Tämä siunattu, siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Suomentaja: Kersti Juva
Tammi 2001
(Pokkaripainos 2010)
221 s.
Interpreter of Maladies (1999)

Omasta hyllystä.


Jo ensimmäisen novellin kohdalla tiesin: tästä minä pidän. Tätä haluan lukea lisää. Tämä on minun kirjailijani, minun kieleni ja minun mielenmaisemani. Kerrankin elin kohtuudessa ja säästelin, enkä ahminut kaikkia kokoelman yhdeksää novellia yhteen menoon. Annoin niille aikaa.

Hassua, miten suurta yhteyttä saatan tuntea aivan toisesta kulttuuripiiristä peräisin olevaan kirjailijaan ja hänen kuvaamiinsa teemoihin, jotka eivät nekään ole samoja, joita itse elän tai koen eläväni. Jhumpa Lahiri on intialais-yhdysvaltalainen, minä supisuomalainen. Lahirin Tämä siunattu koti kertoo tarinoita Intiasta ja Yhdysvalloista. Niistä, jotka ovat lähteneet ja niistä, jotka ovat jääneet. Niistä, jotka ovat sopeutuneet ja niistä, jotka eivät vielä toisessakaan polvessa koe olevansa kotonansa oikeastaan missään. Minä en ole maahanmuuttaja, en elä vieraassa kulttuurissa (vaikka joskus sitä kokeekin massiivista ulkopuolisuutta, ihan kotonaan), en ole joutunut pohtimaan kastijärjestelmää, odottamaan järjestettyä avioliittoa, asumaan kerrostalon katolla ja lakaisemaan päivät pääksytysten portaita, toivomaan tuoreelta aviopuolisolta lahjaksi jääkaappia tai värjäämään jakaustani sinooperilla, jotta kaikki tietäisivät minun olevan nuorikko.

Ja silti pääsin pinnan alle, elämään kaoottisiin intialaisiin suurkaupunkeihin, mukaan turistitaksiin ja yksinäiseen poikamiesboksiin, ihmettelemään uutta maata, uutta kieltä, uutta kulttuuria, kokemaan pettymyksiä ja vieraantumista puolisosta, jota en edes tunne. Surin menetettyä lasta, menetettyjä mahdollisuuksia, menetettyä rakkautta. Toisaalta tunsin kaikkien voimakkaiden mausteiden tuoksun, kuorin valkosipulia muiden naapuruston naisten kanssa (ja kaipasin sitä ollessani yksin), ahdistuin väenpaljoudesta, maistoin juuri merestä nostetun kalan herkullisen maun.

Jhumpa Lahirin novelleissa on jonkinlaista taikaa, sillä ne ovat hyvin arkisen oloisia, kertovat pienin siivuin elämästä, jota me kaikki elämme, kukin omalla tavallamme, paikoin toisillemme sokeina ja vieraina, paikoin yllättävää yhteyttä tuntien. En osaa edes valita suosikkiani, sillä vaikka novellit eivät ole toistensa kopioita vaan hyvinkin erilaisia, enkä nyt missään hurmoksessa ollut koko ajan lukiessani, tuntuisi väärältä erotella näitä. Tunnelma oli ratkaiseva tekijä omassa lukukokemuksessani, ja se nousi rauhallisesta rytmistä, pienistä koukuista, hyvin tavallisista ja sitäkin uskottavammista henkilöistä ja kauniista kielestä.

Mutta jos valittava on, ja joskushan sitä on, Tuskien tulkki, alkuperäisteoksen niminovelli nousee ehkä voittoon. Siinä turistien taksikuskina lisäleipänsä ansaitseva, mutta päätoimisesti Intian kielipolitiikan sekametelisopassa lääkärin ja potilaiden tulkkina työskentelevä vanhempi mies ihastuu kuljettamansa intialais-yhdysvaltalaisen perheen nuoreen äitiin, eikä tarvita kuin yksi meno-paluumatka temppelille kokonaisen ihmissuhteen idean kaaren läpikäymiseen.

Olen vieläkin puoliksi Tämän siunatun kodin tunnelmassa, vaikka olen jo aloittanut sen perään aivan toisenlaista kirjaa. Jos et vielä ole lukenut Lahiria, lue. Minä aion lukea kaiken, mitä hän on koskaan kynästään päästänyt ja tulee päästämään.

Muiden mietteitä: Katri, Mari A., Valkoinen kirahvi, Zephyr. 

So American: Immigrant Background (3/3, hihii!) ja Modern Women Writers.
Lisäksi yksi ruksi lisää Pulitzer-listaani.

Syksyn kirjat - jotta lukeminen ei vahingossakaan loppuisi kesken

Minulla ei ole ollut mitään kovin suurta himoa saada lukea uutuuskirjoja painolämpiminä. Toki suosikkikirjailijoiden uutuudet on saatava käsiin mahdollisimman pian, mutta noin muuten olen aina ollut kirjaston BestSeller-hyllyn satunnaisuuden ja ehkä varausjonon varassa. Täytyy myöntää, että kirjablogien seuraaminen on aiheuttanut uudenlaisen olotilan, sillä olen ensinnäkin huomattavasti paremmin kartalla siitä, mitä kirjoja Suomessa juuri kulloinkin julkaistaan ja toisekseen bloggarikollegojen kiinnostavia uutuuskirjoja käsittelevät tekstit innostavat hankkimaan uunituoreitakin kirjoja lukupinoon mahdollisimman pian. Ja nälkä kasvaa syödessä, tai siis lukiessa, hyvin helposti...

Monet ovatkin jo tehneet katsausta tulevaan kirjasyksyyn, ja ajattelin liittyä joukon jatkoksi. Mikäs sen mukavampaa kuin odotella kieli pitkällä uusia kirjatuttavuuksia saapuviksi. Osa onkin jo ilmestynyt, mutta olkoon nekin syksyn kirjoja. Kuka tässä niin tarkkana jaksaa olla.

Teos

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Kiinnostaa tietää, miten Meriläiseltä taipuu proosa. Ja millainen on Tampereen punaisen naiskaartin tie...

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Kirjailijan ystävän itsemurhasta ystävyyteen, Euroopan historiaan, ihmiseen ja menneisyyteen, köyhyyttä ja rikkautta, Lapinlahden sairaala... Kuulostaa kiinnostavalta combolta.

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Pidän Raevaaran tyylistä, etenkin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni oli hieno lukukokemus. Joten lisää mysteeritarinoita tältä kirjailijalta, kiitos.

A. S. Byatt: Pieni musta kirja. Viisi tarinaa magiikasta, taiteesta ja kansantaruista. Joo-o.

Hilary Mantel: Syytettyjen sali. Tämä minulla on jo alkuperäiskielellä, mutten ole vielä lukenut. Ehdinköhän edes ennen suomennoksen ilmestymistä...

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Uutta lyhytproosaa Sinisalolta, kelpaa.

Tammi

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tietokirjoittajana nohevaksi toteamani Kortelaisen esikoisromaani, vieläpä historiallinen 1900-luvun alun kuvaus, ilman muuta se on luettava!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Ulkosuomalaista unimaailmaa, todellisuuden rajojen hämärtymistä... Niin, ja koska tämä on Kirjavan kammarin emännän esikoisteos.

John Irving: Vapauttakaa karhut! Irvingin esikoisromaani suomennoksena, aaaaaaaaaaaaaaaa! Kirjallisen kuninkaani kaikki kirjat saavat varauksettoman intoni osakseen. Näin se vain on, en harrasta kritiikkiä Irvingiä kohtaan. Piste.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi. 1930-luvun Portugali, runoilija Fernando Pessoan (jonka erikoisen Anarkistipankkiirin luin keväällä) jalanjälkiä, kahviloissa luuhaamista ja ajankuvaa...

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala. Elly-tytön matka 1960-luvun Englannista 2000-luvulle, "ripaus sadunomaisuutta", tragikoominen perhe, vertaus Anne B. Ragdeen... Kiinnostuin.

Riikka Forsström: Yön valtakunta. Kulttuurihistoriallinen katsaus yöhön. Tästä on otettava selvää.

Otava

Riikka Pulkkinen: Vieras. Koska Pulkkinen on eri hyvä.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki. Herran edellisetkin teokset ovat viihdyttäneet minua oivallisesti, miksi siis jättäisin tämänkään lukematta?

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Vuosisadan mittainen sukusaaga, joka alkaa vuonna 1913 Iso-Britanniassa. Jo nuo lähtökohdat riittävät minulle.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. "Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä". Voiko kirjalta pyytää vielä muutakin?

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Olen lukenut Hämeen-Anttilan kirjoja usemmankin, ja pidän niistä. Tämä uutuus porautuu islamin nimissä käytyihin sotiin ja käsitykseen islamista sodan uskontona.

Like

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Voiko tätä jättää lukematta?

Gummerus

Ernest Cline: Ready Player One. Virtuaalitodellisuus ja pelimaailma meets Paluu tulevaisuuteen meets High Fidelity.

Siltala

Herman Koch: Illallinen. Perhedraama illallisella, joka ei mene suunnitelman mukaan.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Lappalainen osaa historiasta kirjoittamisen taidon.

Ignacio Ramonet (toim.): Fidel Castro - Elämäni. Luettava. Piste.

WSOY

Cormac McCarthy: Veren ääriin. "Lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan, jolla Lännestä kerrotaan".

Pete Suohonen: Hitlerin kylkiluu. "Huikea ja törkeä seikkailusatiiri ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä". Kiinnostaa, kyllä.

***

Huh, meinasi tulla hiki jo katalogeja selatessa. Eikä tässä todellakaan ole kaikki kiinnostava, mutta joku roti nyt tässäkin asiassa on pidettävä. Kuinkahan monta noista sitten todellisuudessa edes tulee luettua, etenkään vielä syksyllä? Jää nähtäväksi.

Kyllä kirjallisuus on ihanaa, en voi muuta sanoa. Aina on jotain uutta nurkan takana, tai jotain vanhaa kellarissa, eikä lukeminen lopu tästä maailmasta ikinä.

Nälkäpeli... njääh

Suzanne Collins: Nälkäpeli
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2009
389 s.
The Hunger Games (2008)

Kirjastosta.


Maa, joka joskus tunnettiin Amerikan Yhdysvaltoina, on kärsinyt luonnonkatastrofin toisensa perään ja muodostanut rääppeistään uudenlaisen valtion, Panemin. Panem on jaettu 13 vyöhykkeeseen, joista jokainen on erikoistunut tuottamaan tiettyä hyödykettä: ruokaa, kivihiiltä, ylellisyystavaroita ja niin edelleen. Vyöhykkeiden kärsiessä ja kituuttaessa niukkuudessa pääkaupunki Capitol elää yltäkylläisyydessä. Kerran vyöhykkeet yrittivät nousivat kapinaan, mutta huonosti kävi. Vyöhyke 13 tuhottiin täysin ja jäljelle jääneiden olot kurjistuivat entisestään.

Muistutuksena siitä, ettei valtaapitäviä vastaan pidä edes haaveilla asettuvansa, Capitol on kehittänyt Nälkäpelin. Se on vuosittain järjestettävä ison budjetin tosi-TV-ohjelma, johon valitaan jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12–18-vuotias tyttö ja poika tribuuteiksi. Mielikuvituksellisella areenalla käytävässä kisassa on vain yksi tavoite: voittaa. Ja voittaja on viimeinen elossaolija. Muita sijoja ei ole.

Vyöhyke 12 on kivihiilen tuottaja ja elinoloiltaan surkea. Salametsästäjänä perheelleen ruokaa hankkiva Katniss lähtee vapaaehtoisena Nälkäpeliin, kun elonkorjuujuhlassa arpa osuu hänen pikkusiskoonsa Primiin. Poikatribuutiksi arvotaan leipurin poika Peeta. Katniss on tottunut luonnossakulkija ja luonteeltaan selviytyjä, mutta tribuuttina Nälkäpelissä oleminen on jotain ihan muuta kuin pelin pakollinen seuraaminen kotivyöhykkeellä -- on taisteltava hengestään. Samalla on tuotettava hyvää tv-viihdettä helposti kyllästyvälle ja kaiken nähneelle yleisölle.

Collinsin Nälkäpeli on vetävää nuortenkirjallisuutta, joka iskee epäilemättä helposti myös aikuislukijaan. Kirjailijan luoma yhteiskuntajärjestelmä on irvokas ja mielenkiintoinen. Se on myös osaltaan jo totta. Ei ehkä aivan yhtä selkein suuntaviivoin luonnosteltuna, mutta silti. Seksiä ja väkivaltaahan me haluamme televisiosta nähdä, viihdytämme itseämme äärimmäisyyksillä ja olemme kaiketi hiljaa hyväksyneet taloudellisen, yhteiskunnallisen ja elintasollisen epätasa-arvon maailmassamme. On ilmeisesti moraalisesti ihan ok hankkia taas kesäsesongin aikaan puutarhavälineitä ja uimaleluja, joiden tekijät paiskivat 13-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ilman mahdollisuutta järjestäytyä tai kieltäytyä ylitöistä, kuten Helsingin Sanomat tänään uutisoi, kunhan vaan halvalla saa just sitä mitä haluaa.

Kirjana ja tarinana Nälkäpeli ei kuitenkaan voittanut minua puolelleen. Kiehtovia yksityiskohtia, yllätyksiä ja vähemmän tavanomaisia henkilöitä se kyllä tarjoili, mutta en voi sanoa lämmenneeni erityisen tasaisesti. Katniss on mielenkiintoinen päähenkilö, joka uudistaa tyttösankarittaren kuvaa aika tehokkaasti, mutta noin yleisesti Nälkäpeli pääasiassa tympäisi minua. En osaa aivan tarkkaan eritellä, mistä se johtuu, mutta yritän.

Mitään ihan tolkuttomia odotuksia minulla ei ollut, joten siinä mielessä en voi sanoa pettyneeni niihin. Odotin vetävää stooria ja väkivaltaa, kiehtovaa ja kauhistuttavaa yhteiskuntaa, ja niitä kaikkia kyllä sain. Tosin huomasin, että olisin lukenut mieluummin Panemin historiaa kuin seurannut Nälkäpeliä sinänsä. Olenkohan niin turtunut väkivaltaan, että se enemmänkin kyllästyttää? En kyllä usko, mutta voihan siinä jotain perää olla. Katnissin selviytyminen hc-luonnonoloissa on kuvattu Nälkäpelissä koukuttavasti, ja vanhana partiolaisena ja jonkinmoisilla luonnossaliikkumiskokemuksilla varustettuna jäin useaan otteeseen pohdiskelemaan, mitenköhän itse mahtaisin selviytyä ilman edes välttämättömimpiä retkeilyvälineitä, vain jousipyssy apunani. (Huonohkosti.)

Yksi syy kylmäksi jäämiselle voi olla se, etten ole aikoihin, siis todella pitkiin aikoihin lukenut nuortenkirjoja, ja genre tuntuu siksikin ehkä vieraalta ja turhan painokas alleviivaaminen lukijan aliarvioinnilta. En syytä Collinsia aivan liiasta yksinkertaistamisesta, mutta minua kirjan yleistunnelma hieman vaivasi. Ja silloin on vaikeaa täysin rinnoin nauttia lukemisesta.

Ja ehkä olisin loppujen lopuksi kaivannut vielä jotain lisää. Vähän enemmän taustoja, vähän enemmän historiaa, vähän enemmän kommervenkkejä. Niin kuin kunnon Capitolin asukas konsanaan, jolle mikään ei ole tarpeeksi viihdyttävää.

Enköhän jossain vaiheessa lue ne kaksi muutakin osaa, mutta mitään yletöntä himoa niiden kimppuun pääsemiseksi ei ole.

Nälkäpeliä on luettu blogeissa paljon. Vastikään kirjasta ovat kirjoittaneet noora ja Aa.

So American: Modern Women Writers (kategoria täynnä, jihuu!)

Saarimaista juhannuselämää / juhannusmaista saarielämää

Perinteiden ainekset olivat jälleen kasassa. 

Oli ruokaa kilokaupalla, keskiyön aurinko, pohjaton viinitonkka, itikoiden ininää ja noin neljäkymmentä puremaa, juttuja ja hiljaisuutta, luonnon aarteita, tulevan mustikkasadon ihailua, hieman ripsivää sadetta, Radio Novan Top 200 -lista (joka sai taas ihmettelemään monia asioita), ristikoita, iltapäivälehtiä, suklaabanaaneja, puutarhakeinun hiljaista kitinää, katiskan aarteita halsterilla kokon hiilloksessa, tutustumista, supinaa, naurua. 

Pidän juhannuksesta vuosi vuodelta enemmän. Se on ainoa kansallinen juhla, jonka valmistelusta olen oikeastaan millään tasolla kiinnostunut (uusivuosi on kyllä myös mukava), ja jonka olen yleensä viettänyt suhteellisen mukavissa tunnelmissa. Tänä vuonna erikoislaatuisen lisän toi oleminen samassa paikassa V:n kanssa – ensimmäistä kertaa ikinä kuluneiden vajaan kahdeksan vuoden aikana. Kävi se näinkin.

Saariolosuhteet eivät pettäneet tälläkään kertaa. Eikä seura. 

Kyllä minusta on aikamoinen mökki-ihminen tullut, sittenkin. 

Enkä ole edes ehtinyt lukea!

Mittumaari, kesän juhla, tykkään susta!

Auto starttaa muutaman tunnin päästä. En malttaisi enää odottaa. Pohjois-Karjala, minun oma saareni, verkkarihousut, maailman mahtavin seura, vuoden paras juhla, kylmä olut, muurinpohjapannu ja sen täyttävät roinat, erämaan hiljaisuus. Kyllä kiitos.


Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.


Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.


Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.


Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailma tää minkä nyt mä nään.


- Tove Jansson


Muumipeikon juhannusrunon myötä haluan toivotella kipristelevän ihastuttavaa ja nautinnollista juhannusta, miten ikinä sen sitten vietätkään (tai jätät viettämättä).

Palataan asiaan, jahka joskus suostun palaamaan saaresta!