Lapsi matkalla maailmaan

Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).

Sorvin ääressä äänessä

Loman jälkeen töihin palatessani huomasin jonkin muuttuneen. Aamuisin on jo valoisaa, kun odotan puoliunessa ratikkaa, ja töistä lähtiessä näen vielä siivun valoa. Viikossa ehti tapahtua ihmeitä, ainakin kevään lähestymisen suhteen. Mutta kohtahan onkin maaliskuu, kevätkuukausista rapaisin.

Töissä aika liitää ja samalla painaa niskaa. Tekemistä on aivan tolkuton määrä, mutta siitä huolimatta välillä rullailen uudella satulatuolillani pitkin työhuonetta ja koetan ihan hetken vain olla ja ajatella. Tänään totesin työparilleni, että pitäisi ihan tosissaan opetella tekemään asioita loppuun, eikä aloittaa noin miljoonaa ja jättää niitä kaikkia levälleen. Mutta toteutapa se, kun aina on joku nyhtämässä hihasta tai kytiksellä oven takana, Wilmassa vilkkuvat uudet viestit ja omat muistiinpanot kalenterissa muistuttavat jostain, minkä olisi ehkä jo pitänyt olla tehtynä.

Mutta ei, en ole stressaantunut. Nautin työstäni edelleen ja joka päivä, vähintään hetken.

Joka päivä tekee myös mieli vetää verhot kiinni ja hakata päätä työpöydän pintaan. Mutta niitä hetkiä on vähän vähemmän.

Nuoret ovat juuri nyt täynnä intoa ja kauhua, molempia samanaikaisesti. Heistä huomaa, että isojen asioiden äärellä ollaan – yhteishaku alkoi eilen. Nyt, kun päätöksiä pitää oikeasti tehdä, moni menee lukkoon, eikä uskalla sittenkään. Se on ymmärrettävää, mutta samalla turhauttavaa. Näistä jutuista on puhuttu nyt siitä saakka kun tulin tänne, ei tämä yllätyksenä tule kellekään. Ja kyllä, yhteishakulomakkeeseen on kirjoitettava nimet isoilla alkukirjaimilla.

Paitsi joillekin huoltajille yllätyksiä tuntuu riittävän, sillä jokunen on lähestynyt minua tällä viikolla jotenkin erityisen hämmentyneenä siitä, että nytkö se on. Nytkö se tehdään. No nyt nyt, juuri nyt. Niin kuin on jo moneen kertaan tiedotettu.

Koulun niskaan kaatuu aika paljon, mutta olen siihen valmistautunut. Paljon on jo tehty töitä, paljon niitä on kolmen seuraavan viikon aikana tehtävä. Jaksan silti hämmästellä, kuinka välinpitämättömiä ihmiset osaavat olla. Teineille sen vielä jossain määrin suon – vaikkakaan en sitä käsitä –, mutta se, ettei huoltajaa kiinnosta, on joka kerta yhtä musertavan surullista.

Tänään tuli myös mietittyä, mihin verorahat pahimmillaan valuvat. Meitä oli sovittuna aikana viisi eri julkisen alan sektorin työntekijää odottamassa palaverin alkua, kun selvisi, että sen kohteena oleva oppilas ja tämän huoltaja eivät aio saapua paikalle. Nyt ei pysty. Jokaisen työaikaa kului, jokaisella oli ollut kalenterissa palloteltavaa. Ja ennen kaikkea – vaikeat asiat jäivät edelleen käsittelemättä ja hoitamatta eteenpäin. Nyt ei pysty.

Mutta sen vastapainona on ollut myös sellaisia hetkiä, kun joraamme oppilaiden kanssa tietokoneluokassa spontaanisti Ukkometson* tahtiin samalla, kun luokan isojen ikkunoiden ohi kulkee ulkomaalaisten kouluvieraiden pukumiesdelegaatio silmät ymmyrkäisinä.

In Finland we have this thing called PISA-success, you know.


___

* Oppilaat valitsivat musiikin. Minulle Yö, Popeda ja Mamba = pahuuden kolmiakseli.

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle

Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.

Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki

tämä lyhyt hetki

kun tuuli murtaa laineen

kun hiekka polttaa jalkojen alla

Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.