihen sopivia kirjoja haasteaikana kuusi kappaletta. Etenin siis harmaasta aivosolusta (Agatha Christie: Kuolema Niilillä) rikospaikalle (Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri), jossa ensimmäisen (Jyrki Heino: Kello), toisen (Anna Lönnroth: Baselinvihreää) ja lopulta kolmannen johtolangan (Ansu Kivekäs: Perhosveitsi) avulla pääsin syyllisen (M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema) jäljille.

Lukemistani kirjoista pidin erityisesti murharouva Christien Poirot-tarinasta, Jyrki Heinon 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvasta luutnantti Wennehielm -sarjan toisesta osasta ja Ansu Kivekkään vantaalaiseen kouluarkeen sukeltavasta Perhosveitsestä.

Rikoksia tapahtui ajallisesti 1700-luvulla, 1900-luvun alussa, 2000-luvulla sekä jossain tulevaisuudessa.    Neljä kirjoista oli naisten ja kaksi miesten kirjoittamia, samoin neljä kirjaa oli kotimaisia ja kaksi muualta maailmasta (Iso-Britanniasta ja Saksasta). Ihan mukava kattaus.

Kiitos MarikaOksalle hauskasta haasteesta!