Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Ea Söderberg
Tammi 2012
Underfors (2010)

E-kirjaostos.


Helsingin kantakaupungissa asuu omapäinen mutta varovainen ja äärimmäisen tarkka-aistinen Alva, kahdeksasluokkalainen tyttö, jolla on raitasukat ja milloin minkäkin värinen tukka. Hänellä on rakastavat vanhemmat, mutta jotain puuttuu. Se jokin on tunne omasta historiasta ja tieto varhaislapsuuden muistoista. Ne ovat nimittäin Alvalta kadonneet.

Kun Alva sitten kohtaa eräänä päivänä nahkatakkiin pukeutuneen, hieman erilaisen ja kovin kiehtovan Niden, menneisyys alkaa keriytyä auki. Alvalle paljastuu, että Helsingin alla on aivan toinen maailma, kokonainen kaupunki, Alistadi, jonne keijut, noidat ja peikot ovat paenneet ihmisten tieltä. Siellä odottaa melkoinen määrä salaisuuksia – ja uhkia – ja sinne Nide hänet vie.

Alvaan ihastunut rinnakkaisluokan poika Joel näkee, kuinka Alva ja Nide katoavat maan alle. Ehtimättä harkita sen enempää hän seuraa heitä. Ja mitä maan alla odottaakaan, sitä ei voi kukaan arvata...

Helsingin alla on ollut lukusuunnitelmissa jo kauan. Kun se tuli vastaan edullisena e-kirjana, klikkaus ei kauaa antanut odottaa itseään. Kirjaa oli myös todella miellyttävää lukea e-kirjana puhelimesta, perinteisenä kirjana se on melkein 500-sivuinen järkäle.

Alvan, Niden ja Joelin seikkailu oli miellyttävä lukukokemus. Vauhtia riittää ja tapahtumat seuraavat toisiaan sujuvasti. Olin tosin ajattellut, että kerran Alistadiin mentäessä sieltä ei enää palata, mutta toisin kävi, sillä seikkailu yltää aina Pohjanmaan kautta Lappiin asti. Turtschaninoff ammentaa ansiokkaasti suomalaisesta kansanperinteestä, mitä kiitän. Siitä nimittäin riittää jutun juurta romaaniin jos toiseenkin.

Helsinkiläisenä nautin suuresti kotikaupunkini mehevästä kuvauksesta. Paljon kuljetaan Kruunuhaassa, hieman Katajanokan puolella ja myös Kaivopuistossa. Aito miljöö on aina asia, jota kirjoissa arvostan. Tosin nyt jäin miettimään, kuinka olenkin onnistunut välttymään Alistadin sisäänkäyntien löytämiseltä (no, ehken ole tietoisesti etsinytkään) ja toisaalta: Mitähän Alistadin asukkaat tykkäävät Länsimetron rakennustöistä? Taitavat purnukat helistä siellä päin melkoisen usein...

Kirjan hahmot ovat kiinnostavia ja aitoja. Joel on sympaattinen ja rohkea, hän harrastaa parkouria ja tekee juuri niin kuin itse haluaa. Alva pitää itsensä hallinnassa, vaikka hänellä on taipumusta ylisuorittamiseen ja -varovaisuuteen. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kauemmaksi jää se Alva, jonka valokuvamuisti tallentaa kartat, reitit ja ohikulkevat ihmiset. Olisin ehkä toivonut luonteenpiirteen säilyvän selkeämmin loppuun asti. Toisaalta tarinan kuluessa Alvalle selviää asioita ja hän oppii taitoja, jotka väistämättä vaikuttavat nuoren käsitykseen itsestään.

Helsingin alla on monipuolinen teos. Sen teema liittyy pitkälti perheeseen ja identiteettiin. Jokaisella tulisi olla oikeus tuntea omat juurensa ja oma historiansa. Jokainen haluaa jollain tasolla tietää paikkansa sukupolvien ketjussa. Samalla kirjassa on seikkailullinen ote, joka viihdyttää. Juonessa on jonkin verran tyhjäkäyntiä ja itsestäänselvyyksiä, mutta minua se ei lopulta juurikaan haitannut. Suurimmat pyyhkeet annan dialogista, joka on jotenkin epätasaista ja paikoin epäuskottavaa. Nuoret eivät puhu kirjakieltä, se kuulostaa kirjassakin tönköltä.

Joistakin epäkohdista huolimatta nautin tästä kirjamatkasta suuresti. Pakotonta, modernia, hiottua ja suurista teemoista huolimatta kepeän tunteen jättävää nuortenkirjallisuutta. Ei muuta kuin Alistadin sisäänkäyntiä etsimään...

_____

Helsingin alla ovat vierailleet myös Valkoinen Kirahvi, marjis, Ahmu, Sonja, Tintti, Arja ja Rouva Huu.

Vuosi kuvina – Elokuu 2014

Huomenna on syyskuu. Huikeaa ja haikeaa. Kesä on virallisesti ohi. Takki on kaivettu esiin, kaulaliinaa käytetty jo muutamana aamuna. Vaikka onhan vielä aika lämmintä.

Sadetta riittää. Elokuussa on tuntunut sataneen joka päivä. Toivottavasti syksystä ei tule yhtä sateista. Pimeää ja märkää ei kestä kukaan.

Arki puskee päälle, mutta antaa puskea. Täällä ollaan valmiina.

Elokuussa Jätkäsaari näytti esimerkiksi tältä.

Jennifer Egan: Sydäntorni (ja Keltaisen kesän päätös)

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.
The Keep (2006)

Kirjastosta.


Jennifer Eganin Sydäntorni on kirja, jota on pahuksen hankala määritellä. Se on omalla tavallaan jännityskertomus, tarina kirjoittamisesta, vankeuskuvaus ja muistojen yhteenliittymä. Lisäksi se leikittelee kirjallisilla tyyleillä tarjoten niin käsikirjoitusmuotoa, dialogia ja minäkerrontaa.

Keskuskertomuksessa newyorkilainen Danny lähtee serkkunsa Howardin kutsumana lomamatkalle Eurooppaan. Danny on sössinyt asiansa kotipuolessa ja on enemmän kuin tyytyväinen päästessään ravistamaan vanhat pölyt jaloistaan. Howard on rikastunut nopeasti ja päättänyt nyt, vähän yli kolmekymppisenä, sijoittaa varojaan eurooppalaisen linnan restaurointiin muuttaakseen sen digivapaaksi hotelliksi. Päästyään perille Danny huomaa, että Howardin linna on huomattavasti monimutkaisempi järjestelmä kuin hän osasi odottaa. Mukana on sekä Howardin perhe että tämän palkkaamia opiskelijoita tekemässä monenlaista nikkarointityötä. Ihmisryhmässä myös ihmissuhteet monimutkaistuvat väistämättä.

Keskellä linnaa sijaitsee sydäntorni, paikka, joka on rakennettu valloittamattomaksi ja viimeiseksi suojaksi hyökkäyksiä vastaan. Siellä elää lähes satavuotias paronitar, linnan aiemman omistajasuvun viimeinen elossaoleva jäsen, joka ei suostu lähtemään.

Toisen osan tarinaa muodostaa kuvaus Ray-nimisen miehen vankila-ajasta. Ray on tuomittu murhasta ja hän nielee kakkuaan pienessä sellissä päivä kerrallaan. Vankilan kirjoitusryhmä antaa mahdollisuuden kirjoittaa siitä, mikä on tähän pisteeseen johtanut, ja arvoitus aukeaa vähitellen. Myös kirjoitusryhmän vetäjällä Hollylla on omat mietteensä koko kuviosta.

Yleensä haluan määritellä lukemiani kirjoja edes joillakin yläkäsitteillä ja siksi käytänkin blogin vasemman palkin "Aiheita ja aikoja" -tageja parhaani mukaan kuvatakseni omaa kokemustani kustakin kirjasta. Sydäntornin kanssa olen vaikeuksissa, sillä en yksinkertaisesti kykene keksimään, mitä tageja siihen käyttäisin. Se pakenee niitä kaikkia.

Odotin jossain määrin vaikeaa tekstiä, mutta Sydäntorni on kirjalliselta ilmiasultaan miellyttävän helpostilähestyttävä ja haltuunotettava. Teksti on paikoin varsin puhekielistä, ja kun rakenne alkaa murtua ja leikitellä itsellään, kieleenkin tulee kiehtovia säröjä. Sydäntorni on arvaamaton lukukokemus, sillä lukijaa härnätään ja hämätään. Tämä kirja jättää paljon kysymyksiä ja pientä kutinaa selkärankaan.

Joskus hermostun, jos en saa lopullista selvyyttä siihen, mistä kirja kertoo. Mutta nyt se ei haitannut ollenkaan, sillä pidän sitä Sydäntornin vahvuutena. Luultavasti se aukeaa eri lukijoille eri tavoin. Itse tartuin paljolti syyllisyyden tematiikkaan. Danny tekee lapsena Howardille julman pilan, joka kertautuu tarinassa sekä Dannyn omaksi syyllisyydeksi että Howardin ristiriitaisuudeksi. Voiko kaikkea antaa anteeksi, pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ja vaikka päättää päästä menneestä yli, pääseekö lopulta sittenkään?

Sydäntornista on kirjoitettu kirjablogeissa runsaasti:

Valkoinen Kirahvi pitää kirjaa ilahduttavan eheänä, nerokkaana ja oivaltavana.

Katja ei aivan saanut sitä, mitä lähti hakemaan.

Erjakaan ei päätynyt luokittelemaan kirjaa yksioikoisesti.

Bleue pettyi.

Taika toteaa, ettei Sydäntorni ole mitään tekotaiteellista huttua.

Minna haluaisi lukea tällaista kirjallisuutta enemmän, sillä "tällaisten kirjojen takia minä luen".

_____

Sydäntorni saa kunnian olla Valkoisen Kirahvin ideoiman Keltainen kesä -haasteen viimeinen kirja (ja lisäksi liitän sen Kirjavalas-blogin vankilahaasteeseen). Luin tänä kesänä yhteensä yhdeksän Tammen Keltaisen Kirjaston kirjaa, eikä kesää oikeastaan paremmin voisikaan viettää. Sen verran laadukasta tavaraaa Keltaiseen Kirjastoon kuuluu. Kesäkuun alussa "urheilimme" Valkoisen Kirahvin ja Nannan kanssa Keltaisella maratonilla, mikä oli varsin hauska kokemus.

Kaikesta lukemastani en aivan innostunut, mutta tulipahan kokeiltua. Ainoa isompi pettymys oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka jätin kesken noin sivun sata paikkeilla. Matkani Keltaisen Kirjaston kanssa jatkuu tietenkin edelleen, oli vuodenaika mikä hyvänsä, sillä paljon on vielä lukematta niin omassa hyllyssä kuin kirjaston kätköissä. Ja uusia tulee.

Keltaisen kesän kirjani olivat:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954, Keltainen kirjasto 4 / Keltainen pokkari)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (1923/1958, Keltainen kirjasto 19)

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952/1970, Keltainen kirjasto 96)

John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948, Keltainen kirjasto 170)

Amos Oz: Kuolemaan asti (1971/1987, Keltainen kirjasto 207)

Toni Morrison: Armolahja (2008/2009, Keltainen kirjasto 394)

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009/2013, Keltainen kirjasto 442)

Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013, Keltainen kirjasto 443)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (2006/2013, Keltainen kirjasto 445)

Kiitos Valkoiselle Kirahville mukavasta kirjakesästä, ehkä ensi vuonna taas uudestaan?

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia
Suomentaja: Juha Suoristi
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into 2014
371 s.
Alunperin ilmestynyt Unkarissa kolmessa osassa omakustanteena vuosina 2008–2012.

Arvostelukappale.


Attila Csernok (s. 1929) on unkarilainen talousalan asiantuntija, joka on sittemmin muuttanut Brasiliaan. Hän toimi urallaan muun muassa Unkarin Tilastokeskuksessa sekä Unkarin Keskuspankin varajohtajana ennen siirtymistään ulkomaankauppaan Etelä-Amerikkaan. Csernok on sotilaseläinlääkärin poika, joka on pitkän elämänsä aikana ehtinyt nähdä paljon. Unkarin suuret mullistukset: toinen maailmansota, 1950-luvun sosialistisen kansantasavallan aika, vuoden 1956 kansannousu, jonka Neuvostoliitto kukisti sekä maan vähittäinen siirtyminen ensin rajoitettuun kapitalismiin ja lopulta uuteen Unkarin tasavaltaan lokakuussa 1989 ovat kaikki Csernokin kokemia tapahtumia, joskin 1980-luvun alusta alkaen hän on tarkkaillut isänmaansa tilannetta toiselta mantereelta.

Katkennut silta vaikutti mielenkiintoiselta mahdollisuudelta kurkistaa Unkarin historian käännekohtiin. Tuon armoitetun sukulaiskansan historia on päässyt sujahtamaan ohi huomioni, joten ajattelin tämän kirjan lukemisen auttavan sivistyksessäni olevaan aukkoon.

Tavallaan se auttoikin, mutta toisaalta ei. Vaikka heti saatesanoissa todetaan selkeästi, ettei Katkennut silta "ole historiantutkimus sanan varsinaisessa merkityksessä", en päässyt missään lukemisen vaiheessa sinuiksi kirjan keskeisimmän olemuksen kanssa. Sen tutkimuksellinen ote myönnetään kaikkea muuta kuin historiatieteelliseksi ja samalla todetaan ykskantaan kirjan olevan sekä pamfletti että muistelmateos.  Vähemmästäkin sitä lukija jää raapimaan päätään. Mitä tässä oikein luetaan?

Csernok on kyllä tehnyt runsaasti taustatyötä kirjansa eteen ja se sisältää sitaatteja ja kirjallisuusviitteitä (sekä suomentajan tarkentavia alaviitteitä), mutta en voi välttyä tunteelta, että sen keskeisin lähdemateriaali on kirjoittajan oma elämä mutkineen ja suorineen, kokemuksineen ja muistoineen sekä paikoin häiritsevän selkeine jälkiviisauksineen. Muistelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa – tietenkään! – mutta jos samalla, kun muistellaan perheen toisessa maailmansodassa menettämiä pöytäposliineja, tehdään vahvoja alleviivauksia ja korostetaan pyrkimystä kaataa tai ainakin ravistella kansallisia myyttejä, liikutaan sellaisilla vesillä, että oma innostukseni laskee kuin lehmän häntä. Mikrohistoria on lähellä sydäntäni ja muistitietoa pidän yhtenä arvokkaimmista historiallisista lähteistä, mutta Katkenneen sillan ristiriitaisuus – yhtäaikainen pyrkimys panna Unkarin historiankirjoitus uusiksi ja kertoa erään miehen elämästä kenties sen symbolina – jää yksinkertaisesti vaivaamaan liikaa.

Lisäksi Katkennut silta ei ole kirjallisesti kovin ansiokas. Paikoin se on itse asiassa aika tylsä ja junnaava. Csernok ottaa kyllä kantaa ja napauttelee kommenttejaan koskien monia Unkarin historiassa tehtyjä virheitä ja virhearviointeja, mutta toisaalta kun suomalainen keskivertolukija ei juurikaan tunne tapahtumia, niiden kritisointia on hankalaa sen kummemmin arvostaa tai ymmärtää. Mielummin olisin lopulta lukenut jonkinlaista kokoomateosta Unkarin historian käännekohdista. Toisaalta se, jos petyn lukemani kirjan tarjoamaan sisältöön, ei sinänsä ole luettavakseni joutuneen kirjan vika. Tälläkin kirjalla on selvästi ollut lukijakuntaa etenkin Unkarissa, jossa se epäilemättä on herättänyt kiinnostusta ja ehkä kritiikkiäkin. Minä vain olin väärää yleisöä Katkenneelle sillalle.

Unkarin historiasta en edelleenkään väitä juuri mitään tietäväni. Csernokin kirja kuitenkin onnistui herättämään kiinnostukseni aiheeseen, ja luulenpa vielä etsiväni käsiini sen kaipailemani yleisemmän historiapaketin Unkarista.

____

Kirjasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

Jämät jäljellä

Tästä kesästä alkavat olla jäljellä enää viimeiset rippeet.

Töissä alkoi kolmas viikko, enkä ole enää aivan niin pihalla kuin aluksi. Työnkuva on kyllä selvillä, mutta uudessa talossa on paljon opeteltavaa. Oppilaat ovat monella tapaa hyvin erilaisia kuin edellisessä koulussa ja kuitenkin niin samanlaisia. Mikäpä teinin toisesta erottaisi, noin loppupeleissä. Ja kun nyt julkisen sektorin työstä puhutaan, niin tietenkin myös uusi työnantaja tuottaa uuden opettelun pakkoa. Kullakin kunnalla ja kaupungilla on omat kommervenkkinsä, mutta kaipa ne tässä vähitellen tulevat tutuiksi. Yksinäisempi olen kuin edellisessä työpaikassa, jossa sain kunnian työskennellä kenties maailman mahtavimman työparin kanssa. No, aina ei voi voittaa täysosumaa. Opinpahan olemaan omillanikin, kai.

Elokuun päiviin on kuulunut työn ohella hupia. Alkukuusta vietettiin ystäväni polttareita sirkus- ja skumppateemalla, ja viime viikonloppuna juhlittiin sitten häitä. Ja ihanat häät olivatkin, vieläkin hymyilyttää (ja vapisuttaa – ne jatkot, ne jatkot...). Häissä on taikaa, ainakin minulle. Ystäväpiirini on ollut ainakin tähän asti aika hitaasti avioituvaa, joten minkäänlaista yliannostusta häistä ei ole lähimaillakaan. Toki ymmärrän, että vaikkapa kuudennet häät kesässä eivät enää niin hetkauta, mutta minulla ei ole ollut sitä vaaraa. Häät ovat kivoja!

Mitä tulee kirjoihin, jonkin verran jumittaa. Pari kirjaa odottaa tekstiä ja kolme on luvussa. Etenkin Eleanor Cattonin Valontuojat on niin jyhkeää tavaraa, että hetki sen kanssa vielä sujahtanee. Sen lisäksi luen Jennifer Eganin Sydäntornia, Keltaisen kesän viimeistä rutistusta. Kännykässä taas on e-kirjana Ansu Kivekkään Perhosveitsi, jonka ostin Elisa kirjan Taiteiden yö -tarjouksesta. Tehokasta markkinointia ja halpa hinta. Sold. Olen niin helppo kohde... Mutta näistä ja niistä parista muusta lisää sitten aikanaan.

Elokuun sateet eivät juurikaan sureta. Toki toivon vielä useampaa viikkoa hyvää veneily- ja pyöräilysäätä, ehkä se on mahdollista. Syyskuu on suosikkini, ja on mukavaa kaivaa taas esiin kaulaliina ja syystakki. (Talvea en sinänsä odota yhtään, mutta kai sekin on sitten aikanaan kestettävä kuin nainen.) Olen myös aika innoissani, sillä ilmoittauduin Avoimeen yliopistoon opiskelemaan täydennystä ammattitaitooni. Kenties se johtaa vielä johonkin virallisempaankin, aika näyttää. Aloitetaan nyt tästä. Ja ehkä into vähitellen karisee ensimmäisen tentin kolkutellessa nurkan takana...

Kaiken kaikkiaan tulevat viikot ja kuukaudet vaikuttavat aika mainioilta. On uutta ja vanhaa, tuttua ja haastavaa, puuhaa illoiksi ja menoja viikonlopuiksi. Mikäs tässä on ollessa!