Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2011
348 s.

Kirjakauppaostos.


Olen oppimaton kätilö. Minulla on tässä maailmassa ollut yksi oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä, mitä surulle tehdään. (s. 254)


Villisilmä, ikäneito pohjoisen kätilö, armoitettu lapsenpäästäjä ja punikintytär, joutuu osaksi jatkosotaa ja sen käänteitä. Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, ja hän rakastuu täysin. Villisilmä seuraa rakkautensa kohdetta Titovkan vankileirille ja päätyy työskentelemään sen sairaanhoitajana.

Sattumat ja tarkoitukselliset teot johtavat siihen, että Villisilmä ja Johann päätyvät syrjäiseen vuonoon, Kuolleen Miehen majaksi kutsuttuun pieneen mökkiin. Jäämeren tuulet tuudittavat heitä hetken, mutta paluu todellisuuteen ja takaisin vankileirille on väistämätön.

Sota loppuu kesän myötä ja uusi alkaa, ja kun entisistä liittolaisista tuleekin vihollisia, myös Villisilmän ja Johann Angelhurstin tiet eroavat. Saksalaisilla on kiire peittää jälkensä ja vetäytyä pohjoisesta.

Kätilöstä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Se on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että olen tolkuttoman vaikuttunut lukemastani. Kirjan ilmestyessä kaksi vuotta sitten siitä tohistiin ja kohistiin paljon, ja tuolloin minäkin ostin sen itselleni. Lukeminen kuitenkin lykkääntyi aina vain – joskus kynnys tarttua omassa hyllyssä odottavaan kirjaan on vain liian suuri. Nyt oli kuitenkin sen aika.

Kätilö on täydellinen kirja, ei enempää eikä vähempää.

Sen kieli on upeaa, ilmaisuvoimaista, aitoa ja rohkeaa. Se ei ole ollenkaan niin "vaikeaa" kuin jotenkin etukäteen luulin, ei. Kieli tarttuu, pitää otteessaan, ihmetyttä ja paikoin vienosti punastuttaa. Rankimmat kohdat tuntuivat syvällä vatsanpohjassa, ja niitä lukiessa oli välillä nostettava katse pois kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole kieleltään mässäilevä, vaikka se raaka onkin. Se ei vain silottele. Mitään.

Tarina vie ja lukija vikisee. Näkökulmia tarinassa on kolme: on Villisilmän kautta tarkasteltu tarina, Johann Angelhurstin näkemys sekä arvoituksellisia Kuolleen Miehen merkintöjä. Näkökulmat kulkevat taitavasti ristiin, tekevät aikahyppäyksiä, avaavat ja sulkevat ovia, vihjaavat ja paljastavat.

Vaikka SS-upseeri Angelhurst on äärimmäisen kiehtova ja ristiriitainen persoona, sydämeni vei Villisilmä. Paljon kokenut, moneen liemeen joutunut pohjoisen tyär, itseoppinut kätilö, tunteissaan voimakas, kiintymyksessään ehdoton.

Kätilö kertoo rakkaudesta, järjettömästä intohimosta, valinnoista ja virheistä, väkivallasta ja alistamisesta. Samalla se kertoo myös kekseliäisyydestä, kriisitilanteissa esiin nousevasta käytännöllisyydestä ja luottamuksesta. Sodan mielettömyys, ihmisen julmuus, traumat ja suoranainen pahuus nousevat vaikuttavalla tavalla esiin tarinan edetessä.

Sanoinko jo, että Kätilö on täydellinen kirja? Samalla kun harmittelen, etten ole lukenut sitä aiemmin, olen onnellinen, että luin sen juuri nyt. Tarina vaikutti, meni luihin ja ytimiin, nosti sykettä, suretti ja ihastutti.

Tällaisen kirjallisuuden äärelle on nautinto nöyrtyä.

___

Kätilö oli sijalla 8 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien listalla. Minusta se olisi voinut olla ykkönen.

Hiljainen hetki

Perspektiiviä, sitä elämä aina aika ajoin kaipaa. Usein sen kohtaa yllättäen, aivan valmistautumatta.

Sain eilen suru-uutisen, jonka olen tiennyt tulevaksi. Pysäyttävä se oli silti. Kaikki turha katosi päästä, ja mielessä pyöri vain nuori perhe, jossa ei enää ole äitiä.

Kyse ei ole lähipiiristäni, mutta hiljaiseksi vetää. Samalla, kun pohtii, kuuluuko kukkalähetys etikettiin ja mitä kirjoittaa korttiin, ymmärtää – jälleen kerran – miten yhdentekeviä monet asiat ovat.

Kuten pikkumaisuuksista valittavat ihmiset. Itselle liian hidas reagointi työasioihin. Se, osaako kasiluokkalainen poika nyt ne modukset teho-opetuksen jälkeen vai ei. Olenko jaksanut siivota, onko toinen vienyt roskat. Olenko sanonut joka paikassa oikeat asiat, kirjoittanut ja ruksinut lomakkeesta mitä pitää, käyttänyt tismalleen oikeita adjektiiveja. Minä minä minä, minun tekemiseni ja tekemättä jättämiseni – typeryyttä.

Surua ei voi mitata.

Tämä suru ei ole minun, mutta aistin siitä pienen siivun, häivähdyksen, joka tuntuu painona rinnassa. Se on surua toisten puolesta, voimattomuutta sen edessä, mihin ei voi vaikuttaa. Haluan olla tukena niille, jotka vielä ovat, mutten ole varma, miten tekisin sen oikein. Välimatkaa on paljon, sekä henkistä että fyysistä. Mutta minä välitän.

Sen kai kirjoitan siihen korttiin.

Massiivinen Kongon historia

David Van Reybrouck: Kongo – historia
Suomentaja: Antero Helasvuo
Siltala 2013
656 s.
Congo. Een geschiedenis (2010)

Arvostelukappale.


Mitä sinä tiedät Kongosta?

Että se on Afrikassa?

Että se on Belgian entinen siirtomaa?

Että sen nimi oli joskus vielä Zaïre?

Että sitä ei oikein osaa erottaa naapurimaastaan Kongon tasavallasta?

Että sen diktaattorina oli Mobutu Sese Seko?

Että siellä on sodittu. Ja sodittu vähän lisää?


Tämän verran minä tiesin, kun tartuin Siltalan keväällä julkaisemaan massiiviseen Kongo – historia -teokseen. Kirjan on kirjoittanut flaamilainen toimittaja ja tutkija David Van Reybrouck ja se on kaikin tavoin tiiliskivi. Nyt, koko kesän jatkuneen luku-urakan päätteeksi uskallan todeta tietäväni hieman enemmän.

Kongon demokraattinen tasavalta on Keski-Afrikan jättiläinen, yli 73 miljoonan asukkaan maa, jonka historia on täynnä kupruja, nykyisyys vaikea ja tulevaisuus epävarma. Maasta tuli Belgian kuninkaan Leopold II:n oma 1880-luvulla tutkimusmatkailija Henry Stanley kartoitusretkien jälkeen. Maa oli siis kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta, Kongon vapaavaltio, ei Belgian siirtomaa. Kongon rikkautena olivat norsunluu ja kumi, ja näistä varannoista Leopold II otti kaiken irti. Vapaavaltioaikaa leimasivat järkyttävät väkivaltaisuudet, kongolaisten orjuuttaminen ja riisto.

Totuuden selvittyä maasta tehtiin Belgian siirtomaa ja tilannetta pyrittiin parantamaan. Kongoon valui huomattava määrä belgialaisia siirtolaisia rakentamaan uutta hallintoa. Saman aallon mukana tulivat lähetyssaarnaajat ja onnenonkijat. Vain murto-osa paikallisista pääsi nauttimaan etuuksista, ja kuilu kongolaisten ja maahanmuuttajien välillä leveni entisestään. Maa oli niin suuri ja kulttuureiltaan niin monikasvoinen, ettei mitään yhtäläistä "kehitystä" tai "uudistusta" ollut mahdollista tehdä. Infrastruktuuria rakennettiin, mutta vain kaupallisten tarkoitusten vahvistamiseksi. Alkuperäisväestön riisto ei pohjimmiltaan muuttunut mihinkään, vaikkei käsiä enää hakattu irti rangaistuksena liian hitaasta kumipuun keräämisestä.

Siirtomaavalta purkautui lopulta kesällä 1960, jolloin Kongo rysähti kerralla ja valmistautumatta itsenäisyyteen.  Keskeinen hahmo itsenäistymisessä oli Patrice Lumumba, maan ensimmäinen laillisilla vaaleilla valittu pääministeri, jonka valtakausi ei kestänyt kauaa: syyskuussa samana vuonna presidentti Joseph Kasa-Vubu ja armeijan pääesikuntapäällikkö Joseph-Désiré Mobutu syrjäyttivät hänet. Lumumba murhattiin tammikuussa 1961 usean kuukauden kotiarestin jälkeen. Vuonna 1965 Mobutu, myös Mobutu Sese Sekona tunnettu mies, kaappasi vallan kokonaan itselleen. Hän toimi presidenttinä ja maan yksinvaltiaana lopulta 32 vuotta.

1990-luvulla etniset ja poliittiset levottomuudet räjähtivät käsiin ja naapurimaan Ruandan sisällissota ja kansanmurha levisi lieveilmiöineen myös Kongon puolelle. Sotatoimet olivat monimutkaisia, raakoja ja ketään kumartamattomia ja tilanteet muuttuivat nopeasti. Ruandalaiset pakolaiset, sekä siviilit että sotilaat, kansoittivat etenkin Kongon itäisiä osia. Useita muita Afrikan maita liittyi mukaan sotatoimiin ja liittolais- ja viholliskuviot monimutkaistuivat entisestään. Vaikka tulitaukoja ja rauhansolmimisyrityksiä tehtiin, kapinallisjoukot aiheuttivat vakavia levottomuuksia Itä-Kongossa vuoden 2008 loppuun saakka, jolloin tutsikapinallisten ryhmittymän johtaja Laurent Nkundan saatiin pidätettyä.

2000-luvun Kongolle tunnusomaista on ollut kiinalaisten yritysten saapuminen maahan. Kaivostoiminta ja teollisuus on pitkälti Kiinan hyppysissä, ja vastineeksi siitä Kongoon on rakennettu paljon infrastruktuuria. Kongolaisia on muuttanut Kiinaan ja maidenvälinen kaupankäynti on vilkasta etenkin pienyrittäjien voimin. Tavallisen kongolaisen elämä ei kuitenkaan ole ruusunpunalla väritettyä, sillä maa on jatkuvasti YK:n Inhimillisen kehityksen indeksillä laskettuna maailman maiden häntäpäässä.

David Van Reybrouckin kirja on kattava, huolellinen ja laaja teos. Teksti kulkee taitavasti ja imee lukijan mukaansa vieraisiin kulttuureihin, arkeen ja sotaan. Kirjoittajan taustatyö on ollut valtaisa, ja hän on viettänyt Kongossa pitkiä aikoja haastatellen satoja kongolaisia. Se näkyy: kirja on moniääninen ja sen näkökulma on laaja.

Toisaalta Kongo – historia on raskas ja aikaavievä teos. Siinä on varsin vähän kuvamateriaalia (plussaa kuitenkin muutamista kartoista!) ja sen luvut ovat valtavan pitkiä, monikymmensivuisia, eikä niissä ole alalukuja tai väliotsikoita. Tämä teki lukemisesta hidasta ja todella keskittymistä vaativaa, ja pidemmän päälle se alkoi väsyttää. Rakenteellisesti pidän tätä ratkaisua kirjan tehoa ja ansioita heikentävänä, vaikka sisällön painoarvoon se ei tietenkään vaikuta.

Osin tuntui, että kirjailija on haukannut aivan valtavan kokoisen palan. Toki rajaamista on tehty, mutta kenties sitä olisi pitänyt harkita vielä tarkemmin. Van Reybrouck on käyttänyt paljon mikrotason materiaalia, haastatteluja ja aitoja kokemuksia, mutta silti monin paikoin tekstiä kuljettavat pitkiä matkoja abstraktit tekijät ja suuret linjat, joissa inhimillinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Pidän siitä, että Van Reybrouck ei ole pyrkinyt häivyttämään itseään kirjasta, vaan tuo rehellisesti esiin sen, kuinka suurella hartaudella on työhön paneutunut ja kuinka valtavia kokemuksia käynyt läpi aineistoa kootessaan. Kirjailijan kohtaaminen järkyttäviä veritöitä tehneen kapinallisjohtajan Laurent Nkundan kanssa on heittäytyvää journalismia parhaimmillaan: itsellänikin olivat karvat pystyssä, kun vain luin Van Reybrouckin matkasta kapinallisjoukkojen hallitsemalle alueelle.

Luin kirjaa viikkokausia, aina vähän kerrallaan. Aina en jaksanut siihen tarttua, vaikka aikaa olisi ollut, sillä se vaati rakenteensa vuoksi keskittymistä ja paneutumista. Pidän kirjaa hyvin ansiokkaana kuvauksena Kongon demokraattisen tasavallan historiasta ja nykyisyydestä, ja vaikka tulevaisuuden näkymät eivät maalla ole fantastisen hyvät, aina on toivoa. Toivo on rumban rytmejä Kinshasan yökerhoissa, yritteliäiden prepaidkauppiaiden kojuissa, Kiinaan tehtävissä ostosmatkoissa, luonnonvaroissa ja rauhassa.

Suosittelen kärsivälliselle tiedonjanoiselle. Takaan näkökulman laajentumisen.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti ja Kansankynttiläin kokoontumisajot.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281 s.

Kirjastosta.


Vilja ja Aleksi. Aleksi ja Vilja. Nuori rakkaus herää eräänä kesänä, kun kumpikin on kaukana poissa kotoa. Aluksi kosketus ja yhteys on arka, vähitellen hiukan rohkeampi. Vilja ja Aleksi haluavat rakastaa ja elää, toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä, mutta tehdä sen osin omilla ehdoillaan. Voimakas on kuitenkin lestadiolaisyhteisön valta.

Muutamassa vuodessa perhe on kasvanut jo usealla pellavapäällä. Kun Vilja tekee jälleen positiivisen raskaustestin – vain yhden lohtua etsineen yhteisen yön jälkeen – alkaa voimavarojen raja näkyä lähempänä kuin koskaan. Koetukselle joutuvat kaikki perheen jäsenet, ympäröivä yhteisö, Aleksin ja Viljan avioliitto sekä syvimmin kaikista Vilja. Viljan mieli ja ruumis. Viljan usko. Viljan toivo. Viljan rakkaus.

Taivaslaulu on loppukesän ja alkusyksyn kohistuimpia kirjoja kirjablogeissa. Kovat paineethan siitä tulee, lukijallekin.

Taivaslaulu on kaunis kirja. Ja surullinen. Se alkaa kuin kalevalainen runo, ja se hieman pelotti. Kirjan alku on niin runollinen, että kaltaiseni suoraviivaisen proosan ystävä kavahti. Onneksi kieli hieman tasoittuu, kun tarina alkaa kulkea. Silti se etäännytti.

Koin Viljan tarinan aitona, koskettavana ja raivostuttavana. Toisaalta, kuten usein muulloinkin ja aivan muunkinlaisissa yhteyksissä, jäin miettimään ihmisen vapaan tahdon problematiikkaa. Lestadiolaista elämää elävän naisen valinnat ovat niin kaukana omasta arkitodellisuudestani, että minun on niitä vaikea ymmärtää. Taivaslaulu tuo tuota vierasta kulttuuria fiktion keinoin lähemmäs, vaikkakaan ei tee siitä minun näkökulmastani sen ymmärrettävämpää. Mietin, miten paljon ihminen lopulta voi itse päättää. Mistään. Oli uskoa, yhteisöä, ylhäältä asetettuja moraalisääntöjä – tai ei.

Vaikka Rauhalan kieli hätyyttelee, kiusoittelee, sivelee ja hellii, siinä on jotain liikaa. Minusta se ei ole aivan aitoa ja sujuvaa, vaan jää paikoin ulkokultaiseksi. Luovaa se on, rikasta ja kaunista, sitä en tosiaankaan kiellä, mutta pysyin kaikesta huolimatta varpaillani alusta loppuun. Paikoin tylsistyin päällepuskevaan luontokuvastoon ja tunteeseen, kuin lukisin pitkää virttä, jonka sanomaa en ymmärrä.

Tarina pitää otteessaan. Viljan ja Aleksin perhe-elämä tuntuu lapsettoman ihmisen silmin tarkasteluna uskottavalta ja kompleksiselta. Uskonnollisesta elämästä en mitään tiedä, koska en ole koskaan sellaista itse elänyt, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan siihenkin on helppoa samaistua. Rauhala ottaa kantaa, vaikka proosaa kirjoittaa, ja hän tekee sen taitavasti. Ääni annetaan monelle, vaikka se liberaalin alleviivauksen saakin. Tärkein sanoma lienee se, että suuntia ja näkemyksiä on monia, vaikka puhdasoppisuutta korostettaisiin. Yksimielisyys lienee käytännössä mahdotonta.

Vaikken ole kirjasta aivan hurmioitunut, pidän sitä tärkeänä ja vaikuttavana teoksena, monelta osin kohinansa ansainneena. Kiinnostuneena jään myös seuraamaan Pauliina Rauhalan uraa. Mitä kaikkea muuta hän vielä ehtiikään kirjoissaan käsitellä, jos kirjailijana jatkaa? Tällä naisella on sana hallussaan, ja se sana on painavaa.

Toivon jonkun saavan siitä lohtua. Jaksamista seuraavaan päivään. Ja sitäkin seuraavaan.