Kirjallisuuden äidit: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.

Kirjastosta.


Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.

Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?

Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä.  Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.

Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.

Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.

En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.

Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?

Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.

Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.

Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.

Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?

Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

Eilen ilottelin Juhani Ahon kanssa, tänään odotti paluu arkeen. (Kurkku kipeänä ja pientä flunssanpoikasta ilmoilla, miksi hauskanpidosta saa aina rangaistuksen?)

Syy eiliselle, hieman erivapauksia ottaneelle kirjoitukselleni oli kirjablogistien flashmob plagiointia vastaan, josta Morre kirjoitti napakasti. Mukana oli parisenkymmentä kirjablogia ja useita eri kotimaisia ja ulkomaisia klassikoita sekä muita koulu- ja opiskelutyössä paljon lue(te)ttuja kirjoja. Minun blogistani haetaan useimmiten Maria Peuran upeaa ja kamalaa On rakkautes ääretön -kirjaa hakusanoilla kirjan nimi + juoni jne. Lukekaa se kirja itse, naperot ja isommatkin ihmiset.

Tempaus sai mukavasti mediahuomiotakin, esimerkiksi Cityssä ja Hesarissa. Meikäläisen blogille tämä oli aikamoinen yleisöryntäys, kuten statistiikkakin kertoo:

Yleensä liikutaan alle sadassa sivunkatselussa per päivä, eilen niitä kertyi 613. Moi vaan kaikille! Tulkaa uudestaankin!

Mieltään tästä proggiksesta ei liene syytä pahoittaa: tarkoitus ei tietenkään ole ollut ivata kirjoja/kirjailijoita/opettajia, vaan näpäyttää julkisesti plagiointia ja muuta riman ali menemistä. Ollessani sijaisena pari viikkoa sitten kuuntelin teinien pitämiä esitelmiä, joista osan sisältö oli plagioitu niin suoraan netistä, etteivät muutamat sankarit olleet edes vaivautuneet lukemaan "omia" tuotoksiaan läpi ennen esittelyä, eivätkä siten osanneet sanoa, mitä olivat milläkin ilmauksella "tarkoittaneet". (Vinkki: poista edes ne sanat, joiden merkitystä et itse ymmärrä.)

Tässä yhteydessä voin paljastaa, etten ole oikeasti koskaan edes lukenut Juhani Ahon Rautatietä, vaan koko kuvaelma on päähenkilöpariskuntaa ja Iisalmesta lähtemistä lukuun ottamatta hatusta vedetty. Pitänee lukea alkuperäinenkin, kiinnostavasta klassikosta kun on kyse. (Ja herkästä naiskuvaajasta, heh.) (Harmi, ettei sitä kuvitteellista jatko-osaa, Moottoritietä, koskaan julkaistu, mutta ensi kerralla kuunnellessani Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -biisiä, muistelen lämmöllä Juhani Ahoa!)

On törkeää varastaa muilta, oli se sitten aineetonta tai aineellista tavaraa. On törkeää yrittää huijata, on yksinkertaisen typerää vetää lekkeriksi. Aina ei tietenkään tarvitse (edes koulutehtävissä) (ja tämän sanoo kohta valmistuva opettajatarihminen!!) vetää kovat piipussa, ei sellaista jaksa. Mutta tekijänoikeusrikkomukset, huijaaminen, valehtelu ja kusettaminen ovat suoraan berberistä. Usein voi selvitä jopa kirjan selailulla, ihan tosi. Minäkin kirjoitin joskus lukiossa ihan jonkun kasipuolen arvoisen esseen Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka luin kirjasta 20 ekaa ja 20 vikaa sivua, loput selailin koetta edeltävänä yönä. (Tuli kiire. Oli muuta elämää. Tiedättehän.) Ja ihan hyvä ihminen minusta kai tuli. Mutta ainakaan en plagioinut. Mitään.

Kiitokset blogikollegoille aivan erinomaisista juonikuvauksista ja kaikille kommentteja jättäneille sekä juttuni lukeneille. Hauskaa, että aihe kiinnostaa edes sen verran, että tulee klikattua linkkiä. Jatketaan!

Tässä vielä linkkilista osallistuneista blogeista ja bloggauksista, olkaa hyvät:


Aho Juhani: Rautatie
Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
Canth, Minna: Anna-Liisa
Canth, Minna: Työmiehen vaimo
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase
Kianto, Ilmari: Punainen viiva
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
Meyer, Stephenie: Houkutus
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Niemi, Mikael: Aivot pellolle
Orwell, George: Eläinten vallankumous
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa
Shakespeare, William: Romeo ja Julia
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie
WSOY 1960
(1. painos 1884)
126 s.

Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin...

Juhani Ahon Rautatie on suomalaisen kirjallisuuden ohut ja kevyt, mutta sitäkin merkittävämpi klassikko. Reiluun sataan sivuun mahtuu suomalaisen yhteiskunnan suurimpiin murroskausiin kuuluneen 1800-luvun lopun lähes koko kuva helposti lähestyttävässä muodossa – yllättävän moderneja ihmissuhdekuvioita unohtamatta.

Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet sitoo itseensä suuria merkityksiä. Kirjan päähenkilöt ovat Matti ja Liisa, jotka lähtevät kotoaan Iisalmesta leveämmän leivän perään eteläisempään Suomeen. Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen on edennyt Hyvinkään ja Hämeenlinnan väliseen rataosuuteen ja lisätyövoimaa tarvitaan. Niinpä myös Matti ja Liisa, vastavihitty nuoripari, saavat työtä, jollaiseen eivät ole aiemmin tottuneet, ovathan ne maaseudun torpparistoa.

Rautatien juoni etenee nopeasti, muttei tunnu harppomiselta. Matin ja Liisan muutto susirajan tuntumasta Hyvinkään pohjoispuolen työläisparakkiin on heille merkittävä elämänmuutos, jota lähisuku Iisalmessa vastustaa viimeiseen saakka. Modernisoituvan yhteiskunnan nuoret vesat eivät kuitenkaan jää vastusteluja kuuntelemaan, vaan pakkaavat tuohikonttinsa, sitovat huivinsa ja lähtevät kohti etelää.

Työnteko ratatyömaalla on raskasta ja se näkyy tekstissä – on lähes inhorealistisesti kuvattuja loukkaantumisia, vaaratilanteita ja jopa yksi dramaattinen kuolemantapaus – mutta ilonpitoakaan ei unohdeta. Ajalleen yllättävän avoimesti Aho kuvaa huvittelua, viinanjuontia, tansseja ja seksuaalisia värinöitä, joita pääasiassa nuorten ihmisten kansoittamalla työmaalla väistämättä ilmenee. Liisan ja salaperäisen helsinginjuutalaisen Danin välinen suhde pysyy piilossa niin Matilta kuin muilta yhteisön jäseniltä, mutta Aho päästää lukijan Liisan ajatuksiin ja seuraamaan moraalisia painiotteluita, joita hän käy tehdessään raskasta valintaa aviomiehensä ja rakastajansa välillä. Samalla saadaan käsitys siitä, millaista oli suomalainen monikulttuurisuus aikana, jolloin vasta kiisteltiin siitä, voiko Suomessa edes asua kuulumatta luterilaiseen kirkkoon. Muun muassa tässä kerrontatekniikassa ja tematiikassa näkyy se edelläkävijyys, joka tekee Ahosta ja Rautatiestä yleensä merkittävän suomalaisen kirjallisuuden helmen.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä ilmiömäistä sukupolvikuvausta, jollainen Rautatie kiistämättä on. Ajan kulku näkyy sekä ihmiskohtaloissa että hitaasti etenevässä radanrakennuksessa: vaikka vuodet kuluvat, rautatie ei tunnu saavan sitä pituutta, joka sille on suunniteltu. Liisan ja Matin poika Kalle (jonka isästä ei kuitenkaan saada varmuutta, se voi olla myös Dan) syntyy ja kasvaa ratatyömaalla. Ehkä hitaan rakentumisen voi nähdä jonkinlaisena käänteisenä symbolina suhteellisen nopeille yhteiskunnallisille muutoksille, joita Suomessa samaan aikaan koettiin? Aho halunnee kuvata sitä epävarmuutta, jopa pelkoa, jonka tavalliset suomalaiset kokivat, kun yhteiskunta heidän ympärillään muuttui lupaa kysymättä.

Koska kyse on klassikosta, uskallan paljastaa juonen kulun kokonaisuudessaan: rataa ei Liisan ja Matin aikana saada valmiiksi. Hämeenlinna alkaa jo pilkottaa horisontissa, mutta Aho jättää Rautatien lopun varsin avoimeksi. Liisaa ja Mattia alkaa raskas työ jo painaa, ja huomio siirtyykin Kalleen, joka on ehtinyt kasvaa jo lähes täysi-ikäiseksi urakan aikana. Vaikka urakka on hidas, paikoin suorastaan tuskallisen vaikea, Rautatien loppu on toiveikas. Huominen odottaa, uutta on aina tuloillaan eikä muutos koskaan täysin pysähdy tai lopu. Tämä kotimaisen kirjallisuuden klassikko ei turhaan ole lunastanut paikkaansa kirjaesitelmien suosikkikirjana, sillä sen juoni, kerronta ja teemat antavat paljon ajattelemisen aihetta kaiken ikäisille lukijoille.

Uskollinen ystävänne

Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.

Omasta hyllystä.


Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.

Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.

Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.

Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.

Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!

Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.

Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.

Juokse, jänis

John Updike: Juokse, jänis
Suomentaja: Oiva Oksanen
Otava 1992
326 s.
Rabbit, Run (1960)

Kirjastosta.


Se mikä oli pidättänyt häntä koko päivän oli tunne siitä, että jossakin oli hänelle olemassa jotakin parempaa kuin lasten itkun kuunteleminen ja ihmisten petkuttaminen käytettyjen autojen kaupoissa, ja juuri tämän tunteen hän yrittää tappaa, juuri tässä bussissa, ja hän puristaa kromiputkea ja kumartuu pitkälle kahden naisen yli jotka istuvat valkoisissa laskostetuissa puseroissa ja syli täynnä paketteja ja sulkee silmänsä ja yrittää tappaa sen. (s. 287)

Harry "Rabbit" Angstrom on 26-vuotias ja totaalisen kyllästynyt elämäänsä Pennsylvanian viidenneksi suurimmassa kaupungissa Brewerissa. Hän on entinen koripallotähti, koko kaupungin lemmikki, joka on päätynyt urheilu-uransa jälkeen pääasialliseksi tyhjäntoimittajaksi. Rabbitilla on raskaana oleva vaimo, Janice, sekä parivuotias poika Nelson, eikä niin yhtään mitään järkevää tekemistä.

Eräänä päivänä puhtaasta päähänpistosta Rabbit lähtee ajelemaan pois kotoaan Brewerin esikaupungista ja päätyy illastamaan entisen valmentajansa ja tämän naisseuralaisten kanssa. Toinen naisista, Ruth, alkaa viehättää Rabbitia, ja hän päätyykin naisen kämpille pidemmäksi aikaa. Velvollisuudet saavat jäädä siihen saakka, kunnes Rabbit saa kuulla Janicen olevan synnytyslaitoksella. Silloin onkin jo aika vaihtaa taas maisemaa, sillä Ruth ei sittenkään toimi kuin marionetti. Kotiinpaluu ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, sillä maailma ei – yllättävää kyllä – jätä pyörähdyksiään väliin vain Rabbitin vuoksi.

Juokse, jänis kertoo takakannen mukaan sosiaalisesta pahoinvointikohtauksesta ja pakenemisesta. Voin yhtyä siihen. Rabbit Angstrom ei todellakaan ole mikään miellyttävin mahdollinen päähenkilö tarinaan, mutta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hän kyllä on. Mies, joka ei halua ottaa vastuuta asioista, jotka on jo saanut aikaan, mies, joka kuvittelee suhteellisen naivisti kaikkien tanssivan hänen pillinsä mukaan, mies, joka ei näe sitä kuuluisaa tukkiakaan omassa silmässään. Ärsyynnyin. Ja tajusin, kuinka aito henkilö Rabbit lopulta on. Kuinka paljon inhoaisinkaan häntä oikeassa elämässä!

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti uteliaisuudesta, sillä Rabbitin tarinan pari jatko-osaa ovat saaneet Pulitzer-palkinnot, ja sarjaa tituleerataan kokonaisuudessaan yhdysvaltalaiseksi klassikoksi. Mitään aivan kuolematonta en tätä tarinaa lukiessani havainnut, mutta loppujen lopuksi pidin siitä aika paljonkin.

Updike tutustuttaa lukijan muihinkin kuin Rabbitiin ja päästää hänet muidenkin henkilöiden ajatuksiin. Rabbitin rakastajatar, osa-aikainen prostituoitu Ruth, jäi mieleeni voimakastahtoisena ja hivenen kyynisenä naishahmona. Jos ei Rabbit halua sittenkään asettua perijenkkiläiseen esikaupunkilais-perheenisän rooliin, ei Ruthkaan ole aivan tavanomainen 1960-luvun alun nainen.

Toisaalla Rabbitin vaimo Janice saa aikaan hyvin melankolisia mielikuvia. Raskaana ollessaan ja pienen pojan äitinä hän vaipuu yhä syvemmälle viinapullon kiroihin. Huonolla itsetunnolla varustettu häntäheikin vastentahtoinen vaimo ei varmastikaan ole se rooli, johon kukaan haluaa. Kaikilla, myöskään Janicella, ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Aina ei elämässä voi valita niitä kortteja, jotka käteensä saa.

Juokse, jänis on surumielinen kirja esikaupunkielämästä ja vastuunpakoilusta. Se nostattaa palan kurkkuun, mutta toisaalta myös paikoin hymähdyttää. Updiken kieli on taipuisaa, ajoittain jopa tajunnanvirtamaista, muttei hankalaa. Tarinan jännite alkaa kasvaa vasta loppupuolella, ja minulta taisi ainakin päästä lipsahtamaan olennaisiakin juttuja ohi suun, ennen kuin pääsin todella tarinan imuun mukaan.

Suljettuani kirjan kannet jäin miettimään, kuinka Rabbitille, Janicelle, Ruthille ja muille Brewerin asukkaille käy. Onneksi siihen saa suoran vastauksen, sillä sarja jatkuu avausosan jälkeen vielä useamman kirjan voimin. Ehkä Rabbitkin vielä kasvaa aikuiseksi ja lopettaa karkuunjuoksemisen? Ehkä pahoistakin kolhuista voi selvitä? Toivon niin.

So American: Post-World War II Classics