Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kansi: ?
Loki-Kirjat 2006
317 s.
White Apples (2002)

Kirjastosta.


Vincent Ettrich on elänyt makoisaa ja yltäkylläistä elämää, johon on kuulunut naisia, nautintoa ja menestystä enemmän kuin laki sallii. Eräänä päivänä hän huomaa jonkin muuttuneen, olennaisesti: hän on kuollut ja palannut takaisin maailmaan muistamatta kuolemastaan mitään saati ymmärtämättä, miksi on palannut. Arvoituksellinen Coco-niminen nainen alkaa opastaa Vincentiä totuuden selvittämisessä. Kuvioon sekoittuu myös Vincentin rakastajatar ja elämän suurin rakkaus Isabelle, joka on raskaana.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mistä universumi, menneisyys ja elämä oikein koostuvat ja mikä on ihmisen paikka niissä? Entä kuinka suojella rakkaitaan – eläviä, kuolleita ja vielä syntymättömiä – ahneelta kaaokselta?

Jonathan Carrollin Valkoiset omenat on viihdyttävä, vetävä ja arvoituksellinen kirja. Se ilottelee tarinankerronnalla, juonenkäänteillä ja arvaamattomuuksilla. Joka sivulla lukijaa keikautetaan hieman uuteen suuntaan, yllätyksiin kannattaa varautua ja paikoin aivot saavat todella ärsykettä Carrollin hurjista visioista.

Tästä kirjasta ei myöskään kannata liiaksi tietää ennen lukemista. Yllätykset maistuvat makoisammilta, kun niitä ei osaa odottaa. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että keskeisiin rooleihin nousevat ainakin eläimet, sairaalat ja muistot. Ajan kulku käännetään ympäri, koetusta ja eletystä menneisyydestä rakennetaan kuvio, joka kannattelee käytännössä koko maailmanjärjestystä ja toisaalta rakkaus ja kiintymys osoittavat paikkansa ja arvonsa.

Kirjan henkilöt ovat hiukan ärsyttäviä, eikä kukaan heistä ole oikein samaistumisen arvoinen. Vincent on parantumaton elostelija, joskin aivan hyväntahtoinen mies. Hänenlaistaan ikuista optimistia ja eteenpäintarpojaa ei ehkä omassa elämässä oikein jaksaisi: kaveri ei tunnu keskittyvän koskaan oikein mihinkään ihan kunnolla. Paitsi naisten iskemiseen. Isabelle taas tempoilee ja huitoo, on olevinaan kovin salaperäinen ja etäinen, ja tekee niin vain itselleen hallaa, ja muillekin. Toisaalta kaiketi kirja tarvitsee juuri tällaiset henkilöt, sillä tarina on muutenkin niin erikoinen, etteivät tavalliset ja tasaiset ihmiset siihen oikein sopisikaan. Lukijalle tarjotaan myös hieman turhan paljon aukikirjoitettuja selityksiä, sillä vaikka Carrollin luoman maailman lainalaisuudet kaipaavatkin taustaa, lukijaan olisi voinut huoletta luottaa enemmän. Mutta kun tämän antaa anteeksi ja antaa palaa vaan, ei töyssyillä ole niin väliä.

Valkoiset omenat sattui luettavakseni juuri sopivaan aikaan. Olen ollut jumissa lukemisen kanssa jo monta viikkoa, juuri mikään ei oikein maistu. Tämä opus veti mukaansa ensimmäisestä luvusta alkaen ja koin sen parissa pitkästä aikaa aivan puhdasta lukemisen iloa. Seikkailua, outouksia, maailmankaikkeutta, kuolemanjälkeisen elämän selityksiä, yllätyksiä, menoa ja meininkiä. Juuri tätä kaipasin – ja kaiken sen sain.

___

Jonathan Carrollista kuulin ensimmäistä kertaa kujerruksia-blogin Linnealta, joka on suuri Carroll-fani. Valkoisista omenoista ovat kirjoittaneet myös Liisa (joka ei oikein tykännyt), Ilselän Minna vanhassa blogissaan (ei lämmennyt), Satu (jonka mielestä kirja oli kiinnostava, mutta turhan korkealentoinen) ja Penjami (joka nautti yllätyksellisyydestä).

Työmiehen vaimo Teatteri Avoimissa Ovissa

© Mikko Mäntyniemi

Minna Canthin klassikko Työmiehen vaimo on tuotu näyttämölle 2010-luvun asussa Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin. Ensi-ilta oli helmikuussa ja näytökset jatkuvat huhtikuun loppuun.

Kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan näytelmää kultturellissa ja ennakkoluulottomassa seurassa, en kauaa epäröinyt. Tänään marssimme kuuden kirjabloggaajan porukalla teatteriin.

Työmiehen vaimo on kertomus eriarvoisuudesta. Päähenkilö Johanna (Hanna Seppä) avioituu hulttiomies Riston (Paavo Kerosuo) kanssa, vaikka jo hääpäivänä häntä epäilyttää tekemänsä valinta. Johannalla on säästöjä, joiden tarkoituksena on turvata avioliiton alkutaival ja perhe-elämä. Risto käyttää kuitenkin aviomiehen oikeuttaan runsaalla kädellä, ja juo rahat loppuun ennen kuin ensimmäinen aviovuosi on kulunut. Johannan on keksittävä keinoja rahoittaa pienellä pojalla kasvaneen perheen elämä, kun Ristoa ei työnteko riittävästi kiinnosta.

Toisaalla on petetty mustalaistyttö Homsantuu (Petriikka Pohjanheimo), Riston entinen kihlattu, jonka ylpeyttä on raskaasti loukattu. Ympäröivä yhteiskunta ei myöskään anna nuorelle naiselle rauhaa, vaan korostaa jatkuvasti tämän toiseutta ja alemmuutta. Konflikti on väistämätön.

Minna Canth kirjoitti Työmiehen vaimon lähes 130 vuotta sitten kommentiksi ja kannanotoksi aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Naisen asema avioliitossa, köyhän suhde rikkaaseen, työläisen paikka sekä alkoholin ja uskonnon rooli ihmisen elämässä nousevat näytelmässä keskeiseen rooliin. Canth ravistelee rakenteita, eikä anna armoa.

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt raikkaan, ravisuttavan ja koskettavan tulkinnan klassikkoteoksesta. Aiheiltaan näytelmä ei tunnu vanhentuneen valitettavasti pätkääkään: näyttelijöiden pelkistetty puvustus ja yksinkertainen lavastus vain vahvistavat sanomaa. Hanna Sepän taidokkaasti tulkitsemassa Johannassa on nähtävissä joka päivä vastaantuleva, yksinäinen äiti, jolla ei ole juurikaan vaihtoehtoja elämässä, jonka kortteja ei muistettu jakaa tasan.

Näytelmän alku ei heti imaissut tätä katsojaa mukaansa, ja aluksi vierastin kertojaääntä ja selityksiä, jotka Karoliina Kudjoi vetää. Pian kuitenkin pääsin niiden makuun ja Minna Canthin oma ääni pääsi osaksi esitystä, vieläpä keskeisesti.

Hanna Sepän Johannan ohella mieleenpainuva on Petriikka Pohjanheimon työ Homsantuuna. Ylpeä, mutta kiintymystä ja arvostusta kaipaava nainen tulee tulkituksi tunteella ja taidolla. Muissa rooleissa, sivuhenkilöinä, mutta sitäkin tärkeämpinä tarinankerronnan kannalta nähdään Miika Laakso ja Jukka Pitkänen. Kokonaisuutena kiitän eläytymistä, liikettä ja musiikkiesityksiä. Kaikki tukevat toisiaan, tuovat uuden kulman ja koostavat tarinaa yhteen.

Työmiehen vaimo kolahti kovaa. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mielet särkyvät ja eriarvoisuus iskee vasten kasvoja. Kun epätoivoinen Johanna huutaa kadulla apua, pyytää ketä tahansa auttamaan, pala nousee kurkkuun. Miksi tänäkin päivänä ihmisen on karjuttava hätäänsä, hierottava sitä vasten vastaantulijan naamaa, ja miksi sitä hätää ei edelleenkään kuulla – tai haluta kuulla.

Työmiehen vaimo jäytää ja jytisee.


"Teidän lakinne ja oikeutenne. Hah! Niitähän minun pitikin ampua!"

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2010 (1. painos 1972)
215 s.
God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Before Swine (1965)

Kirjakauppaostos.


Rosewater-säätiön originelli miljonäärijohtaja Eliot Rosewater on erikoinen mies. Hänellä on rahaa kuin roskaa, mutta mies ei halua tahkota sitä lisää, vaan pikemminkin jakaa sitä mahdollisimman nopeasti pois. Hän on muuttanut vallan ytimestä ja bisneksen kourasta asumaan Rosewaterin pikkukaupunkiin, jossa huolehtii kaupunkilaisista parhaan kykynsä mukaan esimerkiksi ylläpitämällä vuorokauden ympäri toimivaa, muun muassa itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää puhelinlinjaa ja tukemalla sydämestään kaupungin palokuntaa. Mikään inhimillinen pyyntö ei ole Eliot Rosewaterille vieras, eikä hän käännytä hätää kärsiviä oveltaan.

Nuori lakimiehenplanttu Norman Mushari työskentelee Rosewater-säätiön asioita hoitavassa asianajotoimistossa. Hän pääsee jymyjutun jäljille: voisi olla mahdollista syrjäyttää säätiön päämies ja nostaa samaan tehtävään joku Musharille suotuisampi henkilö. Enää täytyy vain todistaa Eliot Rosewater mielenvikaiseksi. Ja eikö sikarikkaan henkilön yletön rahanjako ole ainakin aivan selvä merkki sellaisesta?

Kurt Vonnegut on kiehtova kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut vasta aikuisiällä. Olen kuullut, useammaltakin henkilöltä, että Vonnegutin lukeminen nuorena on jollain tapaa saattanut räjäyttää tajunnan. Se on helppo uskoa, onhan mies suoranainen 1960- ja 1970-lukujen kulttikirjailija.

Itse olen nyt lukenut kolme Vonnegutin teosta: Kissan kehdon, Teurastamo 5:n ja tämän.

Tämän otannan perusteella on tehtävä se päätelmä, että olen tykästynyt, mutten missään määrin häkeltynyt tai ylitsevuotavan vaikuttunut. Ja kieltämättä olo on hieman pettynyt. Onko vika lukijassa? Jotenkin ajattelisin, että kai minun pitäisi olla Vonnegutin pauloihin vietävissä, jotakuinkin tismalleen oikeaa kohderyhmää. Vaikuttaako ikä? Erilainen maailma?

Njäh. Tuntuu hassulta, että tällainen aihe herää kysymyksiä omasta lukijuudesta. Mikä saa asettamaan itselleen ehtoja, kuvittelemaan, että tietynlaisista kirjoista tai kirjailijoista pitäisi pitää?

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater on vekkuli kirja, joka kertoo ihmisenä olemisesta, modernista yhteiskunnasta, rahasta, ahneudesta sekä hyvin- ja pahoinvoinnista. Henkilöhahmot ovat hupaisia, samaan aikaan monikasvoisia ja karikatyyrimäisiä, eikä heistä saa oikein kiinni. Yhteistä kirjan ihmisille lienee, että he ovat aika tavalla surkeita hoitamaan perhe- ja ihmissuhteitaan.

Vonnegut pyörittää sekä lukijaa että kirjan tapahtumia tasan mielensä mukaan. Heittää koukun sinne ja nappaa toisen täältä. Paikoin teksti on tempoilevaa ja kohtaukset lyhyitä, välillä vilkaistaan sotamuistoihin ja välillä perhehistoriaan. Vaikka lukijan ote välillä herpaantuisi ja kiinnostus siirtyisi muualle kuin kirjan tarinaan, jollain kummallisella tavalla se kuitenkin vetää takaisin puoleensa. On saatava tietää, kuinka Rosewaterien itsensä ja Rosewaterin kaupungin oikein käy.

Tällä hetkellä suhteeni Kurt Vonnegutiin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta olen pitänyt hänen kirjoistaan, toisaalta en löydä itsestäni tai niistä hurmosta, jollainen ymmärtääkseni on jossakin olemassa. Kai se on vain hyväksyttävä, ettei kaikki kolahda, ei edes sellainen todennäköinen.

Mutta voin minä tätä lisääkin lukea, ei sillä. Ja ihan mielelläni vielä.

Kenties jossain odottaa vielä se minunkin katu-uskottava kulttikirjailijani.

___

Muualla: Einesbaari, Tarinauttisen hämärän hetket

Kisaväsymys

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää arvoisat kanssakulkijat!

Päivä on ollut aurinkoinen ja hieman kirpeä, kevättalvinen kaikella tapaa. Olen opettanut piitä, määrännyt yhden jälki-istunnon, väitellyt ulkovaatteiden käytöstä ruokalassa (mikä siinä on niin vaikeaa, kertokaa?) ja onnitellut ilosta itkevää kollegaa (hän sai lopultakin viran, toisesta koulusta).

Tänään esimieheni kysyi, olenko käytettävissä ensi vuodelle, jos hän saa järjestettyä asiat niin, että toimeni säilyy. Kysymys tuli yllättäen, mutta onneksi osasin silti vastata niin kuin ajattelen: haluan täydet tunnit. Muuten kyllä. Niitä ei voida luvata. Mutta peli on auki. Ainakin voinen päätellä, että työhöni ollaan tyytyväisiä.

Olisinpa itsekin varmempi siitä. Viime viikkoina vain on ollut enenevissä määrin päiviä, jolloin mietin, mitä ihmettä luulen olevani tekemässä ja miten oikein kuvittelen osaavani yhtään mitään. On ollut vähän ikäviä tilanteita, joissa en ole osannut toimia järkevästi ja jotka ovat jääneet kalvamaan mieltä. Joidenkin oppilaiden kanssa on menty tunnevuoristoradalla sen verran vauhdikkaasti, ettei meinaa perässä pysyä: tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan, vaikka välissä on vain välitunti. Huh. Ja itse mietin omaa ammattilaisuuttani ja osaamistani. Tai lähinnä niiden puutteita.

Päivät venyvät pitkiksi, vaikka olen yrittänyt vähentää iltapäiväkuormitusta ja kotiin kannettavien töiden määrää. Ne vähäisetkin tuntisuunnitelmat on heitetty jo ajat sitten paperinkeräykseen – nyt mennään tilanteen mukaan. Silti päivät tuntuvat raskailta ja kotiin päästessä väsyttää, päivittäin. En ole jaksanut viime aikoina keskittyä lukemiseenkaan juuri ollenkaan, mutta nyt on lopultakin kesken kirja, joka on imaissut mukaansa: Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Lukutoukkaa surettaa, kun lukeminen ei maistu ja keskittymiskyky on hukassa. Mielummin nukkuisin vain, kaiken vapaa-ajan.

Toisaalta päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Kesäloma häämöttää jo reilun kahden kuukauden päässä, uskomatonta. Minulle on kerrottu, että pian alkaa se kenties raskain pyöritys, kun lukuvuotta aletaan koostaa kasaan ja yseille puuhataan päättöarviointia. Yhteishaku on sentään jo kunnialla hoidettu, ja vaikkei se tänä vuonna toimenkuvaani varsinaisesti kuulunut, seurasin toki omien oppilaideni tekemisiä mielenkiinnolla. Monessa alkaa jo näkyä sitä ihan oikeaa kypsymistä, seuraava askel kohti aikuisuutta on jo aloitettu.

Mutta niin hurjasti on vielä tekemistä, etten ole uskaltanut edes tehdä to do -listaa, koska pelkään siitä tulevan tolkuttoman pitkän. Ja sitäpaitsi haluan nyt keskittyä löytämään hukkaamani energian jostain. Ainakin salikortti vinkuu ahkerasti ja vitamiinipaukut vetäisen joka aamu. Vastaus löytynee jostain syvemmältä. Mistä – jääköön nähtäväksi.

(Mutta toivottavasti se löytyisi pian, koska tämä levottomuuden ja väsymyksen yhdistelmä on aika pirun kuluttavaa.)

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2014
269 s.

Arvostelukappale.


Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma on tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin kirjoittamalla kevytrakenteisen mutta asiasta painavan tekstikokoelman Hyvän kääntöpuoli. Kirjassa on kaksikymmentä terävää kirjoitusta, jotka ottavat kantaa, perustelevat ja hyökkäävätkin. Mukana on myös pieni pilke silmäkulmassa, joskin huumori on esiintyessään asiallisen kuivakkaa.

Hyvällä voi olla toinenkin puoli, ja paha osaa usein esittää hyvää taitaen. Lauerma kirjoittaa muun muassa vankien psykiatrisesta hoitotyöstä, lääkkeistä, psykopaateista, ihmisen väkivaltaisuudesta ja suomalaisen miehen väkivaltaisuuden myytistä, ns. "vaihtoehtohoidoista" ja erilaisista terapioista. Lisäksi sivutaan useampaan otteeseen mediaa, internetin ihmemaata ja sen anonyymeja kaikkitietäjiä ja tehdäänpä kurkistus myös taistolaisuuteen ja kalastukseen.

Aihepiirit siis vaihtelevat, mutta pohjavire on kautta linjan yhtenäinen: huijaaminen, virheellinen tieto, tunteen palolla argumentointi tiedon ja järjen sijaan sekä suoranainen pahuus ovat ilmiöitä, jotka leikkaavat yhteiskunnan kaikki tasot jollain tapaa. Kun päälle lisätään nykyajan salamannopea tiedonvälitys (ja "tiedon"välitys), ollaan tilanteessa, jossa tietoa on mahdollista saada yhdellä klikkauksella ja vilkaisulla, mutta sen käsittely, arviointi ja ymmärtäminen eivät pysy välttämättä samassa vauhdissa. Siinä on ihmisolento – vahvempikin – helposti hukassa ja harhaanjohdettavissa.

Ihminen elää edelleen luolaihmisen eli lähes savanniapinan geeneillä. Me harkitsemme ja pohdimme sen aikaa, kun ehdimme ja jaksamme, mutta menetämme järkemme laumahierarkiaan, seksuaalisuuteen ja vaaraan liittyvien signaalien edessä ja seuraamme johtajaa. (s. 97)

Hyvän kääntöpuoli on hyvin yleistajuinen ja populaari kirja. Siinä ei ole lähdeviitteitä eikä kirjallisuuslistaa, joista ensinmainittujaa en osannut kaivata, mutta jälkimmäistä olisin hyvinkin voinut hyödyntää, sillä kirja innostaa tutustumaan käsittelemiinsä aiheisiin tarkemmin. Sen voi lukea kuka hyvänsä, sillä ammatti- ja akateeminen jargon on jätetty vähemmälle ja keskitytty helposti lähestyttävään muotoon. Jonkin verran teksteissä on toistoa, jonka olisi voinut loppuvaiheessa hioa pois, sillä samoja asioita pyöriteltiin eri teksteissä vain hieman eri sanakääntein, eikä toisto tuonut esiin syvempää näkökulmaa.

Olen etenkin Esko Valtaojan kirjoista kirjoittaessani (muun muassa täällä ja täällä) pyrkinyt korostamaan, kuinka paljon arvostan tieteen popularisointiin panoksia laittavia tutkijoita. Hannu Lauerma kuuluu samaan jengiin. Vaikka hän on paikoin ärhäkkä ja jopa turhautuneen oloinen maailman virheiden äärellä, teksti lentää ja ajatus sen mukana. Lauerman esittämiin näkökohtiin on hankalaa lähteä väittämään vastaan, mutta toisaalta areena on avoin: kortit on isketty pöytään ja toisin ajatteleva voi hyvin aloittaa vastaväitekierroksen. Jos uskaltaa.

____

Hyvän kääntöpuoli muualla: Jonna/Kirjakaapin kummitus, Kirjavinkit, Kainuun Sanomat.