Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

Valeopettaja vauhdissa: Kokonainen oppilas

Seuraa lokakuussa aloittamani Valeopettaja vauhdissa -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, joka käsitteli tuntisuunnitelmia, sai kiitosta, joten jatketaan!

Tällä kertaa tekee mieleni pureutua aihealueeseen, joka tuntuu minusta erityisopettajana erityisen (heh) tärkeältä, mutta joka saattaa aiheuttaa närää aineenopettajissa. Pilaan ilon jo valmiiksi toteamalla, että tämä on minun mielipiteeni, eikä tarkoituksenani ole vähätellä tai arvostella ketään. Olen myös itse koulutukseltani aineenopettaja. Haluan vain kiinnittää huomion tärkeään seikkaan. Se seikka on oppilaan ajatteleminen kokonaisuutena.

Työskentelen pääasiassa sellaisten nuorten kanssa, joilla on erilaisia joko oppimisen, tunne-elämän tai sosiaalisen puolen haasteita. He ovat peruskoulussa käytössä olevan kolmiportaisen tuen mallissa tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja muun muassa siksi ajoittain osa-aikaisessa erityisopetuksessa. "Lievimmillään" kyse voi olla vaikkapa psykologin toteamasta työmuistin kapeudesta, jota helpottamaan kehitellään erilaisia opiskelutapoja ja apuvälineitä. "Mitta-asteikon" toisessa päässä sen sijaan vain taivas on haasteiden ja vaikeuksien rajana, eikä aina sekään.

Monenmoista tallaajaa on siis tullut tavattua jo tämän hyvin lyhyen työurani aikana. Oppilaiden taustat ovat kirjavia, jo kokeillut sekä kokeiluun otettavat tuen muodot vaihtelevat laidasta laitaan, perheet suhtautuvat aiheeseen (ja kouluun) hyvin eri tavoin ja nuoren oma asenne voi olla lähes mitä tahansa täydestä flegmaattisuudesta evvk:n kautta nenäkkyyteen ja toisaalta kovaan yritykseen, pettymyksiin ja joskus (onneksi!) kehittymiseen ja onnistumiseen.

Yksi keskeinen ajatus on kuitenkin noussut pintaan kuluneen syksyn aikana.

Se ei taatusti ole omalaatuinen, ei kovin timanttinenkaan, mutta minulle se on asia, joka on kirkastunut vasta nyt, ihan oikeasti. Ja se kirkkaus, johon olen havahtunut, tuntuu peruuttamattomalta.

Oppilas on yksilö, jonka oppimista, opiskelua, olemista ja elämää täytyy katsoa kokonaisuutena. Koko ajan.

Niin, sanoinhan, ei mitään uutta auringon alla.

Olen huomannut, jo mainitun hyvin lyhyen työurani aikana, että yläkoulussa aineenopettajat opettavat usein (eivät aina, mutta usein) nimenomaan ainetta. He opettavat yliopistossa itse opiskelemaansa oppiainetta siltä osin ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelman mukaan on suotavaa tehdä. Suurin osa tekee sen erinomaisesti.

Mutta ongelma onkin siinä, että oppilas ei ole olemassa vain tiettyä oppiainetta varten, tai edes kaikkia niitä yhteensä. Ei totisesti. Oma aine on tietenkin opettajalle rakas, mutta oppilas – se pirullinen nuori ihminen – on jotain paljon enemmän kuin oppimiensa asioiden summa. Ja minusta näyttää, että se valitettavasti unohtuu aika usein. Kiireisessä arjessa tehdään niin paljon jo sen eteen, että tunnit kaikkine vaatimuksineen ja haasteineen pyörivät. Kyllä minä sen ymmärrän, enkä syytä ketään.

Tukea tarvitsevien oppilaiden osalta on tullut mietittyä, mikä kaikki on edes järkevää. Oletus on, että nuoret omaksuvat aivan jäätävän määrän tietoa peruskoulun aikana. Onko se kaikkien osalta tarpeellista? Miksi ei voida selvästi karsia ja vähentää sisältöjä silloin, kun perusarjestakin on haasteita selviytyä? Ainahan voidaan palata takaisin, vaikeuttaa ja laajentaa, jos näyttääkin siltä, ettei raakileversiossa ole kyllin.

Oppilaalle voidaan määritellä tietyssä oppiaineessa erityiset painopistealueet, joihin hänen opiskelunsa perustuu. Silloin yleisopetuksen oppimäärästä otetaan vain keskeiset asiat ja keskitytään niihiin. Oppimissuunnitelmaan tai HOJKS:iin sitten kirjataan, mikä näiden painopistealueiden sisältö on, ja minkä arvosanan oppilas voi ne hallitsemalla saada. Seuraava askel tästä on oppiaineen yksilöllistäminen, mutta siitä sitten lisää joku toinen kerta.

Opettajat tekevät valtavan työmäärän ottamalla huomioon erilaiset oppijat, eriyttämällä materiaalia ja opetusta ja huolehtimalla siitä, että kaikilla on edellytykset oppia. Itse kaipaisin kuitenkin varsinaisen paperinpyörittelyn ja byrokratian (jota mainitut painopistealueet ja yksilöllistäminen väistämättä edellyttävät tietyn määrän) ja niiden pelkäämisen sijaan muutosta arkeen ja arkiajatteluun. Tietenkin kaikki lähtee perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, joita tälläkin hetkellä ollaan uudistamassa, sillä ne asettavat taustan ja vaatimuksen koulu- ja opetustyölle. Olisikin toivottavaa, että vuonna 2016 voimaan tulevissa uusissa perusteissa olisi monessa mielessä jotain uutta. Keveyttä kenties? Mutta haluan myös uskoa siihen, ettei kaikki tule aina ylhäältä päin, ja että arjen keskellä, siellä ihan tavallisessa koulussa, on mahdollista tehdä paljon valintoja itse. Eikö koulu, lopulta kuitenkin, ole oppilaita varten, eikä päinvastoin?

Pääajatukseni on siis se, että mielestäni peruskoulussa tunnutaan suhtautuvan turhan ryppyotsaisesti oppiaineisiin sellaisenaan. Tietenkin ne ovat tärkeitä ja nuorten tulee niiden sisältöjä hallita, mutta eikö se keskeinen pointti ole kuitenkin jossain muualla. Siinä kokonaisuudessa. Siinä, mitä eväitä, taitoja ja kykyjä nuoret saavat peruskoulusta mukaansa. Koko paketissa.

Monesti mietin, kuinka useallekin oppilaalle, aivan niille tavallisillekin, olisi enemmän hyödyksi tosissaan opetella arjen haasteiden hyväksymistä ja niistä selviämistä, oman elämän hallintaa ja maailman ymmärtämistä – ja siis aivan ruohonjuuritasolla, nuorten elämän kautta – kuin toisen maailmansodan tapahtumien aikajanaa tai avaruusgeometristen kappaleiden pinta-alan laskemista ulkoa väkisin opetelluilla kaavoilla. Monia taitoja tietenkin opitaan nimenomaan mainitunkaltaisten sisältöjen oppimisen kautta, mutta oma pointtini onkin siinä, onko opettajan fokus niissä taidoissa vai oppiaineen sisällössä sellaisenaan. Suoraan sanoen minua ei kiinnosta, oppiiko oppilas autonomian ajan tsaarit, jos hän oppii sen sijaan vaikkapa järkevää tiedonhakua ja asioiden kyseenalaistamista sekä ennen kaikkea pitämään huolta itsestään, ja jos hyvin käy, muistakin ihmisistä. (Toisaalta tämä on hypoteettista, sillä en opeta nykyisessä työssäni historiaa. Ehkä joskus vielä pidänkin tsaareja tärkeämpinä.)

Haluan itse ajatella niin, että erityisopettajan työ tässä vaiheessa työuraa on kultaakin kalliimpi mahdollisuus. En ainakaan totu siihen, että minun aineeni olisi (edes minulle itselleni!) jotain ylitsepääsemättömän tärkeää, vaan joudun ja ennen kaikkea saan katsoa kutakin oppilasta paljon laajemmasta näkökulmasta, kuin mihin kymmeniä, jopa satoja oppilaita viikossa opettava aineenopettaja voi mitenkään revetä. En siis ehdota, että aineenopettajien pitäisi kyetä ihmeisiin ja olemaan joka hetki kattamassa kullekin oppilaalle yksilöllistettyä herkkutarjotinta. Sen sijaan haluan uskoa, ettei perspektiivin laajentamisesta tässäkään aiheessa voi olla ihan hirveästi haittaa.

Pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä tällaista työtä juuri nyt, juuri siellä, missä olen. Koska olen vielä epävarma ja tyhmäninnokas keltanokka, lähden pää edellä uusiin kokeiluihin ja ajatuksiin. Tiedän, että Se Oikea Arki varmaan puskee vielä joskus päälle, eivätkä kaikki työpäiväni todellakaan tihku ideologiaa, mutta uskallan ajatella tästä olevan vielä roppakaupalla hyötyä. Ennen kaikkea minulle, jotta jaksan opettajan työtä tehdä.

Mutta ehkä jopa oppilaillekin, jotka, perhana vieköön, osaavat olla niin mielettömiä, kokonaisia persoonia, että kyllähän sitä aika ajoin ihan sanattomaksi jää.

Ryszard Kapuściński: Keisari

Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
475 s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 perustuu hänen tuoreeseen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Tutkimuksen aiheena ovat suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodassa kokemat ja saamat psyykkiset vammat, niiden synty, hoito, vaikutukset ja merkitykset.

Lähdeaineistona on käytetty sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksia, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoa, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoa (muun muassa sodanaikaisia runoja ja sodan jälkeen kerättyä kyselyaineistoa) sekä sotapsykiatrien kirjoittamia tieteellisiä artikkeleita.  Aineisto on valtava, moniääninen ja hedelmällinen, ja se toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Kivimäki on tehnyt sekä tilastollista että laadullista tutkimusta, ja taulukoiden ja lukujen takaa paljastetaan myös yksittäisten sotilaiden tarinoita ja kohtaloita.

Murtuneet mielet on jaettu viiteen alalukuun. Ensimmäisessä osassa luodaan katsaus talvisodan aikaisiin "tärähtäneisiin", ensimmäisiin sodassa henkisesti vammautuneisiin potilaisiin ja "shokkisotaan". Toinen osa käsittelee jatkosotaa kerraten osan sotatapahtumista ja peilaten psyykkisiä vammoja saaneiden sotilaiden tarinoita niihin. Kolmannessa osassa Kivimäki luonnostelee kuvan rintamayhteisöstä: kuinka rintamalla oltiin ja elettiin, millaista toimintaa siellä oli, kuinka sotilaat motivoituivat tehtäväänsä ja kuinka he kokivat sen – ja mitä tapahtui, kun yhteisön tuki ei riittänytkään. Luku on ansiokas ja erittäin kiinnostava, siinä on mukana esimerkiksi rintamalla kirjoitettuja runoja ja tutkimuksen ote on lähes antropologinen. Neljäs osa käsittelee suomalaista sotapsykiatriaa, sen teoreettista taustaa sekä käytännön toimia potilaiden hoidossa. Luku kaappaa lukijan mukaansa ja aiheuttaa sekä puistatuksia että pohdintaa aikamatkalla sotavuosiin ja niiden ideologiaan. Viidennessä osassa Kivimäki summaa tutkimuksensa ja avaa ansiokkaasti psyykkisten sotavammojen stigmaa.

Talvi- ja jatkosodan aikana noin 18 000 sotilasta joutui eri syistä psykiatriseen hoitoon. Mitään keskivertoa potilastyyppiä ei voida sanoa olleen – psyykkiset oireet saattoivat ilmetä kellä tahansa ja milloin tahansa, sillä sekä hyökkäysvaiheissa, asemasodan aikana että kesän 1944 suurtaisteluissa miehiä jouduttiin evakuoimaan rintamalta psykiatriseen hoitoon.

Kivimäki on tehnyt tarkkaa työtä tutkiessaan potilaiden tietoja. Esimerkiksi asuinpaikka, sosiaalinen tai poliittinen tausta ei ollut sellaisenaan tilastollisesti merkittävä tekijä. Iällä taas oli vaikutusta: vanhemmat sotilaat oirehtivat nuorempia ikäluokkia useammin. Tämä saattaa johtua etenkin siitä, että yli kolmekymppisillä sotilailla oli usein perhe, joka vaikutti merkittävästi toimintaan ja mielenterveyteen. Muutenkin vanhemmilla sotilailla oli – pääosin ja yleistäen – jo enemmän kiinnekohtia omaan arkiseen maailmaansa kuin pari vuotta sitten ripiltä päässeillä nuorukaisilla, joita sen sijaan ohjasi into ja seikkailunhalu.

Sen sijaan rivimiehet saivat psyykkisiä vammoja upseereita useammin, mikä selittynee osin sillä, että johtotehtäviin valikoitui niitä miehiä, jotka selvästi osoittivat suurta stressinsietokykyä, hyvää fyysistä kuntoa ja yleistä kyvykkyyttä sotimiseen. Nämä miehet eivät hevin osoittaneet "pelkurimaisina" pidettyjä tuntemuksia – ja olihan heitä huomattavasti vähemmänkin. Toisaalta jos upseeritason sotilas alkoi osoittaa psyyken murenemisen merkkejä, hänet saatettiin nopeasti siirtää toisiin tehtäviin ennemmin kuin varsinaiseen hoitoon. Johtajan kontrolloimaton käytös oli liian suuri riski kaikille, joten siihen reagoitiin joutuin.

Mielen murtuminen tapahtui useimmiten pitemmän ajan kuluessa kuin yhdessä dramaattisessa hetkessä, vaikka jälkimmäinenkin oli toki mahdollista etenkin talvi- ja jatkosodan alkuvaiheissa. Taustalla saattoivat Kivimäen tutkimuksen mukaan vaikuttaa itse sotatapahtumien ohella esimerkiksi vaikeat kasvuolosuhteet, erilaiset pidemmän aikavälin henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja niiden kuormittavuus, perheen asioista huolen kantaminen ja jollakin tapaa hankala asema sotilasyhteisössä, joka oli tärkeä selviytymistekijä sodassa. Tavalla tai toisella marginaaliin tai sivullisiksi jääneet sotilaat eivät välttämättä tunteneet yhtä suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa kuin taistelujoukkojen "perusryhmiin" kuuluvat sotilaat.

Suomalainen sotapsykiatria ammensi teoreettiset lähtökohtansa pääasiassa Saksasta. Yhtenäistä toimintakulttuuria ei ollut, vaan sotasairaalat ja niiden psykiatriset osastot toimivat pitkälti kunkin sairaalan ylilääkärin ohjeistuksen mukaisesti. Hoitokeinoina käytettiin yhtäältä fyysistä rasitusta, ja osa potilaista lähetettiin rintamalta evakuoinnin ja lyhyen levon jälkeen erityisiin tarkkailu- ja työkomppanioihin muun muassa linnoitustöihin. Työnteon ja fyysisen rasituksen autuaaksi tekevyyttä saatettiin korostaa pahimmillaan puhtaalla simputuksella. Lähtökohtaisesti vian katsottiin olevan murtuneessa sotilaassa itsessään: degeneroituneessa perimässä, sielullisessa häiriössä tai heikossa luonteessa. Vasta sodan jälkeen alkoi hitaasti herätä ajatus siitä, että kenties syy psyykkisiinkin vammoihin on sodassa, ei sen kokevassa yksilössä.

Toisaalta käytössä oli erilaisia shokkihoitomenetelmiä. Potilaan psyykkinen tila huomioiden käytettiin esimerkiksi insuliinihoitoa, jossa potilas vaivutettiin shokin sijasta lyhyeen koomaan. Toisena vaihtoehtona oli Cardiazol-hoito, jossa lääkeainetta potilaan verenkiertoon siirtämällä saatiin aikaan kauhuntunnetta herättävä fyysinen shokkitila. Myös sähköshokkihoitoa käytettiin laajalti.

Sotapsykiatrien tehtävä ei ollut helppo. Heidän oli yhtäaikaisesti tasapainoteltava sotaa käyvän maan puolustusvoimien edun ja potilaiden hoidon välillä. Liian löyhästi myönnetty vapautus asepalveluksesta olisi ollut pidemmän päälle lisääntyessään kansakunnalle tuhoisaa, mutta moni potilas osoittautui hoidosta huolimatta rintamalle sopimattomaksi – esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia miehiä, jotka nykyään saisivat vapautuksen asepalveluksesta, otettiin sota-aikana rintamalle nikottelematta. Psykiatrian pyrkimyksenä oli kukistaa oireet ja mahdollinen tietoinen vastarinta, mutta "sotapsykiatrit eivät sentään olettaneet shokkihoitojen parantavan potilaidensa sairasmielisyyttä, älyllistä heikkolahjaisuutta tai muita vastaavia sielunrakenteellisia ominaisuuksia" (s. 347). Psykiatreilla ja psykiatrista hoitoa antaneilla muilla lääkäreillä oli suuri vastuu kannettavanaan. Osa käytti sitä niin hyvin kuin voi, mutta osa suhtautui psyykkisiin potilaisiin roskaväkenä, joka vain pyrki välttämään velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa.

"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi "sotaneurootikot" loisiksi ja miehen irvikuviksi." (s. 383)

Kaiken kaikkiaan Ville Kivimäen tutkima ilmiökokonaisuus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Ottaen huomioon, että psyykkisiä vammoja sodassa saaneita sotaveteraaneja ei vielä 1990-luvullakaan haluttu yksimielisesti tunnustaa fyysisiä vammoja saaneiden kanssa yhdenvertaisiksi, aiheen tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen puolustaa paikkaansa historiantutkimuksen kentällä ja suomalaisessa sotakeskustelussa. Sota saa näin ne kasvot, jotka sille kuuluvat: kymmenet tuhannet erilaiset, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavat, yhdenvertaiset ja yhtä arvokkaat – ja samalla sanomattoman kauheat.

___

Muualla: Kirjavinkkien omaani huomattavasti taidokkaammin tiivistetty arvio, Helsingin Sanomien arvio, Aamulehden arvio, Suomen Kuvalehden artikkeli Kivimäen väitöksen perusteella.

Minna Canth: Salakari

Minna Canth: Salakari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
(1. painos 1887)
123 s.

Kirjastosta.


Alma Karell on pikkusievä porvarisrouva, puolenkymmenpäisen lapsikatraan äiti ja kansallismielisen rehtorin, tulevan valtiopäivämiehen vaimo. Kesä huvilalla on tullut päätökseensä, kun Karellin perhe saa yllätysvieraita: pihaan ajavat pormestari Lagander, apteekkari Leistén ja nuori maisteri Nymark. Kesäillan pimetessä ja vieraiden saatua kestitystään Alma on havahtunut johonkin uuteen. Onko hän tyytyväinen siihen, mitä elämä antaa? Onko hän onnellinen avioliitossaan pidättyväisen Johnin kanssa?

Syksy saapuu ja Karellit asettuvat takaisin kaupunkiasuntoonsa ja arkeensa. Alma on edelleen levoton, hän kaipaa muutakin kuin koruompeluksia ja emäntänä häärimistä. Nuorimmainen Helmikin on jo rinnaltavieroitusiässä. Kuin tilauksesta maisteri Nymark saapuu pitämään rouvalle seuraa intresantteine ja liehittelevine puheineen, hakee tätä seurapiireihin ja rekiajeluille, herättää keskustelua ja saa punan Alman poskille.

Väistämättä juorut alkavat pikkukaupungissa elää, ja erään kohtalokkaan luisteluretken jälkeen Alma joutuu kohtaamaan elämän koruttomuuden ja jokaisen äidin painajaisen, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Mikä on huvittelun hinta? Saako äitimyytistä irti räpistelevä nainen aina rangaistuksen? Mitä seuraa, kun ei asetu rooliinsa, kun poikkeaa asemansa osoittamalta tieltä?

Minna Canthin Salakari on pienoisromaani tai pitkä novelli, jonka teema on avioliitto, aviorikos ja naisen sisäinen maailma. Se pohdiskelee päähenkilönsä kautta (porvaris)naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheessä sekä sitä, missä hyveen ja paheen raja kulkee. Alma on keskeinen tekijä tarinassa, ja hän joutuu käymään läpi laajan tunneskaalan, johon ei ehkä naiiviuttaan ole aivan valmis. Almalla on suuri rakkauden ja hyväksynnän nälkä, ja ollakseen jo monen lapsen äiti ja usean vuoden avioliiton koulima hän on hämmentävän herkkä ja lapsellinen, kuin koristenukke tai silitystä kerjäävä koiranpentu.

Salakari on nopealukuinen ja sinänsä moitteeton tarina. Se tarjoaa herkullista ajankuvaa 1800-luvun lopun suomalaisesta porvaristosta ja nostaa esiin monia kiinnostavia ilmiöitä: naisen asema, avioliiton merkitys (rakkaus ja tunne vaiko hyöty ja järki?), naisen ja miehen suhteen siveellisyyden rajat, suomalaisuus- ja kansallistunteen nousu sekä äitiys naisen perimmäisenä kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Näistä saisi aikaan vaikka millaisen tiiliskiven, joten Canthin tiivis ilmaisu ja taito keskittyä olennaiseen herättää ihastusta.

Jossain määrin silti petyin. Tuntuu, että tämäntyyppisiä tarinoita on tullut luettua aika paljon. Ehkä suurimpaan merkitykseen nousee tarinan loppuosa, jossa Alma itse sairastuu (puhdasta syyllisyyttään?) ja kärsii koko lailla vaikuttavasti niin henkisistä kuin fyysisistä tuskista, jotka on kuvattu hämmentävän päällekäyvästi. Toisaalta raja lukijan tunteisiin vetoavuuden ja puhtaan pateettisuuden välillä on kapea, ja sen yli heilahdellaan paikoin.

Ihailen vimmaa, jolla Canth kirjoittaa itselleen tärkeistä teemoista, kuten sukupuolimoraalista ja naisen asemasta. Teos joutui ilmestymisaikanaan kritiikin kohteeksi, sillä sen päähenkilöä ei pidetty uskottavana: ei kai pikkukaupungin porvarisrouva tällaiseen lähtisi, rehtorska vielä, härre gyyd! Almaa jää miettimään kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miksi hän on sellainen kuin on? Miksi hän ei ole onnellinen?

Canth ei jätä 130 vuotta myöhemmin elävää lukijaa kylmäksi, sillä teemat, joihin Salakari pureutuu, ovat edelleen olemassaolevia ja todennettavia. Onneksi jotkin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, etenkin ulkoiset ja yhteiskunnalliset seikat, eikä kaksinaismoralismin kaiku ole enää niin voimakas kuin Canthin aikaan. (Eihän?)

Vaan yksi on ja pysyy: naisen ylitsepursuava syyllisyys sanoista ja teoista sekä sanomatta ja tekemättä jättämisistä sekä se taakka, jota hän usein aivan turhaan kasaa harteilleen – vaikka syy ei edes olisi itsessä.

___

Muiden aatoksia, osassa myös juonipaljastuksia: Jokke jäi pohtimaan maisteri Nymarkia, Annikaa harmitti, ettei roisto saanut rangaistusta, Suvi ei vaikuttunut, vaan piti etenkin loppuratkaisua liioiteltuna ja moraalisesti alleviivaavana.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen.