René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus
Suomentaja: Aki Räsänen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
162 s.
Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1944)

Kirjastosta.


Ranskalainen René Daumal (1908–1944) oli ranskalainen avantgardisti ja surrealisti sekä itseoppinut indologi, joka pyöri monenmoisissa spirituaalisissa piireissä lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Mont Analogue on hänen viimeisekseen – ja keskeneräiseksi – jäänyt teos, ja toistaiseksi ensimmäinen suomennettu. Välttääkseni mahdolliset syytteet piilotetusta kotiin päin vetämisestä tuon näin heti alkuun esiin, että teoksen suomentaja Aki Räsänen on ystäväni.

Mont Analogue on hämmentävä kirja. Aki kertoi siitä jo suomennosprosessin aikana, enkä suoraan sanoen aina ihan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän on kääntämässä. Tämän osaston kirjat eivät kuulu yleensä keskeisempään lukutottuneisuuteeni, mutta tietenkin minua kiinnosti selvittää, mistä kirjassa on kyse. Ystävien projektit kiinnostavat aina.

No, se lopullinen vastaus siihen, mistä kirja kertoo, jää väistämättä saamatta. Kirja loppuu nimittäin kesken, sillä Dumal menehtyi pitkään sairastamaansa tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Tiesin tämän etukäteen ja pohdiskelin, voiko keskeneräisestä kirjasta saada kaikkea irti.

Kyllä siitä voi. Jos nyt ei kaikkea, niin paljon ainakin.

Mont Analogue kertoo varsin satunnaisesti kokoon kutsutusta retkikunnasta, joka pyrkii kohti mahdotonta: jokaisella sen jäsenellä on usko siihen, että jossain Tyynellämerellä sijaitsee vuori, Himalajaakin korkeampi, joka on mahdollista löytää ja valloittaa – mutta vain, jos siihen uskoo ja on oikeamielinen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avaruuden kaareutuminen estää vuoren tavanomaisen löytämisen, joten on oltava tarkkana. Retkikunnan jäseniä koetellaan, eivätkä kaikki ole lopulta kypsiä lähtemään matkalle, jonka ainoa suunta on yhtäaikainen varmuus ja tietämättömyys. Mutta osa lähtee kohti merta ja tuntematonta.

Erään auringonlaskun aikana horisonttiin aukeaa näky, joka on salvata matkalaisten hengen. He löytävät tien Mont Analoguen juurelle pieneen kaupunkiin, jossa tutustuvat paikalliseen, omavaraiseen ja omalaatuiseen yhteisöön, jossa elää niitä, jotka ovat yrittäneet kiivetä vuorelle että heidän jälkeläisiään. Seurue saa avukseen joukon yhteisönsä ylimpiä, vuoristo-oppaita, ja oppii vähitellen uutta Mont Analoguesta.

Mutta kuinka saavuttaa huippu? Mitä ihmiseltä siihen vaaditaan? Entä jos tekeekin virheen?

Valitettavasti matka katkeaa, ennen kuin kovin korkealle on päästy. Lukija pyörittelee epäuskoisena päätään: "Siis tähänkö se nyt sitten loppui? Miksi en saanut lukea enempää?". Julmaa on.

Onneksi kirjan loppuun on liitetty Daumalin muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden perusteella jonkinlainen tarinan kaari on nähtävissä kokonaisuutena. Paljon jää kuitenkin aukaisematta ja selvittämättä. Mikä vääryys!

Mont Analogue vaatii lukijalta halua keskittyä. Sen kieli ei ole liian korkealentoista, etteikö siitä saisi kiinni, ja pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailukertomus, jossa oudot sattumukset, erikoiset henkilöt ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan. Tätä lukeakseen ei tarvitse olla filosofi, vaikka toki saa olla.

Paljon kuitenkin kätkeytyy seikkailun taakse. Jäin miettimään sitä, kuinka erilaiset saavutukset välietappeineen vaikuttavat meihin ihmisiin ja elämäämme. Jos kerran saavuttaa jotain suurta, onko enää valmiutta tai halua saavuttaa mitään muuta? Tai jos jokin menee pieleen, uskaltaako yrittää uudelleen? Joskus yrityskin on rangaistavaa ja siitä saa kärsiä pitkään, kuten osa Mont Analoguen kylän asukkaista valitettavan hyvin tietää.

Suosittelen Mont Analogueta rohkeaksi kokeiluksi, huviksi ja opiksi. Jos ei koskaan kiipeä, ei voi nähdä pilviä lähempää.

____

Mont Analoguesta on kirjoittanut myös Jukka Laajarinne.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (ja e-kirjaylistystä!)

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

E-kirja kirjastosta.


Lumikki Andersson on lähtenyt viettämään kesälomaa Prahaan. Kevään tapahtumat aiheuttaisivat vähemmälläkin tarpeen hermolomalle. Prahan yllä on helleaalto ja Lumikki nauttii yksityisyydestä ja rauhasta. Täällä kukaan ei tunne häntä, eikä hänen tarvitse sekaantua mihinkään. Kunnes sitten Lumikkia hieman vanhempi nuori nainen Zelenka lyöttäytyy juttusille, ja avaa keskustelun kevyesti. Luulen, että olen siskosi.

Lumikki on pitkään aavistellut, että hänen perheessään on vaiettu jostakin suuresta salaisuudesta. Niinpä siskopuoli Prahassa ei lopulta edes yllätä häntä, pikemminkin suututtaa, etteivät vanhemmat ole kertoneet kaikkea. Lumikki päättää tutustua Zelenkaan, mutta ongelmaksi muodostuu se, että Zelenka kuuluu erikoiseen Valkoiseen perheeseen, eräänlaiseen uskonlahkoon, joka elää eristettyä ja askeettista elämää. Lumikin herkät hälytyskellot alkavat soida.

Prahalainen toimittaja Jiři Hašek tekee omalla tahollaan suurta paljastusjuttua. Hän on saanut hyvän vihjeen Valkoisen perheen toiminnasta ja jopa onnistunut houkuttelemaan yhden sen jäsenen haastatteluun. Joku muukin on jutun jäljillä, sillä väkivallalta ei vältytä. Kun Lumikin ja Jiřin tiet kohtaavat, kuvio alkaa vähitellen selkeytyä. Vaara sen sijaan vain tuntuu pahenevan. Kaikki joutuvat vielä nieleksimään tiukoissa paikoissa, eikä juttu ole kokonaisuutena lainkaan siisti. Jälleen Lumikki on mukana muiden ihmisten asioissa huomattavasti syvemmällä kuin koskaan haluaisi.

Pidin Salla Simukan Lumikki-trilogian aloitusosasta Punainen kuin veri varsin paljon, mutta tapani mukaan sarjan lukeminen jäi muiden kirjojen jalkoihin. Nyt innostuin toisen osan lukemisesta monestakin syystä. Yksi niistä oli se, että olen hankkinut uuden puhelimen, palannut takaisin älypuhelinaikaan vuoden mittaisen kapulakauden jälkeen ja päässyt siten myös e-kirjojen äärelle.

Olen suhtautunut e-kirjoihin kiinnostuneena mutta varauksella. Periaatteessa olen pitänyt mielen avoinna ja harkinnut syvästi jonkin lukulaitteen hankkimista, mutta koska olen tällaisissa asioissa toivottoman hidas ja aikaansaamaton, minkään valtakunnan laitetta ei parin vuoden harkinnan jälkeen ole omistukseeni ilmaantunut. Ennen kesäkuuta, jolloin päätin hankkia älypuhelimen. Ja siihenhän saa erinäisiä lukuohjelmia.

Olen ladannut nyt sekä Elisa Kirja -sovelluksen että Bluefire Readerin. Elisa koukutti minut tehokkaalla mainostuksellaan ja olenkin jo yhden kirjan lukenut sen kautta. Toinen on kovasti menossa. Täytyy kehua sovellusta: se on toiminut täysin ongelmitta ja on erittäin helppokäyttöinen. (Jotenkin minusta myös tuntuu, että luen sen kautta paperikirjaa nopeammin. Vai onkohan se vain uutuuden huumaa?)

Bluefire Readeria taas tarvitsee HelMetin e-kirjoja lainatessa ja lukiessa. Ohjelma sinänsä on toiminut ihan hyvin, paitsi että jouduin hieman kikkailemaan jo ladatessani muutaman kirjan Project Gutenbergista. Olettaisin, että ohjelman pitäisi periaatteessa avata tiedostot suoraan sivuilta, mutta itse en ainakaan siinä onnistunut, vaan jouduin kierrättämään tiedostot Dropboxin kautta. Ei sillä sen kummempaa väliä toki ole, lopputulos on sama, mutta kieltämättä hieman jo ärsyynnyin turhien yritysten äärellä...

HelMetin kanssa ei meinannut myöskään aluksi sujua ollenkaan, kun yritin lainata tätä Simukan kirjaa. Bluefire Reader huusi vain erroria ja hermot meinasivat mennä. Inhoan hidastelevaa teknologiaa ja ongelmia, joita en osaa suoriltaan ratkaista! Edes kotonani asuva it-tuki ei saanut ongelman syytä selville. Olin jo luovuttaa ja päättää, että HelMet pitäköön tunkkinsa (=e-kirjansa). Uusi yritys seuraavana iltana kuitenkin auttoi: kaikki sujui kuin rasvattu. Liekö vika sitten serverillä tai jossain, en tiedä. Nyt lainaus on kuitenkin sujunut. Hyvä niin.

Pointtini lyhyesti: olen näköjään koukussa e-kirjoihin. Niin näppäriä! Tarjolla on maksullista, ilmaista ja lainattavaa! Lukeminen sujuu mukavasti, ainakin minulle Samsungin näytöltä lukeminen sopii oikein hyvin. Jatkossa ei tarvinne kuljettaa mukana valtavaa varakirjavarastoa, kun lähtee reissuun. Kännykkä ja laturi riittävät pitkälle. Huikeaa! Luddiitti on selviytynyt ennakkoluulojensa yli!

Mutta sitten takaisin Lumikkiin. Etenkin tällainen jo lähtökohtaisesti nopealukuinen nuortenkirjallisuus suorastaan sujahti silmien ohi e-kirjana sitä lukiessani. Seikkailu Prahassa on helteinen ja nopeakäänteinen, mutta samalla keskitytään myös hieman hidastamaan ja avaamaan Lumikin menneisyyttä trilogian aloitusosaa huolellisemmin. Etenkin Lumikin sydämen särkenyt suhde saa selvennystä ja samalla tyttö miettii omaa menneisyyttään ja perheensä salaisuuksia.

Kävin Prahassa viime kesänä ja kirjassa esiintyneet paikat tuntuivat mukavan tutuilta ja silti eksoottisilta. Toisaalta miljöö aiheutti hieman uskottavuusongelmia. Niin tarkkasilmäinen kuin Lumikki onkin, pidin hieman epäuskottavana sitä, kuinka sujuvasti hän liikkui itselleen vieraassa kaupungissa – etenkin joutuessaan pakenemaan. Samoin hänen havainnointikykynsä on ylettömän hyvä. Vaikea ehkä ihan uskoa siihen... Mutta menköön.

Jännitystä rakennetaan tehokkaasti ja sivut kääntyvät tässä kirjassa kuin itsestään. Kaikenlaiset kummat lahkot kiinnostavat minua kovasti ja ihmisten herkkäuskoisuus surettaa. Ehkä olisinkin toivonut Valkoisen perheen saavan vielä hieman lisää luidensa ympärille. Nyt se jäi lopulta hieman heppoiseksi, tarinan välineeksi, joka ei saanut itseisarvoa sellaisenaan.

Lumikista sen sijaan pidän entistä enemmän. Napakka ja omaehtoinen mimmi, joka ei tosiaankaan jää tuleen makaamaan, vaan selvittää itsensä kiperistäkin paikoista kekseliäisyydellä eteenpäin. Odotankin innolla, että ehdin lukea trilogian päätösosan. Valitettavasti sitä ei ole saatavilla e-kirjana HelMetissä, joten täytyy hakea lainaan ihan se perinteinen fyysinen kappale.

Keväällä Imagessa oli iso juttu Salla Simukasta ja nousussa olevasta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta. Lumikki-trilogia on myyty jo moneen kymmeneen maahan ja voin sanoa olevani vilpittömästi todella ylpeä siitä, että suomalaista nuortenkirjallisuutta viedään maailmalle rytisten. Etenkin, kun se on näin viihdyttävää ja fiksua. Mahtavaa!

Anna Lönnroth: Baselinvihreää

Anna Lönnroth: Baselinvihreää
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2014
357 s.

Arvostelukappale.


Kansainvälinen ympäristöjärjestö Zea on tehnyt vuosikausia työtä luonnonmukaisen viljelyn ja kasvinjalostuksen puolesta. Kun Alpeilla koetilaa pitänyt Zean pääsihteeri Carlo Fischer löydetään murhattuna kodistaan, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Koska Carlo on ollut yksi Zean arvokkaan siemenpankin vartijoista, on selvää, että pankki on vaarassa. Kuka sitä tavoittelee?

Siemenpankin kaksi muuta vartijaa ovat geneveläistynyt juristi Katariina Hirvi ja italialainen biologian professori Olivia Ceccarelli. Epäilykset vievät naiset Suomeen, jossa Helsingin Zean paikallisyhdistyksen varapuheenjohtaja Benjamin sotkeutuu kuvioon omalla tavallaan. Alkaa jahti, jossa lopulta ei ole varmuutta siitä, kuka on jahtaaja ja mitä tai ketä jahdataan. Tapahtumat kuljettavat Zean jäseniä pitkin Suomea ja Keski-Eurooppaa.

Baselinvihreää on Anna Lönnrothin esikoisteos. Se on kantaaottava ja vauhdikas ekodekkari, joka kuvaa ympäristöjärjestöjen, kemianteollisuuden ja globaalin kaupan sotkuista maailmaa ja pohjimmiltaan ihmisen ahneutta ja omahyväisyyttä.

Kirja on pääsääntöisesti viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Luvut ovat lyhyitä ja eri henkilöiden näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Tapahtumavyyhden monimutkaisuus herättää kirjan hahmojen epäilykset toisiaan vastaan, ja vaikka lukija pääsee jo varhaisessa vaiheessa kiinni myös murhaajan mielenmaisemaan, kirjan jännite pysyy oivallisesti yllä.

Varsinaista jännitystä Baselinvihreää ei kuitenkaan tarjoa. Se on kyllä seikkailullinen ja aika koukuttavakin, mutta lukija ei joudu missään vaiheessa rauhoittelemaan sydämentykytyksiään pelätessään päähenkilöiden puolesta. Myös loppunostatus on jäänyt puolitiehen, ja itse olisin kaivannut vielä enemmän kiperiä paikkoja. Nyt päähenkilöt pääsivät lopulta aika vähällä, ellei sitten lasketa mukaan esimerkiksi Katariinan ja Benjaminin menneisyyden haamuja, jotka selvästi painavat heitä. Valitettavasti tältäkään osin tarina ei kanna aivan loppuun asti, ja liian paljon jää vaille selityksiä.

Aihepiirinsä osalta kirja nostaa kuitenkin kiinnostavuuttaan, jota juoni ei aivan loppuun asti tarjoa. Kansainvälinen kauppa, kasvinjalostus ja kemianteollisuus osoittavat monimutkaisuutensa ja eettisten pelisääntöjen harmaan alueen laajuuden. Mitä kaikkea ollaan valmiita tekemään bisneksen kukoistuksen eteen ja toisaalta: mihin kaikkeen voimakas aatteen palo voi viedä?

Baselinvihreää on vahvasti tässä päivässä kiinni oleva, imuunsa kaappaava ja jollain tapaa varsin huoleton dekkari, jonka teksti etenee pakottamatta ja joka antaa lukijalle kiehtovan näköalan yhteen nykyajan suurimmista globaaleista yhteiskunnallisista teemoista: ruoantuotantoon.

____

Baselinvihreää on luettu myös Kirjavinkeissä, Ullan luetut kirjat -blogissa sekä Helsingin Sanomissa.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa etenen jo toiseen johtolankaan.

Vuosi kuvina – Heinäkuu 2014

Heinäkuu on ollut lähes trooppinen, päivät ovat kuumia, illat ovat kuumia, yöt ovat kuumia. Olen nukkunut monena yönä parvekkeella, kuunnellut sataman ääniä ja nauttinut kesästä. Kohta se on ohi, ja näitä tunteita – hikistä ja kuumaa ihoa, luonnon vihreyttä, aurinkoa – kaipaa kyllä talvella, tiedän sen.

Viime yönä hiippailimme rannassa katselemassa veneitä ja pimeää merta. Samalla nappasin muutaman maisemakuvan jo puoliväliin ennättänyttä Vuosi kuvina -haastetta varten.

Saukonpaadessa on hiljaista puoliltaöin. Vain kaksi kalastajaa tuli vastaan. Rakennustyöt alueella etenevät, ja viime aikoina on ollut päivittäin räjäytyksiä. Myös meren pohjassa tehdään räjäytystöitä.

Näkymä kohti Kaapelitehdasta ja Salmisaarta.

Jotenkin en vain kyllästy tähän alueeseen ja näihin maisemiin. Meri, kaupunki, teollisuus, rakennustyömaa – kaikki kuuluvat kokonaiskuvaan.

Crusellinsilta yöllä. Ikuinen disko.

_____


Yökuvailujen lisäksi on harrastettu esimerkiksi PoriJazzia ja lukemista. Olen nyt lukenut elämäni ensimmäisen e-kirjan, ja voin kertoa, että olen koukussa. Miten näppärää! Uusi puhelimeni on päässyt hyviin puuhiin. Ja minä tietenkin myös. Mutta siitä ja muistakin kirjoista lisää myöhemmin, nyt pyörälenkki kutsuu.