Ajanhallintaharjoituksia

On ollut haipakkaa menoa viime aikoina. Olen muun muassa käynyt Tampereella tapaamassa uutta graduohjaajaani ja saanut erinomaisen hyvää ja paneutunutta ohjausta kaupan päälle. Ajattelin, että saisin lähinnä kommentteja tasolla "no yritäpäs nyt vaan saada tää homma kasaan ja se siitä", mutta sen sijaan sainkin erinomaisia ideoita uusille poluille ja näkökulmille. Glup. Lisäksi ohjaajani huomautti – kerrottuani valmistuvani ainakin paperilla nimenomaan opettajaksi – että "eihän se opettajan homma mikään este ole jatkoa ajatellen, ainahan sitä voi ottaa virkavapaata kun saa rahoitusta jatkotutkimusta varten jostain muualta..." Heh. No, oma vieno ajatukseni on, että jos nyt tehtäisiin tämä gradu tästä alta pois, ennen kuin aletaan leipoa meikäläisestä minkään sortin jatko-opiskelijaa...

Tampereella oli muutenkin mukavaa, koska tapasin siellä jälleen kaikkia huipputyyppejä. Esim. nooran.   Plus Doriksen tiistaitarjoukset (2,5 euroa per juoma) maittoivat melkein pilkkuun saakka. Jännä.

Töissäkin on ollut ihan mukavaa, vaikka (tai ehkä pikemminkin koska) työpäivät vähenevät kovaa kyytiä. Laskujeni mukaan niitä on jäljellä kahdeksan, koko syyskuulle ripoteltuna. Mainio homma on se, että olen parin viikon päästä menossa tekemään ihkaensimmäisen sijaisuuteni! Jännää! (No, se on vain yksi päivä, mutta silti.) Tai no, syksyllä 2006 olin kyllä kertaalleen bilsansijaisena tamperelaisessa lukiossa, joten ihan ensimmäisestä keikasta ei ole kyse. Mutta ensimmäisestä noin niin kuin opettajankoulutusta saaneena.

Välillä on kyllä valloillaan tunne siitä, etten ihan hallitse tätä ympärilläni pyörivää aikatodellisuutta. Kalenteri on kovassa käytössä, mutta koska olen perusluonteeltani erittäin mukavuudenhaluinen, en pidä ylettömästä (ja turhasta) kiireen tunnusta. Toki on kivaa, että on tekemistä, mutta toisaalta olisi myös huikeaa saada eteensä tyhjä kalenterin sivu, jonka voisi päättää pyhittää kokonaan opiskelulle. (Tai lomailulle, kröhöm.) Se yksi vihonviimeinen pakollinen hissan suorituskin kummittelee takaraivossani, joskin sen verran sain aikaiseksi, että päätin antaa sen noin puolitoista vuotta harkitusti hautuneen esseeajatuksen olla, ja varata napsautin parin viikon päähän sähköisen tenttivarauksen. Valitettavasti kirja, jota maanantaina aloin lukea, osoittautui aivan jäätävän vaikeaksi. Huoh. Mutta mä taistelen!

Sen verran mukavaa tekemistä kalenteriin on löytynyt, että huomenna osallistun ensimmäistä kertaa kirjabloggaritapaamiseen! Hui! Uskallankohan sittenkään tulla paikalle, vai jäänkö vakoilemaan tilannetta nurkan takaa? Jää nähtäväksi... No ei, olen innoissani!

Tapaamista odotellessa ehdin vielä kuitenkin tehdä vaikka mitä. Tänään voisi esimerkiksi mennä tutustumaan Kaisa-talon uuteen kirjakahvilaan. Ja spinningiin.

Mutta sitä ennen on palattava Armas Niemisen seuraan. Taistelu sukupuolimoraalista (1951) onkin suorastaan hilpeää luettavaa mihin tahansa torstaipäivään.

Lumottu niitty – Erään tien tarinoita

Jouko Sirola: Lumottu niitty – Erään tien tarinoita
Teos 2012
293 s.

Arvostelukappale.


Pidämme tien varressa hiljaisen hetken. Riisumme hellehatun päästä ja kunnioitamme menneitä säädystä, teoista ja elämäntavoista riippumatta. Samalla julistamme Kallen tarinoiden maineen lopullisesti palautetuksi tällä kylällä ja näillä tienoilla. Kalle on yhdessä käräjäpöytäkirjojen kanssa näyttänyt meille, miten tarinat saavat alkunsa, kehkeytyvät ja elävät, ja miten ne kasvavat joskus arvaamattomiin suuntiin ja mittoihin. (s. 256)

Vihdin kirkonkylästä lähtee Nummelaa kohti tie, joka on vuosisatoja vanha. Kaikki paikallisetkaan eivät sitä enää tunne tai muista, ja osin se on peittynyt uusien teiden ja muiden maisemanmuutosten alle. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen reitti kulkee kiehtovien aikojen, tarinoiden ja ihmiselämien läpi tai niitä sivuten. Lähdetkö mukaan vaellukselle?

Jouko Sirolan Lumottu niitty – Erään tien tarinoita on mielenkiintoinen yhdistelmä tietokirjaa ja mielikuvituksen lentoa. Se on paikallishistoriikki, joka avaa näkökulman myös laajempiin aihepiireihin, Suomen historiaan ja kansanperinteeseen. Kirjassa sivutaan niin kansantarinoita, huhuja kuin "tiukkoja" historiallisia faktoja. Vanhimmillaan mainitaan kivikautisia asuinsijoja, ja samalla eletään myös vahvasti nykyhetkessä, jota peilataan menneisyyttä vasten.

Vihdin alue ei ole minulle missään määrin tuttua, vaan olen Keski-Uudenmaan tyttöjä. Sirolan elävä kuvaus mahdollisti kuitenkin seutua tuntemattomallekin vahvasti kuvitetun matkan läntisen Uudenmaan historiaan ja maisemaan. Eri aikatasojen yhdistäminen toimii suhteellisen luontevasti, joskin paikoin sen korostaminen alkaa jo tökkiä: kirjan idea siitä, kuinka maisemaan taltioituneet ajat, hetket ja tapahtumat voidaan aistia yhtä aikaa olisi tullut selväksi hienovaraisemminkin ilmaistuna. Turha alleviivaaminen haalistaa hyvää ideaa.

Tietä kulkiessa päästään kurkistamaan 1600-luvun tupiin, kestikievareihin ja paimensaariin. Vilkaistaanpa ohimennen myös jättiläisen kotina tunnettua kivimuodostelmaa. Kuljetaan järven rantaa ja joen piennarta, siltoja ja mäkiä. Yhtä lailla vuosi 1918 ja sen väkivaltaiset tapahtumat nimenomaan Vihdissä paljastuvat lukijalle, ja paikallisen nuoren miehen teloituspaikalla oleva muistomerkki sykähdyttää karuudessaan ja kauneudessaan. Varsinaisten merkkimiehien sijaan keskitytään pikemminkin paikallisiin, ihan tavallisiin ihmisiin: mökkien muoreihin, talonpoikiin, kirkon kävijöihin, kaupustelijoihin, nuoriin, tarinaniskijöihin, jopa maantierosvoihin. Julkkiksista tavataan Venny Soldan-Brofeldt, jolla oli kesänviettopaikka lähistöllä elämänsä ehtoopuolella.

Nykyajan jälki maisemassa saa kritiikkiäkin osakseen, eikä varmastikaan aivan syyttä.

1940-luvun sotien päätyttyä Suomessa käytiin toinen, hiljaisempi mutta laajempi sota. Me kutsumme sitä arvomaailmojen taisteluksi. Tarkoituksenmukaisuus, hyötyajattelu ja edullinen hinta yhtyivät rintamaan kauneusarvoja ja vanhan säilyttämistä vastaan. Taistelujen aiheuttamat tuhot ovat nähtävissä melkein jokaisessa suomalaisessa kirkonkylässä ja pikkukaupungissa. Ne jotka halusivat rakentaa uuden halpa-Suomen, voittivat, ja voitto oli ylivoimainen. (s. 223)

Kevyt nostalgian ja ennen-oli-kaikki-paremmin-ajattelun henki on kiistämättä valloillaan, mutta se ei käy häiritsevästi päälle. Pientä perusteltua kipakkuutta osaan lukijana arvostaa, myös tällaisessa muodossa esitettynä. Ja vaikken aina samaa mieltä olisikaan.

Jouko Sirola hallitsee eläväisen historiasta kirjoittamisen yleisystävällisessä muodossa. Hän ei jää jaarittelemaan, vaan tarina etenee sutjakkaasti, ajasta ja paikasta toiseen, löydettyä tietä pitkin edeten. Mitään mullistavan suuria uusia tietoja kirja ei tarjoa, vaan esimerkiksi vilkaisut suomalaisiin hautaustapoihin, kanssakäymisiin kuolleiden kanssa sekä kirkkoperinteisiin ovat hyvin yleistiedollista tasoa. Sirola on kuitenkin sitonut ne hyvin osaksi paikallista tarinaa ja perinnettä, ja esimerkiksi paikannimistä hän ammentaa paljon.

Pyyhkeitä on annettava kuvista. Vaikka on ilahduttavaa, että kirjaan on liitetty valokuvia, jotka elävöittävät tarinaa selvästi ja sitovat kokonaisuutta, mustavalkoiset, suhteellisen pienet kuvat eivät pääse tällaisessa kirjamallissa ja taitossa oikeuksiinsa. Kuvatekstit puuttuvat myös, joskin kuvien tiedot löytyvät kyllä kirjan lopusta. Tämä lukija ei tosin jaksanut joka kerta sinne selata, vaan tyydyin arvailuun. Toisaalta kannen sisäpuolella oleva kuljetun reitin kartta saa ehdottoman kiitoksen: mainio asettelu ja idea!

Henkilökohtaisesti en tottunut tarinaa kuljettavaan me-kerrontaan, mutta ymmärrän sen tyylillisenä, perusteltuna ratkaisuna. Uskon tähän kirjaan tarttumisen olevan helppoa sellaisellekin, joka ei yleensä historiallista tutkimustekstiä lue, sillä kirja on hyvin lukijaystävällisesti kirjoitettu. Eikä tarvitse olla edes vihtiläinen kirjasta kiinnostuakseen.

Paikallishistoriana ja uudenlaisena näkökulmana menneisyyden ja nykyisyyden kanssakäymiseen, eroihin ja yhtäläisyyksiin Lumottu niitty on raikas ja ilahduttava. Se tekee näkyväksi menneen monimuotoisuuden ja nekin asiat, jotka usein unohtuvat. Mennyt kun on myös tässä ja nyt, ja nykyisyys on kohta menneisyyttä: arvostakaamme siis aikaan jääviä jälkiä ja niiden merkitystä ja kertomaa tarinaa. Me olemme osa sitä.

Kuusi kovaa kotimaista IV: Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon
WSOY 1952
187 s.

Omasta hyllystä.


Koko maailma, tai ainakin koko metsä, oli täynnä aurinkoa ja pieniä valkoisia kukkia ja sinistä taivasta ja onnellisia ihmisiä ja hiukan surullisia ihmisiä, jotka huomenna taas olisivat onnellisia, ja taivaalla uiskenteli hauraita hattaroita, ja tästä sunnuntaista lähtien me olisimme aina yhdessä ja pitäisimme suuria, punaisia ruusuja vanhassa pesukannussa emmekä koskaan riitelisi. (s. 97)

Kahvila Mabillon kertoo 1950-luvun alun Pariisista. Kirjan sivuilla tulevat tutuiksi boheemipiirit, Pariisin eri kaupunginosat, pienet ullakkohuoneet, sillat ja Seinen rannat, franginvenytys ja se ihanan kamala nuoruus. Parikymppiset pitkätukat notkuvat menemään, osa taidetta tehden, osa opiskellen, osa työskennellen. Luetaan Sartrea ja podetaan eksistentialistisia kriisejä, ihastutaan, suudellaan, ihmetellään naapurin kissaa ja kuljetetaan lemmikkimarsua korissa piknikille Luxemburgin puistoon.

Suomalaistytön hyppäys ulkomaille on kuvattu lämpimästi ja aidosti, mutta sopivasti väritellen. Ei ole puhettakaan koti-ikävästä tai mistään muustakaan yhtä proosallisesta, vaan maailmannaisen elkeet löytyvät kuin luonnostaan ja oma paikka boheemista Pariisista siinä samalla. Ikuinen rahapula on vain viehättävä kuriositeetti, epämääräiset ihmissuhteet kuuluvat asiaan, opiskelu antaa sen, minkä siltä haluaa ottaa. Aivan päämäärätöntä haahuilu ei kuitenkaan ole, sillä lopulta on kotiinlähdön aika, itse kullakin.

Satu Waltarihan (s. 1932) on Mika Waltarin tytär, joka lähti nuorena plikkana Ranskaan opiskelemaan, ja teki työuransa kirjailijana ja kääntäjänä. Moisesta taustasta ponnahtaminen ei varmasti ole ollut mitenkään helpoin mahdollinen homma, mutta ymmärtääkseni Waltari nauttii lukijoiden ja kriitikoiden kunnioitusta. Olen valmis yhtymään kuoroon, sillä Kahvila Mabillon on aivan valloittava teos.

Kirja on kiehtova yhdistelmä tarkkaa ajankuvaa ja samalla ajattomuutta. Monet esiin nousevat teemat, kuten nyt vaikka ikuinen nuorison paheksunta, oman identiteetin pohtiminen ja ihmissuhteiden sekamelskat, ovat aivan yhtä keskeisiä nyt kuin 60 vuotta sitten. Tietenkin, sillä sitähän se nuoruus on!

Kahvila Mabillon on selkeän juonellisen tarinan sijaan pikemminkin tunnelmapaloja ja hetkiä. Minäkertoja keskittyy itsensä sijaan kuvaamaan maailmaa ja ihmisiä ympärillään, ja hän taitaa halutakin jäädä hieman sivurooliin. Vasta loppupuolella hän nousee keskeisemmäksi, ottaa oman tilansa ja paikkansa tarinassa.

Pidän kirjan konstailemattomuudesta ja selittelemättömyydestä. Taustojen, syiden ja selitysten kartoituksen annetaan suosiolla olla, ja keskitytään siihen, mikä boheemikahvilan pöydässä on keskeisempää: tähän hetkeen, korkeintaan eiliseen, ehkä huomiseen. Tyyli ja toteutus sopivat tällaiseen lyhyeen romaaniin, pitemmän tarinan kohdalla olisin saattanut hieman turhautua. Nyt kaikki olennainen kerrotaan, mutta osataan myös päästää irti.

Ole niin kiltti ja pidä minua kädestä. Olen niin kauhean yksin näitten valkoisten kukkieni keskellä. Annetaan vain kaikkien mennä ohitse, emme ole velkaa kenellekään mitään, jokainen kuolee aikanaan ja omalla tavallaan ja yksin. Miksei voisi aina pysytellä yksin – tai melkein yksin. (s. 103)

Kahvila Mabillon on raikas pala historiaa, kurkistus nuoruuteen, aikaikkuna kuudenkymmenen vuoden taakse. Voi kun olisin saanut olla mukana, raitapaidassa ja savuke kädessä, juomassa halpaa kahvia ja myymässä ystävän runoja ranskaa taitamattomille turisteille! C'est charmant!

Pariisi-teema jatkunee jonkin aikaa, sillä katsoimme V:n kanssa aivan mahtavan Midnight in Paris -elokuvan perjantaina, josta itse asiassa sain innoituksen tarttua lopultakin tähän kirjaan. Lisäksi kaivoin hyllystä Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin, jota jo varovasti kurkistin. Pirullinen matkakuume, sehän tästä vain seuraa, sanokaa mun sanoneen!

Kahvila Mabillon on neljäs Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Ehdoton aarre myös Sonjan Lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa! Ja kaiken kruununa yksi ruksi TBR90+10-listallani.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Rumat kapinalliset: Kellopeli appelsiini

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Suomentaja: Moog Konttinen
Like 2007 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan kustantamana)
231 s.
A Clockwork Orange (1962)

Kirjastosta.


Sitten mä näin portaat alas halliin ja mä mietin itsekseni, että mä näytän niille epävakaisille ja arvottomille drugilleni, että mä olin parempi kuin ne kaikki kolme yhteensä ja enemmänkin. Mä tekisin kaiken ominnokkineni. Mä näyttäisin vanhaa kunnon ultraväkivaltaa sille entiselle ptitsalle ja sen kissanpaskamyllyille jos tarpeen, sitten mä ottaisin kunnon kouralliset kaikkee, mikä näyttäisi tosi käyttökelpoiselta tovaralta ja valssaisin etuovelle raz dva tri, rax dva tri ja avaisin oven hukuttaakseni odottavat drugani kultaan ja hopeaan. Niiden täytyy oppia johtajuudesta kaikki. (s. 73)

15-vuotias Alex elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa vallitsevat samaan aikaan anarkian ja totalitarismin pelko. Nuoret käyvät koulua, mutta viettävät sen ulkopuolisen ajan huvitellen kuka mitenkin: ryypäten, riehuen, rälläten ja tapellen. Väkivallan kohteeksi kelpaavat niin ohikulkijat kadulla, kilpailevat jengit kuin kuka tahansa, joka on liian varomaton avatakseen ovensa yön pimeydessä kulkeville.

Ylilyönneiltä ei voi pitemmän päälle välttyä, ja niin Alexkin huomaa olevansa vankilassa murhasta tuomittuna. Vähän ennen vapautumistaan hänet ohjataan valtion ylläpitämään, kokeiluluonteiseen kuntoutusohjelmaan, jossa nuorisoon imeytynyt väkivallan himo pyritään kitkemään pois eräänlaisella käänteispakkopsykologialla. Entisestä mummonpotkijasta tulee suhteellisen seesteinen yhteiskunnan osanen ja hänet palautetaan vapauteen. Mutta voiko väkivaltaisuudesta parantua? Mitä tehdä ihmisen sisällä piileville eläimellisille vieteille ja voimille? Mikä on järjestelmän mahti?

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini on yksi suosikkielokuvistani, jonka edellisestä näkemisestä tajusin olevan jo aivan liian kauan. Samassa rytäkässä oli helppo tajuta, etten ollut koskaan lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa.

Kaikessa absurdiudessaan Kellopeli appelsiini on aivan lyömätön teos. Se on väkivaltainen ja mässäilevä, pilkallinen ja vihainen. Siihen ei voi samaistua, eikä sen kuvaamasta maailmasta voi pitää. Kaiken kruununa on keksitty kieli, jonka osittaiseksi avautumiseksi suomenkieliseen painokseen on sentään tajuttu lisätä sanasto. Tuli tarpeeseen.

Alexin asenne ja toiminta ovat kuvottavia. Siitäkin huolimatta hän on jollain tasolla tavoitettavissa oleva, vihainen ja turhautunut teini. Emmekö me (lähes) kaikki kamppaile murrosiässä tavalla tai toisella maailmaa, vanhempia ja itseämme vastaan? Alexin hahmossa kaikki on vain viety sata kertaa pidemmälle. Jos ihminen tuntee, ettei hänellä ole mitään väliä millekään, onko välttämättä ihmekään, että turhautuminen purkautuu levottomuutena ja väkivaltana, tavalla tai toisella?

Niin nämä uudet naurettavat ajatukset ovat viimein saapuneet ja käskyt ovat käskyjä, joskin voisin sanoa sinulle luottamuksellisesti, että minä en niitä hyväksy – mitä suurimmassa määrin kieltäydyn hyväksymästä. Silmä silmästä, sanon minä. Jos joku lyö sinua, sinä lyöt takaisin, etkö lyökin? Miksi ei sitten Valtio, jota te raa'at huligaanit lyötte hyvin ankarasti, miksi ei se myös löisi takaisin? Mutta nyt on uusi näkemys, joka sanoo ei. Uusi näkökanta on sellainen, että me käännämme pahan hyväksi. Kaikki se näyttää minusta törkeän epäoikeudenmukaiselta – Hm? (s. 113)

Paitsi että Kellopeli appelsiini on kuvaus sairaasta yksilöstä, se kertoo myös tarinan sairaasta yhteiskunnasta ja sen ylläpitämistä järjestelmistä. Mitä seuraa, kun uskotaan ylettömän vahvasti siihen, että yhteiskunta puuttuu viime kädessä asioihin – hyvässä ja pahassa? Miten perustella vallankäyttö ja sen oikeutus? Mitä jos tajuaa, että joltisenkinlainen konsensus on pelkkää sanahelinää, sekoilua tai uhkaa?

Kirja on rankka ja raskaskin, mutta silti jollain tasolla hyvin viihdyttävä. Alex ivaa sekä järjestelmää että lukijaa, ja jossain, hyvin syvällä, on aistittavissa lopulta aivan tavallisen nuoren miehen aivan tavanomainen kapina. Anthony Burgess on vain onnistunut kuorruttamaan sen aimo annoksella piikkejä kynsien alla.

Kirjasta lisää: noora ja ANNI.

Kellopeli appelsiini on viides Rumat kapinalliset -haasteeseen lukemani kirja, ja sen myötä kuittaan kyseisen mainion haasteen suoritetuksi! Haasteen vaatimuksissa oleva koontipostaus seuraa vielä perässä.

Lisäksi tämä tuo brittiläisenä kirjana yhden pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.