Kurkistus syvään Etelään: Piiat

Kathryn Stockett: Piiat
Suomentaja: Laura Beck
WSOY 2010
462 s.
The Help (2009)

Kirjastosta.


Piiat kertoo Mississippissä sijaitsevasta Jacksonin pikkukaupungista 1960-luvun alkupuolella, jolloin rotuerottelu perustui vielä lakiin ja nuoren valkoisen naisen tärkein tavoite oli päästä naimisiin samalla kun tämän musta sisar teki työuransa valkoisten perheiden kotiapulaisena, käytännössä usein perheen lasten varaäitinä, sitä oikeaa läheisempänä. Tarinan keskiössä on kolme naista: vasta yliopistosta valmistunut, kirjailijan urasta haaveileva Skeeter, lempeä, paljon nähnyt ja kokenut, pian eläkeiässä oleva Aibileen ja pahasuinen monen lapsen äiti Minny. Yhdessä naiset alkavat suunnitella ja kirjoittaa kirjaa kotiapulaisista ja siitä, kuinka he työnsä, emäntänsä ja elämänsä kokevat. Projekti on pidettävä visusti salassa, sillä paljastuessaan se voisi johtaa vakaviin seuraamuksiin: paheksuntaan, vihaan ja tuomitsemiseen, jopa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Samalla kun kirjankirjoittaminen etenee, pikkukaupungin sosiaaliset verkostot elävät omaa elämäänsä. Naisyhdistys puuhailee rahankeräystä Afrikan nälkäänäkeville lapsille, uusia aviopareja koetetaan muodostaa, lapsia syntyy ja kasvaa, on sairautta ja suruakin. Piiat näyttää viipaleen mississippiläisestä arjesta aikana, jolloin yhteiskunta oli rajussa muutoksessa, eivätkä ihmiset voineet enää kieltäytyä näkemästä uusia puhaltavia tuulia. Samalla ihmiset elävät omaa elämäänsä iloineen ja suruineen, juonineen ja hyvine tekoineen.

En ole ihan varma, mitä pidin tästä kirjasta. Toisaalta se oli varsin imutehoinen tarina, vetävästi kirjoitettu ja näppärä, mutta toisaalta taas ärsyynnyin lukiessani.

Ensinnäkin Piikojen aihe on sellainen, joka saa karvani pystyyn ja valmiiksi koholla olevan verenpaineen nousemaan vaarallisiin lukemiin: vihaan rasismia. Vihaan sitä tässä päivässä, vihaan sitä menneisyydessä. Piiat kertoo rasismista nimenomaan sen hyvin arkipäiväisessä muodossa: kuinka rinnakkain eläminen on vain silmänlumetta, kun oikeasti toinen inhottaa ihonvärinsä vuoksi, kuinka mustille rakennetaan erilliset wc:t autotalliin tai pihan perälle, ettei valkoisen emännän tarvitse laskea pyllyään samalle pöntölle kotiapulaisensa kanssa, kuinka mustalla naisella ei ole asiaa valkoisten automarkettiin, ellei hänellä ole piian univormua niskassaan. Voimakas ärsytys hallitsi lukemistani, mikä ei tietenkään ole kirjailijan syy, eikä missään nimessä syy jättää aihetta käsitteleviä kirjoja lukematta saati kirjoittamatta, mutta en osannut itse suhtautua ajatukseen "sydämellisesti ja lämmöllä" käsiteltävistä arkipäivän sattumuksista, joiden taustailmiönä on nimenomaan rotusyrjintä. Jokin pani vastaan, vaikka kirjassa pyritäänkin nimenomaan näyttämään rotuerottelulla kuorrutetun yhteiskuntajärjestyksen naurettavuus ja perustelemattomuus (ja siinä kyllä onnistutaankin).

Toisekseen ihmiskuvauksessa mentiin vähän matalammalta kuin olisi ollut tarpeen. Pahikset olivat pahiksia, nössöt nössöjä, hullut hulluja ja hyvikset kiillottivat sädekehäänsä minkä ehtivät. Ehkei aivan niin mustavalkoiseen maailmaan olisi tarvinnut sortua, vaan Stockett olisi voinut rakentaa henkilöistään uskottavampia, ihmismäisempiä. Välillä tuntui, että jokaiselle henkilölle oli suotu vain yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka ympärille kaikki tekeminen, toiminta ja ajattelu rakentui. Poikkeuksen teki minusta vain Aibileen, kokenut ja yhden elämän varoiksi riittävästi kolhuja saanut viisas nainen. En väitä, etteikö esimerkiksi Piikojen superpahiksen Hillyn tapaisia ihmisiä olisi hyvinkin olemassa, mutta jotenkin yksisilmäiset ihmiskuvaukset tympäisevät minua aina. Vähemmälläkin alleviivaamisella tulee kyllä selväksi, kuka on hyvä ja kuka jotain muuta. Ja hyvyys nyt esimerkiksi ei sekään ole niin simppeli asia, tietenkään.

Tarina on kuitenkin erittäin vetävä ja mielenkiintoinen, saa pohtimaan asioita. Murroksessa olevat Yhdysvallat paistavat läpi ja kertovat jo tulossa olevista muutoksista, kansalaisoikeusliike rytisee, menneeseen ei voida jäädä. Pinnan alla kuplii koko ajan, ja se Piioissa oli minun lukukokemuksessani parasta. Ajankuvauksen tapa ei aivan täysin minua miellyttänyt, sillä esimerkiksi Skeeterin autoradiostaan kuuntelemat artistit tuntuivat vähän päälleliimatusti esiin tuoduilta, mutta muuten ympäristö oli aistittavissa voimakkaasti: pölyiset tiet, puuvillaplantaasin humina, hiki valumassa selkää pitkin 40 asteen helteessä ja kuvitteelliset tahrat jo kertaalleen kiillotetuissa hopealusikoissa toivat oman herkullisen mausteensa keitokseen.

Monin tavoin nipistelevä kirja, josta en varauksetta pitänyt, mutta jonka olemassaololle annan oikeutukseni. ;)

Piikoja on luettu blogeissa todella paljon ja keskustelua on syntynyt runsaasti - mahtavaa! Ihan juuri tällä viikolla kirjasta kirjoitti pihi nainen.

So American: Southern Fiction ja Mississippi.

Cityhippi vapaana luonnossa, osa I

Olen palannut kaupunkiin ja arkeen neljän ja puolensadan kilometrin sekä mielenrauhan päästä. Kolmen yön irrottautuminen puurtamisesta teki nannaa, ja aika tuntui kuluvan Pohjois-Karjalassa aivan toisella tahdilla. Tiedän sen tietenkin olevan vain harhaa, mutta koska se on nautinnollista harhaa, en välitä.

Menomatkalla koimme varsinaisen seikkailun, kun laina-auton eturengas sanoi Mäntsälä E:n kohdalla POKS. Enpä olekaan ennen ajanut autoa tyhjällä renkaalla. Pääsimme hengissä ulos moottoritieltä ja hetken aikaa tuhoa pällisteltyämme (ja todettuamme, ettei autossa ole just tällä kertaa mukana sen enempää tunkkia kuin renkaisiin natsaavia työkaluja) ratkaisu löytyi lähempää kuin olisimme osanneet toivoakaan, sillä aivan vieressä oli rengasliike, jonka aukeamiseen ei ollut edes tuntia. Saimme vielä avuliaan satunnaisen asiakkaan jelppaamaan, joten matka pääsi jatkumaan parin tunnin viivellä.

Mitä opin?

1) Tarkista ennen matkaan lähtöä, että kaikki asiaankuuluvat välineet ovat paikoillaan ja että ne myös toimivat.
2) Kun yksinäinen naishenkilö istuu pientareella rengasrikkoisen auton vieressä (ja odottelee miestä palaavaksi apuvoimien kanssa), jokunen paikallinen herramies pysähtyy kyllä tarjoamaan apuaan. Ties vaikka olisin hyvässä lykyssä voinut löytää uuden sulhasen tällä menetelmällä. (No, ei tarvinnut, tuossa vanhassa ei ole nimittäin mitään vikaa, mutta jos tarvetta olisi, niin...)

Perille päästyämme totesimme tiluksien olevan kutakuinkin kunnossa muutamia tuulenkaatamia puita lukuunottamatta, panimme saunan lämpiämään ja muurikkapannun tulille.

Tältä meilläpäin näyttää. Kaipaisin uusia kalusteita terassille, ja ovet pitäisi lakata.

Huomatkaa myös ylimuodikkaat Hai-saappaat, jotka pääsivät tuossa ympäristössä jopa oikeaan käyttötarkoitukseensa – eivät pelkästään imagonrakennustarpeiksi, niin kuin niille on kaupunkiolosuhteissa tupannut käymään meikäläisen käytössä ollessaan.

Mökki on siis saaressa, ja energianlähteinä toimivat kaasu (jääkaappi ja hella) ja aurinkopaneelit (pikkusähköä esim. pariin lamppuun), joista jälkimmäiset eivät tällä hetkellä toimi. Ollapa insinööri, sanoi humanisti mökillä... No, velipoika menee sinne seuraavaksi, ja luottoni häneen on graniitinkova.

Nämä ovat minun maitani nimittäin!

Järvellä näimme yhden laulujoutsenen, saaren pohjoispäädyssä asustaa isohko lokkiyhdyskunta (sellaisia oikeita lokkeja, jotka kalastavat ruokansa suoraan järvestä, toisin kuin sukulaisensa Kauppatorilla, jotka keskittyvät tonkimaan roskia ja pelottelemaan viattomia ohikulkijoita), ainakin yksi haukka on asettunut kodiksi saarelle ja yhdessä kaatuneessa puussa oli vanha tikan pesä. Vuosia sitten mökin alla asusti muutamana kesänä isokoskelo poikasineen, mutta nyt se oli tyhjillään. Saunassa sen sijaan oli kaksi kuollutta talitinttiä, kuten joka vuosi. Ilmeisesti kyse on jonkin sorttisesta itsetuhoisuudesta.

Katiskalla saimme kaksi haukea ja kuusi isoa ahventa! Hauet pääsivät takaisin järveen, mutta ahvenet päätyivät pannulle ja parempiin suihin. Ylläolevassa kuvassa valmistuu todellinen lähiruoka, sillä affenet saivat seurakseen lähellä kasvatettuja perunoita, jotka paistettiin luomuvoissa. Oli muuten hyvää, voin kertoa sen. (Ja itse perkasin kalat, hahaa!)

Kaksi isointa ahventa säästimme iltapalaksi ja halstrasimme ne takkatulen loimussa. Ei paskempaa tämäkään.

Reissuun kuului myös puusavottaa (minäkin kokeilin moottorisahaa, tuli hiki), haravointia, katon puhdistamista, hyvää ruokaa (kuten jo on ilmi tullut) ja juomaa, erinomainen seuralainen, kevyttä inventointia, järviveden pehmeät hiukset, kolme vuorokautta Radio Novaa, hiukan lueskelua (en kuitenkaan saanut kumpaakaan mukana ollutta kirjaa läheskään loppuun), terassilla istumista ilta-auringossa, kesakoita, tuhteja yöunia, juhannuksen suunnittelua ja paljon, paljon visioita mökin tulevaisuuden varalle.

Nyt pääkoppa on nollattu siihen malliin, että huvittaa mennä taas töihin, tarttua graduun (Yksi seminaarikaverini kiskaisi sitten laudaturin omastaan, joopa joo, proffaltamme, joka ei muka koskaan anna laudatureja!) ja odotella kesää tyynenä kuin laitumelle hinkuva varsa. No, juhannukseen on alle kuukausi ja kaikki on hyvin nyt.

Porinaa perjantain kunniaksi (ja kiitos!)

Onpas jotenkin ylettömän vetreä mieli ja fiilis! Kevyesti (ja tarkoitan todellakin kevyesti) kulkeva pyörä, jokin keltainen mollukka taivaalla, vihreä väri kaikkialla, lämmin tuuli, pino lukemattomia kirjoja, kavereiden maisteri-ilottelut (omani sitten alkusyksyn huumassa...), uudet jäätelömaut... mitä näitä nyt on!

Tiistaina elämän harmonia esitti itsensä juurikin oikeassa muodossa. Ensin pengoimme ystäväni Marin kanssa sattumalta huomaamaamme HESY:n kirjamyyntilaaria Lasipalatsin kulmalla (Kolme kirjaa eurolla, ei paha! Pysyin jopa kohtuudessa ja ostin niitä kirjoja vain sillä yhdellä eurolla.), millä hoitui kulttuuri ja sielun sivistys. Sitten menimme ostamaan Espan Ben & Jerry'sistä (ei maksettu mainos) jätskit, jotka nautiskelimme puistossa - mielihyväkeskuksen aktivointi sekä energiatasosta (ja vyötäröstä) huolehtiminen. Lopuksi "vain piipahdimme" Mikonkadulla sijaitsevaan urheiluliikkeeseen "vain katselemaan" kaipaamiani uusia juoksukenkiä. Ihan sattumoisin hyllyssä nököttivät ihanat harmaanpinkit täysvaimennetut yksilöt oikeassa koossa hintaan 59 euroa. (Onhan mulla luottokortti.) Näin huolehdimme myös ruumiin kulttuurista ja kunnosta sekä kansanterveydellisten velvollisuuksien täyttämisestä.

Aika hyvä paketti, sanoisin.

Lenkkarit pääsivät eilen ensimmäiselle testirundilleen ja osoittautuivat hyväksi hankinnaksi. Mitä nyt sain vertavuotavat hiertymät akillesjänteisiin alle kolmessa kilometrissä, mutta kai se on alkuun vain kestettävä. Hyvät ne ovat kuitenkin. Ja niin nätit, että!

Eilen oli ohjelmassa myös lukupiirimme tapaaminen, jossa ruodimme Rosa Liksomin Yhden yön pysäkkiä. Kyseinen teos oli ensimmäinen tutustumiseni Liksomin tuotantoon, muttei varmastikaan viimeinen. Aivan varauksettomasti en tykästynyt kirjailijan mininovelleihin, mutta jotain kummallisen kiehtovaa niissä kyllä oli. Ja sillä tavalla ajatontakin, että ihan hyvin ne voisivat internetillä ja muutamalla kännykällä hiottuna kertoa vaikka tästä päivästä. Hytti nro 6 on lukulistalla, jossain vaiheessa, kunhan sen jostakin mukaani nappaan.

Päätimme myös polkaista käyntiin kolmannen kerran KesäkisanTM, jotta ei turhaan päästä löysäilemään. Kyseessä on siis täysin leikkimielinen eikä yhtään koskaan milloinkaan vakavasti otettava kisa, jossa suoritetaan  kesän kuluessa (elokuun loppuun mennessä) pisteitä erilaisista kategorioista ja tehtävistä. Pisteitä saa esimerkiksi urheilusta, matkustelusta, jäätelön syömisestä, treffeistä, museoista, kirjojen lukemisesta (!), ihmisten tapaamisesta, mökkipuuhista, juhlien järjestämisestä, sakoista, putkareissuista ja seksistä ulkona. Panoksena on 10 euroa, ja koko potin saa kesän lopussa tietenkin eniten pisteitä suorittanut osallistuja. Kahtena edellisenä kesänä olen raapustellut pisteeni ylös tukkimiehen kirjanpidolla, mutta nyt aion siirtyä nykyaikaan ja täyttää omaa lomakettani Excelinä. Ai että mä sanon! Ja pistetilikin aukeaa heti tänään työmatkapyöräilyllä, näppärää.

Jahka ilta saapuu, käväisen hakemassa äidiltäni auton lainaan, ja huomenna aamulla huristelemme V:n ja kissan kanssa Joensuuhun. Luvassa on neljä päivää totaalista relaamista, vähän ehkä mökkipuuhia, saunomista ja grillailua eristyksissä saaressa. Saatan jopa harkita talviturkin heittämistä, ehkä. Mukaan pakkaan ainakin eilen aloittamani Kathryn Stockettin Piiat ja lopultakin Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia.  

Ei voisi suoraan sanoen parempi olotila ihmisellä olla. Toivotan samaa itse kullekin teistä, ja kannustan jotakuta rohkeaa olemaan kuudenkymmenes (!) lukijani. Wow! Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, rekisteröityneille ja rekisteröitymättömille. Tänne on kiva kirjoittaa!

Hyvää viikonloppua, missä ja miten sen vietätkään!

Herääminen

Kate Chopin: Herääminen
Suomennos ja esipuhe: Raija Larvala
Faros 2009
200 s.
The Awakening (1899)

Kirjastosta.


"Vain taitava psykologi pääsisi heidän kanssaan onnistuneeseen tulokseen. Kun tavalliset kaverit, kuten te ja minä, yritämme selvittää heidän omituisuuksiaan, se johtaa taitamattomuuteen. Useimmat naiset ovat oikukkaita ja arvaamattomia. Kyseessä on jokin vaimonne ohimenevä päähänpisto, jonka syytä tai syitä teidän ja minun on turha edes arvailla. Mutta se menee kyllä ohi, etenkin jos jätätte hänet rauhaan. Lähettäkää hänet puhumaan kanssani." (s. 120)

Edna Pontellier on vaimo ja äiti, neworleansilainen seurapiirirouva, joka elää epätyydyttävässä avioliitossa ja huomaa yllättäen kaipaavansa jotakin muuta. Pontellierin perhe viettää kesää huvilalla muiden saman yhteiskuntaluokan ihmisten kanssa, ui, nauttii päivällisiä, seurustelee. Ednan keveän ja yhdentekevän arjen rikkoo nuori ja komea Robert Lebrun, ja kun syksy ja paluu New Orleansiin koittaa, ei mikään ole enää ennallaan. Jotain on tapahtunut Ednan mielessä, on kuin hän näkisi maailman ja itsensä uusin silmin. Hän ei jää vain vatvomaan asioita päänsä sisällä, vaan Pontellierien kiillotettu julkisuuskuva alkaa saada säröjä.

Olipa erikoinen lukukokemus, tämä Kate Chopinin Herääminen! Kyseessä on ilmestyessään vuonna 1899 murskakritiikin saanut, nykyisin varhaisen feminismin klassikoksi nostettu pieni romaani, joka vaikuttaa päällisin puolin nykylukijan silmissä suorastaan harmittomalta, kuin kevyeltä henkäykseltä jostain suuremmasta.

On myönnettävä, etten varauksettomasti ihastunut tähän kirjaan. Se on ehkä liian herkkä ja aistillinen makuuni, sillä vaikka arvostan kirjallisuutta, jossa osataan pitää voimakaskin kuplinta, jopa kiehuminen löydettävissä, mutta piilossa kannen alla, Herääminen ei antanut minun oikeastaan edes raottaa verhoaan kunnolla. Paljon on rivien välissä, ohimenevänä, vain vilkaisuna. Chopinin kieli on minun makuuni, mutta en jaksanut jäädä maistelemaan sitä tarpeeksi – paljon ehti mennä silmieni ohi.

Ednan tarina on dramaattinen, mutta se esitetään tyylikkään hienovaraisesti, juurikin heräämisenä, havahtumisena. Alkuasetelma toimettomassa kesähuvilassa kuvaa upeasti sitä turhuutta, jonka merkityksettömyyden Edna ymmärtää: hän kaipaa jotain muuta kuin mitä hänelle soveliaisuuden ja julkisivun ylläpitämisen vuoksi suostutaan antamaan.

Herääminen on ilmaisultaan varsin moderni, ja vaikka nyt, yli sata vuotta sen kirjoittamisen jälkeen monet seikat saattavat tuntua hieman ylimitoitetuilta, ne ovat kuitenkin oman aikansa kuvia ja verrattavissa moniin nykyajan sudenkuoppiin. Edna on oman aikansa naiseksi kapinallinen, vaikka kapinoikin yläluokkaiseen tyyliin: hän haluaa olla jotain muuta kuin porvarillisten perhearvojen tiukasti muotittama vaimo ja äiti, ja saa sen osoittamalla miehensä pelon ja kauhun partaalle, sillä niin ei vain voi tehdä. 

Porvarillisen vaimouden ja äitiyden uhmaamisen ohella toinen syy, joka johti kirjan murskaavaan tuomioon ilmestyessään, on sen kuvaama seksuaalisuus. Se on hyvin hienovireistä ja tavallaan viatonta, mutta olennaisempaa onkin se, mitä flirttailun ja seksuaalisuuden kuvaamisella halutaan kertoa. Sillä halutaan uhmata. Sillä halutaan osoittaa, että nainen on ajatteleva olento, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, omaan kehoonsa, omiin tekoihinsa – nainen saa olla oma itsensä, kokonainen persoona, jota ei ainoastaan määritellä hänelle määrättyjen roolien ja muiden ihmisten kautta.

Herääminen on alle 200 sivun mittainen tuulenhenkäys, häivähdys suurista teemoista. En päässyt uppoamaan siihen niin hyvin kuin olisin halunnut, sillä jokin esteli, mutta siitä huolimatta pidin lukemastani. Tämä on kaunis kirja, jonka soisin tulevan luetuksi enemmänkin. Sekä siksi, että se on lukemisen arvoinen että siksi, että haluan nostaa hattua sata vuotta myöhässä taitavalle Kate Chopinille, joka ei koskaan toipunut Heräämisen osakseen saamasta lokakampanjasta.

Heräämisestä lisää: Maria, Liisa ja Sara.

So American: American Realism ja Louisiana.

Luokkaretkihuumaa

Mitenköhän tämänkin opettajatar-ihmisen vielä käy. En edes ole opettajan hommissa, ja silti jo yhden työpäivän aikana saa kokea jos jonkinmoista vekkulia puuhaa esiteinien ja varsinaisten teinien kanssa. Ensin aamupäivän puuhastelin supermukavan kutosluokan kanssa, joka sai syvästi harkitsemaan joskus koneen uumeniin tallentamieni täydennyskoulutuslomakkeiden esiin kaivamista ja mahdollisuuksia luokanopettajana. Kyllähän tällaisten kanssa jaksaisi töitä tehdä, pohdiskelin. Sopivasti huumoria, ei vielä teiniangstia, mutta jo järkeä päässä. Ne olivat sitä paitsi menossa vielä Lintsille, ja silti jaksoivat sen pari tuntia kuunnella museotädin lätinää, tehdä tehtäviä ja puurtaa työpajassa. Iso käsi teille, kutoset! Älkää menkö pilalle vielä ensi syksynä, ainakaan ihan heti, pyydän!

Rauha päättyikin siihen, kun lauma rääkyviä ihmisapinoita valloitti talon (tunnetaan ilmeisesti myös kasiluokkalaisina) ja pääsin koettelemaan äänijänteitäni ihan tosissaan. Sen porukan mukana meinasi rappaukset irrota seinistä ja näyttelyesineet saada uusia olomuotoja. No, ääneni on kantava ja sävyltään niin halutessani sukua vittumaisille kapiaisille, joten museo on pystyssä, eikä suuria vahinkoja sattunut. (Sain äänenkäytöstäni kehuja auskuvuoden aikana, mutta itse en silti nauti sen korottamisesta, vaikka se pakollista silloin tällöin onkin.) (Jopa museossa.)

Kasiluokkalaisten opettajat näyttivät olevan loman tarpeessa, sillä paikalla olevan auktoriteetin sijaan he (kaksi kappaletta) tuntuivat vajonneen jonkinasteiseen, luultavasti pakotettuun, meditatiiviseen tilaan. Teki mieli sanoa, että TJ on hei aika vähän enää, koeta kestää toveri. Kun itselläni on kiinnostusta ja koulutus opettajan työhön, tulen tarkkailleeksi yleensä opettajien toimia luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä. (Sen minkä mainitulta karjunnalta kerkeän.) Havainnointini perusteella toimintamalleja on laidasta laitaan: on niitä, jotka tyrkkäävät kakarat museon ovesta sisään ja lähtevät hullunkiilto silmissään etsimään jostain lähistöltä kahvia, on niitä, jotka olettavat oppaan ja muun museohenkilökunnan olevan jonkin sortin viihdetyöläisiä, joilta irtoaa mitä tahansa hupia varatuksi ajaksi non-stoppina, on niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos vastuukysymyksiä ja niiden laiminlyöntiä ei oteta mukaan, minua vituttavat eniten ne, jotka alkavat vaikkapa sillä opastetulla kierroksella vetää eräänlaista aktiivisen kyselyikäisen roolia ja pommittavat opasta jatkuvalla (ja turhalla) kysymystulvalla, yrittävät kampittaa tiedoillaan ja näin (uskomattoman v-mäisellä tavalla) besserwisseröimällä parhaimmillaan pilaavat koko kierroksen. Joo, ammattimaisen oppaan hommaan kuuluu kestää äninät ja yninät ja kyetä reagoimaan niihin asiallisesti, mutta opettajien ollessa kyseessä meikäläisen pinna on aika lyhyt. Onneksi tätä tyyppiä ei kohtaa kovin usein.

Sitten on ne normaalit ja fiksut opettajat, jotka ovat ohjeistaneet mukulat vierailukäyntiin, muistavat oman vastuunsa, puuttuvat häiriöihin, kannustavat asiallista toimintaa ja parhaimmillaan (koska olen ilmeisesti piilofasisti ja osaan todellakin arvostaa Herran kuria ja nuhdetta) pitävät porukan niin sotilaallisessa järjestyksessä, että sormien napsautus, nyökkäys tai merkitsevä katse riittää. Mihin tahansa. Respect.

(Joo, ja jos ei käy selväksi, saatan hieman kärjistää, sillä en ole sitä mieltä, että opettajaa pitäisi pelätä, mutta joku roti pitää kouluelämässä olla, sen sanon!)

Huh, onneksi tämä luokkaretkisesonki on aika lyhyt ja minulla osa-aikainen työ. Muuten saattaisin olla ihan oikeasti helisemässä.

Ja saa nähdä, miten tällekin päänaukojalle käy sitten, kun edessä on vaikkapa se ensimmäinen oma luokkaretki. Tulenko tänne salaa muokkaamaan nurinani uuteen uskoon vai mitä...

No, oli miten oli, ulkona paistaa aurinko, tänään on sulkapallopäivä ja oma mökki odottaa jo kolmen yön päästä! Ei hassumpaa, ma sanon.

Lopuksi vielä aito city-lokki pesässän. Mikäpäs siinä, parkkipaikan reunalla on pesiessä.