Vaatimattomia huomioita

Kolmen hektisen peruskouluviikon kokemuksen tuomalla itsetietoisuudella totean täten seuraavaa:

...korvani soivat pitkään työpäivän jälkeen tahtomattani kuuntelemastani epäinhimillisestä metelistä, mutta olen jo turtunut. Ainakin ajoittain. Äänieristetty työhuone olisi silti kiva. Tai superkorvatulpat.

...välituntiriitojen selvittely on perseestä.

...ysiluokkalaiset pojat tuntuvat noin yleisesti olevan todella kosketuksenkipeitä. Siinä määrin he ainakin nuhjuavat kiinni toisissaan. Nuhjuaminen = mikä tahansa fyysinen kontakti kipeännäköisistä lyönneistä jatkuvaan tökkimiseen, nipistelyyn ja yleiseen härväämiseen.

...ihmettelen, miten muutamakin neitokainen voi elää normaalia elämää niiden valtavien tekoripsiensä kanssa.

...olen aika selvästi täysin ulapalla nykynuorison trendeistä. Puhetta ymmärrän jokseenkin hyvin, mutta noin muuten ei ole hajuakaan siitä, mikä on in ja mikä ei. Toisaalta ei kyllä kiinnostakaan. Paitsi no ehkä ihan vähän.

...silloin kun minä olin nuori, mitään artefakteja ei heitelty päin toisia ihmisiä oppituntien aikana tai muulloinkaan. Siitä sai jälki-istuntoa. Enää ei saa. Nutturani kiristyy.

...pojat ovat yleistäen enemmän hukassa kuin tytöt. Vaikka kuinka koettaa tuputtaa päähän sitä, että kevät ja yhteishaku on kohta ovella, niin ei. Kysyessäni, mitä sitten tehdään, jos ei saa yhteishaussa opiskelupaikkaa, vastaus on vittumaisen nokkava "no sit mä pidän välivuoden ja pelaan himassa". Tekee joka kerta mieli tarttua olkapäistä ja ravistella. Herää, daiju!

...nuorilla on tosi suuria huolia ja pahoja asioita elämässään. Vielä kun oppisi suhtautumaan asioihin täysin ammattimaisesti, nieleskelemättä turhia. Uskoisi, että kun teen parhaani, se on juuri se, mitä minun kuuluukin tehdä. Että se on se minun osani, ja sen kun hoidan, autan edes vähän.

...suurimmalla osalla oppilaista on huomattavasti hienompaa elektroniikkaa kuin minulla. Olen kade.

...olen ylittänyt itseni jo monta kertaa. Tarttunut toimeen, saanut aikaiseksi, selvittänyt ja hoitanut. Toisaalta välillä muistelen parhaan kykyni mukaan joogahengitystä ja koetan pikameditoida. Etenkin juuri ennen eräänkin kasiluokan tuntia. Ne ovat teineiksi pukeutuneita paholaisia, olen valmis vannomaan!

...välillä tuntuu, että mistään opiskelemastani ei ole mitään iloa. Mutta sitten muistan, että vuorovaikutusta, ihmissuhteita ja läsnäoloa ei opita muuten kuin, no, olemalla vuorovaikutuksessa, synnyttämällä ja hoitamalla ihmissuhteita ja olemalla läsnä. Voilá. (Ja ehkei minun tarvitse kolmen viikon jälkeen olla mikään ihmeidentekijä. Siis vielä.)

...ja kyllä minä viihdyn. Joka päivä tuntuu, että olen tullut oikeaan paikkaan. Ainakin hetken. Kuitenkin.


Ja nyt lähden viikonlopun viettoon ensimmäisen palkkapäivän kyllästämänä toivoen syvästi, että edes jokin kulkupeli vie minut suhteellisen lähelle kotia.

Hyytävä Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.
Het diner (2009)

Kirjastosta.


Paul Lohman on vaimonsa Clairen kanssa menossa illalliselle naurettavan kalliiseen amsterdamilaiseen ravintolaan. Hän ei mene sinne mielellään, sillä kutsujana on hänen veljensä Serge, nousukiidossa oleva poliitikko ja kenties tuleva pääministeri. Illalliselle on syynsä, sillä perheiden on puhuttava teini-ikäisten poikiensa kyseenalaisista edesottamuksista ja päätettävä, mitä tehdä – tai olla tekemättä. Juuri ennen illalliselle lähtöä Paul on löytänyt poikansa Michelin kännykästä videon, joka asettaa monta asiaa uusiin uomiinsa. Missä kulkee isän- ja äidinrakkauden raja? Mitä on luottamus? Entä veljeskateus? Illallisen tunnelma tiivistyy kovaa vauhtia aina laskunmaksuun ja juomarahan jättämiseen saakka.

Huh, mikä kirja! Innostuin Illallisesta jo kesällä, kun huomasin sen ilmestyneen, mutta jälleen kerran varausjono oli pitkä ja odotus jossain vaiheessa jo huomattavan kärsimätöntä. Lopulta oli kuitenkin minun vuoroni.

Ahmaisin kirjan vauhdilla ja nauttien, kuin herkullisen aterian ikään. Tarinan alkupuolella annoin itseni myöntää, ettei se vetänyt aivan niin hyvin kuin olin etukäteen olettanut, mutta jossain vaiheessa, aivan yllättäen, olinkin uponnut vähitellen kylmiä väreitä aiheuttavaan perhetarinaan niin syvälle, että kun kirja loppui, jäljelle jäi hyytävä olo ja pieni närästys.

Illallinen on aivan huikea kirja. Siitä ei voi paljon kirjoittaa juonipaljastuksia tekemättä, sillä tarinan ansio on ennen kaikkea sen hidas avautuminen ja uusien sävyjen ilmestyminen. Koch on tarkka ihmiskuvaaja, suorastaan pelottavan tarkka, ja paikoin minusta tuntui, kuin olisin seurannut äärimmäisen intensiivistä elokuvaa. Tai ehkä vielä rehellisemmin: kuin olisin istunut viereisessä pöydässä ja salakuunnellut naapuriseuruetta.

Kirja yllätti minut. Osasin blogitekstien perusteella odottaa laadukasta tavaraa, mutta tässä vaiheessa on erikseen kiitettävä bloggaajakollegoita siitä, että spoilauksilta on vältytty. Illallisen lukeminen joillakin ennakkotiedoilla varustettuna, mutta kaikkea tietämättä oli ainakin minulle upea kokemus. Yllätyksiä tuli, eikä Koch harrasta ennalta-arvattavuutta.

Syvimmin minuun vaikutti perhedynamiikan hienovaraisesti rakennettu mutta erittäin kokonaisvaltainen kuvaus ja sen raastava todentuntuisuus. Keskiluokkainen pikkuporvarillinen elämä tuntuu ajoittain läpikalutulta tematiikalta, mutta Illallinen tuo siihen niin terävän näkökulman, että lukijasta tuntuu kirjankansien sulkemisen jälkeen siltä, kuin joku olisi tallannut kipeästi varpaille ja pakottanut katsomaan asioita, joita ei aiemmin ole halunnut nähdä. Koch sitoo perhe-elämän, avioliiton, vanhempien ja lasten suhteet sekä kiintymyksen ja luottamuksen rajat osaksi yhteiskunnallista ajankohtaisuutta niin taitavasti, ettei voi kuin hymistä tyytyväisyydestä. Ja vähän kauhustakin – niin suurista ja samalla yksityisistä asioista, sellaisista, joita jokainen meistä saattaa kohdata, Illallinen kertoo.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Alankomaat.  

Alkaa olla valmista

Siinä se nyt on. Kovakantisena ja pahvikantisena versiona, muutama ylimääräinen kappale lähtee niihin arkistoihin, joissa olen kuluttanut tutkijasalin penkkiä aineistoja kaivellen.

Ja se kypsyysnäyte, sekin on nyt hanskassa. Vaikka kyllä vähän jännitti, silti. Aamu alkoi huonosti, kun unohdin kotiin juuri ne asiat, jotka piti muistaa, mutta mieli parani, kun törmäsin junassa vanhaan työkaveriini. Ja kaikki meni sitten kuitenkin ihan hyvin. Ensi viikolla lähtee tutkintotodistushakemus postiin. Sitten se on siinä. Allekirjoituksia ja vesileimaa odotellessa.

Kun työt imaisivat minut viime viikolla niin vauhdilla mukaansa, en ole ehtinyt oikein tajutakaan tätä kaikkea. Olen saanut gradun valmiiksi ja valmistun ihan juuri maisteriksi! Mahtavaa! Isoista asioista iloitseminen on jäänyt kaaoksen jalkoihin, sillä hyppy tuntemattomaan tuli niin yllättäen, ettei mitään valmisteluja muutokseen ehtinyt tekemään. Toisaalta hyvä, toisaalta paha: aivot ovat saaneet niin valtavan määrän uusia ärsykkeitä, etten tahdo pysyä mukana. Minulle, ikuiselle varmistelijalle, sopii kyllä hyvin joutua spontaanien asioiden äärelle. Ettei aina jäisi jumiin sinne helpoimpaan ja turvallisimpaan.

Nyt on isojen asioiden aika. Se on jännittävää, pelottavaa ja mahdottoman siistiä. Kunhan vain ehtisin pysähtyä hetkeksi maistelemaan tätä kaikkea, keskittymään siihen, mitä nyt on, totuttelemaan uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä tänään saan jo alkupalamaistaisia, sillä nyt on juhlimisen aika. Tammikuussa juhlitaan sitten täysillä.

Niin, ja se arviointi. Se sai poskeni hehkumaan. Kypsä ja monipuolinen, muodollisesti moitteeton, kielellisesti erittäin korkeatasoinen.

Eximia cum laude approbatur.

Puuuuuuuh.

Uudet ihmiset. TET. Yhteishaku. OHR. Menenkö vai enkö mene? Menen. En mene. Olematon työpuhelin. Puhelinnumeroita. Kaaosmaisia oppitunteja. Siedettäviä oppitunteja. Hukassa olevia oppilaita. Vanhempia, joihin ei saa kontaktia. Kivoja oppilaita. Aktiivisia vanhempia. Keltakantinen uudenkarhea kalenteri. Kuulakärkikynäsotkua. Post-it-lappuja. Kolmea eri väriä. Tunnuksia. Salasanoja. Tietokantoja. Järjestelmiä. Viestintäväyliä. Talon tapoja. Tavattomuuksia. Viestiketjuja. Excel-taulukoita. Nimiä. Kasvoja.

Tiedotusta. Tiedottamatta jättämistä. Oletuksia. Sanattomia sopimuksia. Näin on ennenkin tehty. Sekunnin varoitusajalla alkavia palavereita. Unohtui kertoa. Siitäkin. Toimimaton kulkulätkä. Välituntivalvonta. Toinen. Korviavihlova meteli. Hukkaanheitettyjä sanoja.

Työhuoneen tyhjät seinät. Toisen ihmisen kasaamat kansiot. Alleviivaustussimerkintöjä. Hieroglyfejä.

Väsymys. Joka ilta. Uni tulee, kun pää osuu tyynyyn. Levoton uni.

Hetkellinen onnistumisen ilo. Seuraavan hetken tuijotan taas seinää. Tai ulos koulun pihalle. Mietin, mitä teen täällä. Miksi. Kun en tiedä mistään mitään. Eikä kukaan kerro, kun en osaa kysyä.

Ehkä huomenna osaan taas paremmin. Tiedän vähän lisää. Luen ajatuksia. Ehkä.

Keltanokan ensimmäinen viikko

Ensimmäisestä viikosta uudessa työssä on selvitty kunnialla – en edes onnistunut hankkimaan krapulaa, vaikka eilisilta kului muutamiin uusiin kollegoihin tutustuen tuopposen jos toisenkin äärellä.

Olen ihan intopiukeena, hämmentynyt ja ulapalla. Näin tiivistetysti.

Vielä ei ole tietoa, kauanko pestini kestää, mutta siihen pitäisi tulla alustavaa tietoa ensi viikolla. Kaltaiselleni takakireälle hermoilijalle tekee hyvää lillua välillä epätietoisuudessa, opinpahan edes vähän elämään hetkessä tai jotain. Nyt tuntuu, että olisi mahtavaa päästä jatkamaan pitempäänkin, sillä työtä on todellakin aika paljon ja sen kunnialla tekeminen vaikuttaa suoraan moneen teiniin (ja varmasti myös minuun itseeni). Mutta katsotaan. 

Ainakin tämä viikko on tuonut tunteen siitä, että opetusalalla riittää työtä, kunhan on valmis heittäytymään ja venyttämään oman osaamisensa rajoja. Se on kannustavaa ja rohkaisevaa, kun kuitenkin jo vuosikausia on raapinut päätään miettiessään, mistä ihmeestä niitä töitä sitten maisterina saa. Vaikka eihän mikään ole kiveen hakattua, sillä tänäänkin on jo uutisoitu, kuinka pahimmillaan yli tuhat opettajaa saa lopputilin, jos ammattikoulutuksen leikkaukset toteutuvat mittavimmillaan. Rankkaa settiä kelle tahansa. 

Tavallaan on hyvä, etten ehtinyt oikein valmistautua tähän uuteen hommaani (eli en ehtinyt kasaamaan äärettömiä kauhuskenaarioita), mutta toisaalta sitten uuden tilanteen stressi laukesi paripäiväisenä migreeninä. Ei ole erityisen kivaa koettaa opetella neljääkymmentä uutta nimeä kolmiolääkkeiden vaikutuksen alaisena tai koettaa ymmärtää työparin muutenkin haastavaa kommunikointia tai tai tai tai...  Vali vali. Mutta nyt on mieli ja pää kirkas ja minä vietän viikonloppua!

Tällä hetkellä olen innokkaan odottavainen. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan! Toivottavasti en aivan heti kyynisty (tiedän kyllä, että se tapahtuu lähes väistämättä joskus) ja kunpa muistaisin tämän pelonsekaisen innostuksen ja uteliaisuuden vielä pitkään. Haluan uskoa, että se kantaa pitkälle.