Arne Nevanlinna: Marie (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Arne Nevanlinna: Marie
WSOY 2008
288 s.

Kirjastosta.


Unni määräsi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavakseni Arne Nevanlinnan esikoisromaanin, Marien. Ei muuta kuin lukemaan!

Marie Myhrborgh on kokonaisen vuosisadan nähnyt ja kokenut, syntyjään strasbourgilainen, sittemmin olosuhteiden pakosta suomenruotsalaistunut nainen. Hän on yksityisen vanhainkodin sänkynsä vanki, yksinäisyyteensä turtunut, muistojensa ja pitkän elämänsä kuljettama vanhus, jonka tajunnanvirtaa kirjan teksti pitkälti on. Uuden vuosisadan – ja vuosituhannen! – vaihtuessa on aika tehdä tiliä menneen kanssa. Kuka Marie lopulta oli ja on? Mitä hänen satavuotiseen elämäänsä mahtuu?

Heti alkuun on todettava, että vaikka riskin otin, en rakastunut. Minulla kesti varsin kauan päästä mukaan Nevanlinnan tyyliin ja Marien pään sisään, mutta toisaalta kun se onnistui, tarinassa riitti imua. Hyvän kirjan tulin lukeneeksi, ilman muuta.

Kirja on kaunis ja surullinen tarina 1900-luvusta yhden naisen silmin. Se kertoo muuttuvasta Euroopasta, kansojen välisistä suhteista, naisista ja miehistä, perheistä ja perhesuhteista, tutusta ja vieraasta. Marie on muistinsa aukoista ja siitä seuraavasta osittaisesta epäluotettavuudestaan huolimatta ihastuttava päähenkilö tällaiseen kirjaan. Hän on nuori nainen, joka paiskataan Strasbourgilaisesta tuomariperheestä helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen kulttuuriin, vieraaseen maahan, jonka kumpaakaan kieltä hän ei osaa, eikä koskaan virheettömästi opikaan. Marien aviomies Wilhelm, tai Guillaume, kuten häntä ranskalaisittain kirjassa kutsutaan, osoittautuu rakkauden ensihuuman jälkeen kalseaksi, ylpeäksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, jolla ei ole halua, intoa tai taitoa auttaa vaimoaan sopeutumaan uuteen maahan. Kirurgina työskentelevä Guillaume uppoutuu työhönsä ja jättää Marien yksin. Ilokseen Marie saa pojan, Edouardin, joka tuo järjestystä kaaokseen. Ja sisimmässään vahvana naisena Marie keksii muitakin selviytymiskeinoja kylmässä pohjolassa.

Yleensä en ole tajunnanvirran ystävä, ja paikoin Mariessakin virkkeet tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin ja sisältävän vaikka millaisia kaarteita. Mutta toisaalta juuri se teki kirjasta niin omanlaisensa, oman näköisensä, eheän ja perustellun. Marie kuitenkin on jo satavuotias, muistinsa kanssa kamppaileva nainen, joten voisiko hänen "antaa" elämäntarinaansa muulla tavoin kertoakaan? Nevanlinnan valitsema tapa toimii.

Marie on surullinen kirja. Minua suretti nuoren Marien puolesta, joka joutuu luopumaan ranskalaisesta identiteetistään (tai vähintäänkin karsimaan sitä reilusti), ja joka ei tunnu löytävän paikkaansa omassa elämässään, vaan on aina ulkopuolinen ja vieras. Edes iäkkäämpänä, monista kolhuista ja koettelemuksista selvinneenä, hän ei tunnu olevan oman elämänsä päähenkilö.

Toisaalta kirja on toiveikas, kertoohan se kokonaisen vuosisadan mittaisesta elämästä. Ajankuva sen sivuilla on aito, historialliset tapahtumat, sodat ja vallanpitäjät, aatteet ja ideologiat nivoutuvat taitavasti osaksi ihmisten arkielämää. Ja miten kauniisti Nevanlinna kuvaakaan naiseutta, naisen elämää ja ajatusmaailmaa! Minkäänlaista epäuskottavuutta en kirjassa kokenut olevan.

Luulen, että suurin syy rakastumattomuudelle tässä riskinotossa on se, että tajunnanvirta ei taidokkuudestaan huolimatta tunnu minulle luontaiselta tyyliltä. Jokin siinä haraa vastaan, vaikka muut osat olisivat täysin kohdillaan. Toisekseen pidin kirjan pientä sivujuonta jokseenkin tarpeettomana lisänä, mutta tämä on puhtaasti mielipidekysymys, tietenkin. Muuten Marie on hieno kirja, monitahoinen ja kokonainen. Kiitos Unni haasteesta!

Katja on kirjoittanut kauniin tekstin Mariesta.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste (2/4)
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.

Meri – Neljä lyyristä esseetä

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos 2012
165 s.
Havet – Fyra lyriska essäer (2012)

Kirjastosta.


Saaristo. Lapsena opin tulkitsemaan nimiä kartasta. Merikartasta. Trångsund. Stengrund. Byfjärden. Bisaballen. Saaristolaisnimiä. Nimiä jotka merkitsivät, merkitsevät. Niitä ei saa muuttaa sen kummemmin kuin paikannimiä maalla. Ne ilmaisevat. "Jätä Stengrund vasemmalle, jatka Trångsundin kautta ja niin saavut isolle Byfjärdenille." Siten tiedät miltä reitti näyttää, missä sinun tulee olla varovainen. (s. 81)


Monika Fagerholm ja Martin Johnson ovat kirjoittaneet kirjan merestä. He ovat kirjoittaneet siitä lyyrisiä esseitä.

Normaalisti saattaisin ajatella, että lyyrinen essee kuulostaa joltain, jonka ei kuulu päätyä minun lukupinooni. Olen hieman laiskistunut (tai tutustunut itseeni lukijana tarkemmin?), sillä en yksinkertaisesti jaksa mitään liian vaikeaa. Vaikeuden määrittely ei toki ole helppoa, eikä sille mitään yleispätevää kaavaa, mutta jos nyt lonkalta pitää heittää, lyyrinen essee voisi sellaista aika helposti olla.

Mutta hei, eihän tämä ollut yhtään vaikeaa.

Sen sijaan Meri on aivan ihana kirja, jonka sivuilla saa vain kellua. Se sisältää neljä laajempaa kokonaisuutta: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niihin taas on sidottu pienempiä tekstinpätkiä, haastatteluja, pohdiskelua, muistoja ja tietoa.

En sinänsä ole mikään meri-ihminen, vaikka tällä hetkellä sen rannalla asunkin. Sisämaassa olen kuitenkin suurimman osan elämästäni viettänyt, ja meri on lähinnä jotakin mystistä ja suurta. Ei kuitenkaan ylettömän pelottavaa, mutta jännittävää kuitenkin. Tämä ei siis ole mikään syvälle sieluuni osuva teos aihepiirinsä puolesta, mutta mukanaan se vei yhtä kaikki.

Aiheita on Meressä paljon. On ympäristönäkökulmaa, merirosvoja, yksinäisiä saaria, saariston lapsia, yllytyshulluja purjehtijoita, uima-altaan reunalle kahlehdittuja. Meri on lähellä ja silti saavuttamaton, ja ennen kaikkea se on valloittamaton. Meren edessä on oltava nöyrä, monin tavoin ja monesta syystä.

Meri oli hyvää lukemista mökillä, saaressa (joka on järvessä). Se oli lukukokemuksena enemmän tunnelmia kuin yhtenäinen tarina. Aina en ole sopivassa mielentilassa lukemaan sirpaleista tekstiä, mutta nyt olin. Jos sinulla esiintyy hetkellistä kaukokaipuuta, halua karata laineille keinumaan, tartu Mereen.

(Luin tämän heti Alkuvoimien perään, ja jouduin toteamaan, että Jonathan Franzen tunkeutuu kysymättä kaikkialle, sillä yksi Meren pidemmistä teksteistä rakentuu hänen ympärilleen. No, mitäpä sitä sitten kiertelemään: kai meidät on Jonathanin kanssa yksinkertaisesti vain tarkoitettu toisillemme.)

Merta ovat lukeneet myös Maria, noora ja Sanna.

Underbara finlandssvenskor vid papper: Sakprosa
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset maailmalla

Jonathan Franzen: Alkuvoimat

Jonathan Franzen: Alkuvoimat
Suomentaja: Raimo Salminen
WSOY 2004
484 s.
Strong Motion (1992)

Kirjastosta.


Louis Holland on alipalkattu bostonilainen radiotyöläinen, jonka äiti perii maanjäristyksessä kuolleelta äitipuoleltaan 22 miljoonan dollarin omaisuuden. Rahat ovat kiinni Sweeting-Aldren-nimisessä kemianalan suuryrityksessä, jonka kunniakkaan ja nousujohteisen imagon taakse kätkeytyy vähemmän siloisia salaisuuksia. Kun Yhdysvaltojen itärannikolla alkaa vaikeasti selitettävien maanjäristysten sarja, Louisin ja harvardilaisen seismologin Renée Seitchekin polut risteävät. Kuvio laajenee kattamaan myös kiihkeästi abortteja vastustavan uskonnollisen liikkeen toiminnan, joka vaikuttaa osaltaan kaikkiin. Järisevä maa sekoittaa pakkaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja paljastaa paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi halunnut nähdä.

Jonathan Franzenin Alkuvoimat osui silmiin jälleen kerran kirjastossa houkuttelevasti esiin nostettuna. Nyt, kun olin tapani mukaan hautonut lainaa kotonani kuukausitolkulla, sain lopultakin avattua kirjan kannet. Rakastuin Franzeniin luettuani Vapauden, ja päätin, että tulen vielä lukemaan kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Jatkoin seikkailujani Epämukavuusalueen kanssa, joka osoittautui pettymykseksi. Mutta nyt, kun palasin takaisin perusasioiden äärelle (=ihan tavalliseen proosaan), kuvio asettui kohdilleen.

Alkuvoimat on aivan mainio kirja. Franzen kuljettaa lukijaa kuin pässiä narussa ja osoittaa, miten monikerroksinen maailma on jopa silloin, kun sitä luulee tarkastelevansa hyvin rajatusta ja selitettävissä olevasta näkökulmasta. Alkuvoimat on vetävä tarina, jossa on liuta epätäydellisyydessään mielenkiintoisia ja ajoittain typeryydessään niin pirun uskottavia henkilöitä. Perhesuhteet ovat vaikeita ja vinksallaan, parisuhteet samoin. Ihailen tapaa, jolla Franzen raaputtaa yhdysvaltalaisen keskiluokkaisen unelman pintaa ja osoittaa, kuinka vääristyneitä rakenteita se pitääkään sisällään. Esimerkiksi Hollandin perheellä pitäisi kaiken olla noin periaatteessa kunnossa, sillä vanhemmilla, Melaniella ja Bobilla, on turvatut akateemiset työpaikat ja jotakuinkin järkeä päässään, ja lapset, Louis ja Eileen, räpiköivät kohti aikuisuutta niin kuin parhaaksi näkevät, kaidalla tiellä kaikin puolin kulkien. Ja silti pinta hämää.

Renée nousi suosikikseni. Hän on kolmekymppinen tieteelliselle uralle lähtenyt nainen, joka joutuu jatkuvasti kamppailemaan menestyksensä eteen miesvaltaisella alalla. Hän kärsii osaltaan kiltin tytön syndroomasta ja kun se alkaa olla liian raskas rooli kantaa, Renée joutuu huomaamaan, ettei moni muukaan rooli ole sen kevyempi. Pystyin hyvin samaistumaan Renéen hahmoon, sillä hänessä on paljon tuttua. Valitako ura vai parisuhde ja perhe (jota kukaan ei edes ole tarjoamassa)? Miksi pitäisi valita, miksi naisen pitää valita? Miten selättää yksinäisyys, mistä saada potkua elämään? Ärsyttäväkin hän on, toki, mutta emmekö me kaikki ole sitä aika ajoin?

Ihailen Alkuvoimien monipuolisuutta. Siinä on mukana niin ympäristönäkökulmaa, yritysmaailman terävää kritiikkiä, perhesuhteiden sekasotkuisuutta, ihmisten henkilökohtaista irrationaalisuutta että suuria yhteiskunnallisia linjoja, joista aborttikysymys ja sukupuolten (epä)tasa-arvo nousee kenties keskeisimmäksi. Minusta kirja on yksinkertaisesti aito.

Mukana oli myös melkoinen kasa knoppitietoa maanjäristyksistä, maankuoren liikkeistä ja kemianteollisuudesta, mutta siinähän se meni alas, kaiken muun ohessa, ihan hyvin ja nikottelematta. Kyllä minä vaan niin kovasti tästä herra Franzenista pidän, ei sille mitään mahda. Hän on tarinankertoja, kannanottaja ja ravistelija. Ehkä vähän myös viisastelija, mutta olkoon. Nautinnollisia lukukokemuksia ja yllättäviä, herääviä ajatuksia hän silti tarjoaa.

So American: Dirty Realism.

"Chilin maku täyttää suun"

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja
Suomentaja: Raija Jänicke
Schildts 2010
296 s.
Mexikansk dagbok (1998)

Kirjastosta.


Kun suljin tämän kirjan kannet, huomasin, kuinka suussani maistui Meksiko.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikon-päiväkirjassaan maasta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka pystyin lukiessani elävästi aistimaan. Kirja on takakannen mukaan kirjoitettu "kahviloissa, linja-autoasemilla, autioissa hotelleissa, virtojen varsilla, Chiapasin sademetsissä" ja hyvin matkapäiväkirjamainen se onkin. Varsinaisena juonena kulkevat Sjögrenin kaksi Meksikon-matkaa, mutta itse "tarina" muodostuu sirpaleista, näkymistä, hetkistä, tapaamisista, tunnelmista ja mauista. Sjögren kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa elävästi ja terävästi. Paikoin tavataan paikallisia ihmisiä, kierrellään kujilla ja toreilla, paikoin kirjailija ripottelee mukaan omia muistojaan, mielipiteitään ja pätevää faktatietoa Meksikon historiasta ja alkuperäiskansojen asemasta. Kokonaisuus on eheä, joskaan itse en lukenut Meksikon-päiväkirjaa mitenkään tuntosarvet pystyssä ja silmä tarkkana, vaan sen sijaan annoin tekstin tunnelman viedä sanoja selvemmin ja ajoittain tajusin kulkeneeni useamman sivun elävässä Meksikossa, vaikken tarkasti lukemaani jälkeenpäin muistanutkaan.

Olen lukenut melkein kaikki Vivi-Ann Sjögrenin kirjat, ja rakastan hänen tyyliään kirjoittaa maailmasta ja sen eri väreistä. Hän on matkustelun grand old lady, sellainen kosmopoliitti, jota on helppo ihailla ja kunnioittaa: hän menee kohti vierasta arkailematta mutta kunnioittaen, löytää arjen toiselta puolen maailmaa, eikä koskaan ylenkatso sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä olisi tavoitetta.

Meksikon-päiväkirjan loppuosaa ei kannata lukea nälkäisenä, sillä sinne Sjögren on koonnut hyväksi havaitsemiaan meksikolaisen keittiön reseptejä, jotka hän kirjoittaa auki tapansa mukaan hellästi kuin runot. Sjögrenin reseptit ovat taidetta itsessään – ja ne, joita olen joskus kokeillut, ovat osoittautuneet myös käytännössä erinomaisiksi. Siksi onkin sääli, että tämä kirja on kirjaston. Omassa hyllyssä tällaisesta teoksesta löytyisi aina jotain valmistettavaa.

Tämän kirjan lukeminen osui hyvään väliin. En haaveile Meksikosta mitenkään erityisesti, mutta Etelä-Amerikka laajemmin kiehtoisi kovasti matkustuskohteena. Meksikon-päiväkirjan elämäniloiset, pohdiskelevat ja tarkkanäköiset huomiot minulle vieraasta maasta ja kulttuurista toivat arvaamatonta piristystä tähän ankean sateiseen heinäkuuhun täällä pohjolassa. Voi olla, että "joudun" lähiaikoina matkustelemaan kirjallisesti enemmänkin, sen verran hyvän potkun Sjögrenin ihana kirja antoi.

Meksikon-päiväkirjalla osallistun sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Suomalaiset maailmalla) että Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen (Sakprosa).

Jos olisin...

Sain Jos olisin -haasteen Sannalta ja nooralta. Kiitos molemmille. Lauseen alut tulee täydentää omasta hyllystä löytyvillä kirjoilla. Kokeillaan!

Ensin Sannan lauseenalut.

Jos olisin...

...kesä, olisin Säkenöivät päivät.
...näkymä, olisin Missä kuljimme kerran.
...elokuva, olisin Laivauutisia.
...matka, olisin Nykyaikaa etsimässä.
...kasvi, olisin Ruoho laulaa.
...hetki, olisin Nuku!
...tunne, olisin Vapaus.
Jos minulla olisi enemmän aikaa, olisin Kasvokkain.

Sitten nooran lauseet.

Jos olisin...

...harrastus, olisin Valasratsastaja.
...vastakohta, olisin Toinen sukupuoli.
...piilossa, olisin Pervot pidot.
...hetki, olisin Sanataiteilija kävi täällä.
...pala historiaa, olisin Kosmoksen siruja.
...pahuus, olisin Myrkkypuun siemen.

Tämän saa napata mukaansa, jos haluaa!

Palasin pohjoisesta yöjunalla, ja nukuin hävyttömän huonosti, vaikka makuupaikalla olinkin. Pitäisi varmaan harkita pieniä aamupäivänokosia, ennen kuin alan puuhailemaan mökkireissun valmisteluja. On tämä lomailu rankkaa! (Mutta ihanaa, mitä sitä kieltämään.)

Palataan.