Lapsuus lahkon vankina

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina
WSOY 2010
230 s.

Kirjastosta.


Muistan, kun luin vuonna 2009 Kuukausiliitteestä jutun Leevi K. Laitisesta. Artikkelin pääpaino oli Suomen yksityisissä lentokentissä ja lentoharrastuksessa, mutta loppupuolella haastateltavana olleesta kauppaneuvos Leevi Laitisesta paljastui jotain erityistä: hän oli viettänyt elämästään noin 15 vuotta satakuntalaisen hurmoslahkon, kartanolaisten kasvattamana lapsisaarnaajana.

Kartanolaisista taas olin kuullut aiemmin samana keväänä erään historian aineopintokurssin yhteydessä. Kurssilla käsiteltiin kansalaisuuden kehittymistä Suomessa ja sen sai suorittaa esimerkiksi ryhmässä valmistellulla paneelikeskustelulla. Houkuttelimme J:n kanssa erään miellyttävän mieshenkilön kolmanneksi tyypiksi ryhmäämme ja päätimme paneutua tarkemmin uskontoon yhtenä suomalaisen kansalaisyhteiskunnan muodostajana. Tätä kautta törmäsimme esimerkiksi inkeriläisiin hlysteihin ja skoptseihin sekä kotoisiin kartanolaisiin. Friikkiä porukkaa kaikki tyynni. (Samaisella kurssilla ja tästä ryhmätyöstä löysin myös oman graduaiheeni. Ei mikään turha luentosarja siis.)

Kartanolaisuus oli Alma Kartanon, satakuntalaisen entisen opettajattaren perustama omituinen uskonlahko, joka toimi aktiivisesti 1920-luvulta Alman kuolemaan saakka 1950-luvun puoliväliin. Kartanon lisäksi lahkon johdossa oli horrossaarnaaja Tilda Reunanen, mutta langat olivat aina Alman käsissä. Lahko uskoi pian koittavaan maailmanloppuun ja omaan kaikinpuoliseen erityislaatuisuuteensa. Kaikki seksi oli syntiä, ja esimerkiksi avioliittoa kartanolaiset pitivät vain laillistettuna huoruutena. Huoruuden synnistä saattoi parantua Tildan erikoisessa alttarisiunauksessa, jossa siunattava joutui paljastamaan sukupuolielimensä Tildan "käsittelyä" varten. Toiminnan pääpaino oli kiertävissä lapsisaarnaajissa, jotka julistivat Jumalan sanaa ja syntien taakkaa pitkissä, hurmoshenkisissä seuroissa.

Leevi Laitisen vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen kuin varkain. Leevin äiti kärsi ilmeisesti suuresta synnytyspelosta (seitsemästä synnytyksestään huolimatta tai juuri siksi) ja koki kenties avioseksin kieltävän kartanolaisuuden pakotienä lastenteon kauheudesta. Leevin isä oli sotainvalidi ja yritteliäs kyläkauppias, joka seurasi vaimoaan lahkon piiriin. Alma Kartanon käskystä Laitiset luovuttivat ensin nelivuotiaan Leevin ja sen jälkeen seitsemän vanhan Saaran koulutettavaksi lapsisaarnaajiksi.

Kartanolaisuudessa mikään ei ollut liian pieni synti tai rike rangaistavaksi. Ja ellei mitään rangaistavaa ollut, sekin oli osoitus huoruudesta (tai jostain muusta synnistä, mutta huoruus oli niistä pahin ja siihen syyllistyivät kaikki) ja rangaistuksen aihe. Leevi siis "kasvatettiin" piiskaamalla, lyömällä, pakkopaastottamalla ja uhkailemalla. Hän osoittautui lahjakkaaksi lapseksi, joka oppi jo nelivuotiaana lukemaan Raamattua ja kykeni opettelemaan ulkoa Alman ja Tildan käskemiä kohtia ja niiden ympärille kehiteltyjä saarnoja. Kiertäessään seuroissa levittämässä kartanolaisuutta ja Jumalan sanaa Leevi sai osakseen paljon ihailua ja kunnioitusta - pieni mies oli niin vakuuttava, että saarnatilaisuuksissa itkettiin rivissä. Yötä myöten jatkuneet tilaisuudet kävivät kuitenkin kunnon päälle, ja jos Leevi sattui vaikka nukahtamaan, piiskaa tuli jälkeenpäin.

Tuli sitä muutenkin. Jos ei kolehtihaavi kolissut riittävän kovaa, Leevi sai piiskaa, koska ei huoraamiseltaan ollut keskittynyt saarnaamiseen. Jos ei hetkeen ollut löytynyt syytä piiskata, siitäkin sai piiskaa. Alma Kartanon mukaan vain rangaistuksien kautta lapsista saattoi kasvaa hyviä ihmisiä ja kartanolaisia. Kiintymys ja rakkaus ei kuulunut valikoimiin, sillä ne olivat - kuka arvaa? - huoruutta. Sitä oli Alman mielestä myös äidinrakkaus, ja siksi lapset oli hyvä erottaa vanhemmistaan. Viileät välit lasten ja vanhempien kesken olivat Jumalalle (ja Almalle) mieleen.

18-vuotiaana Leevi sai tarpeekseen tuhansista selkäsaunoista ja huoruussyytteistä. Hän karkasi lahkosta yhdessä sisarensa Saaran kanssa. Elämä oli aloitettava aivan tyhjästä, sillä Laitisen perhe kielsi karanneet lapsensa, eikä sotien jälkeisessä yhteiskunnassa vielä ollut sellaista säädeltyä sosiaalista turvaverkkoa, johon olisi voinut nojata. Leevi sai kuitenkin apua tuntemattomilta ja töitä tehtäväkseen, mistä on jälkeenpäin ollut niin onnellinen ja otettu, että on jakanut omasta hyvästään eteenpäin esimerkiksi Tallinnan lastensairaalalle. Saara muutti pian Ruotsiin, sillä hän halusi mahdollisimman kauas kaikesta entisestä.

Pelkkä karkumatka ei katkaissut suhdetta kartanolaisiin, sillä kostoksi pakenemisesta Leeviä syytettiin eläimiin sekaantumisesta ja hänet haastettiin oikeuteen. Leevi olikin jonkun selkäsaunan aikana myöntänyt sekaantuneensa lampaaseen, kun oli vain halunnut hakkaamisen loppuvan. Nyt tämä seikka nostettiin esiin ja sitä riepoteltiin lehdistössä asti. Leevin (ja yleisen oikeustajun) onneksi oikeuslaitokselle selvisi, että kartanolaisille valaehtoinen todistaminen ei merkitse käytännössä mitään, sillä suruttomille saa valehdella niin paljon kuin haluaa, jos se on lahkon kannalta edullista. Syytteet hylättiin.

Leevi löysi elämälleen hyvän suunnan karkaamisen ja oikeudenkäynnin jälkeen. Hän tapasi vaimonsa Annin, sai kaksi lasta ja rakensi nousujohteisen uran ensin tullilaitoksessa ja sitten kuljetusbisneksessä. Eläkevuosiaan hän saa viettää Suomen tuhannen rikkaimman ihmisen joukossa, esimerkiksi sitä Kuukausiliitteen jutussa mainittua pienkonelentämistä harrastaen.

On aina onnellisempaa olla se, joka saa selkään kuin se, joka antaa selkään. 

Huh. Lapsuus lahkon vankina on rankka kirja rankasta aiheesta. Mitä kaikkea uskonnon varjolla tehdään, ja miten hyvin se osataan ulkopuolisilta katseilta piilottaa! Kartanolaisia kyllä aika ajoin tarkkailtiin ja viranomaiset penkoivat lahkon taustoja ja toimintaa jo sen olemassaolon aikana, mutta esimerkiksi lasten pahoinpitely onnistuttiin peittämään. Sitä paitsi vitsan säästäminen ei vielä edes ollut sillä tavoin valtavirtaa kuin nykyään: pieni piiskaus oli normaalia kasvatusta muissakin kuin kartanolaisten piireissä.

Kartanolaisten touhua ei tietenkään voi millään mittarilla sanoa normaaliksi. Fundamentalistisen hullu suhtautuminen seksuaalisuuteen on siitä yksi merkki, lasten - ja muidenkin - kohtelu toinen. Kirjassa esitetään arvaus, että Alma Kartano saattoi sairastaa esimerkiksi skitsofreniaa, sillä hänellä oli erinäisiä sukurasitteita mielenterveyteen liittyen. Jotain hemmetin kummallista tyypissä joka tapauksessa oli, eihän mikään muu selitä hänen puuhiaan.

Aihe on sellainen, jonka on tärkeää olla yleisessä tietoisuudessa. Ainakin nykyään voidaan toivottavasti helpommin puuttua ulkopuolelta ylilyönteihin ja rikolliseen, moraalittomaan toimintaan. Leevi Laitinen ei halua olla katkera mistään, minkä vuoksi nostan hänelle hattua. Mies on selviytynyt sellaisista keitoksista, ettei moni varmasti niiden jälkeen olisi enää edes järjissään.

Kirjaa vaivaa kuitenkin muutama ongelma, jotka panivat oman lukukokemukseni hieman ontumaan. Taustoja on jätetty jonkin verran avaamatta ja esimerkiksi kartanolaisuuden syntyä ja lahkon alkuvaiheen toimintaa ja vahvistumista ei selitetä kunnolla. Tekstissä on paljon hyppelyä aiheesta ja ajasta toiseen, mikä sekoittaa (ainakin tämän) lukijan päätä ja ajantajua. Olisin kaivannyt myös hieman työstetympää kieltä, sillä paikoin se tökkii. Ja, niin. Vaikka Leevi Laitinen on kokenut helvetillisen lapsuuden, minun korvaani särähti etenkin kirjan loppupuolella esiintyvä suitsutus. Menestystarinan esittämisen muotoa olisi voinut ehkä vielä tarkemmin miettiä, sillä mitään sankarin viittaa Leevi itsekään tuskin harteilleen kaipaa. Luultavasti Ulla Appelsinin toimittajatausta vaikuttaa kirjoitustapaan: paikoin teksti on hyvin lehtijuttumainen, vetää mutkia suoriksi ja tiiviiksi. Ja ehkä se on ollut tarkoituskin, en tiedä.

Aiheensa ja tarinansa puolesta itsensä oikeuttava teos ilman muuta. Mielenkiintoinen, kauhea ja pelottavan tosi. Ilmaisutapa ei kuitenkaan osunnut eikä uponnut. Siksi en voi pitää Lapsuutta lahkon vankina minään loistokirjana.

Mutta ikinä en unohda asioita, joita tämän kirjan sivuilta luin.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentaja: Raija Mattila
Tammi 1986
230 s.
Valikoiman novellit ovat ilmestyneet kokoelmissa
Will You Please Be Quiet, Please? (1978)
What We Talk About When We Talk About Love (1981)
Cathedral (1983) 

Kirjastosta.


Hän oli onnellinen ja toistaiseksi hyväosainen – hän tiesi sen. Hänen vanhempansa olivat vielä elossa, hänen veljensä ja sisarensa olivat sijoittuneet hyvin, hänen opiskeluaikaiset ystävänsä olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Siihen asti hän oli välttynyt kaikelta todelliselta pahalta, voimilta joita hän tiesi olevan olemassa ja jotka saattoivat lamauttaa ja suistaa ihmisen raiteiltaan, jos onni kääntyi, jos asiat yhtäkkiä muuttuivat. Hän ajoi pihalle ja pysäköi. (Pieni hyvä asia, s. 155.)

Mikäköhän tuon niminen kirja oikein on, pohdiskelin huomattuani Raymond Carverin nimen Karoliinan So American -haasteen Dirty Realism -osiossa. Ja jos se on kerran dirty realismia, pakkohan se on katsastaa, mietin.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on neljäntoista kertomuksen kokoelma. Se kertoo sellaisesta Amerikasta, joka jää joskus tavanomaisemmassa kuvastossa muun jalkoihin: se on vaihtoehto kiillotetulle ydinperhekuvalle, köyhyyden kurimukselle, ylemmän keskiluokan itsetyytyväisyydelle, pintaliitoelämälle suurkaupungeissa ja paikoin kiveen hakatuille ihmissuhdekuvioille.

Jo ensimmäinen novelli Mitä te San Franciscossa teette? lupasi hyvää, vaikkei kokoelman helmeksi pääsekään. Carverin teksti on toteava ja myötätuntoinen, lämmin muttei hiukkaakaan imelä. Hän ei kikkaile kielellä, vaan antaa tarinan puhua puolestaan. Ihmiset novelleissa ovat haavoittuvia, mutta he eivät ole mitään yksioikoisia uhreja, joita lukija saman tien säälisi. Heissä kuvastuu useimmiten juuri se hetki, jolloin jokin särö alkaa hitaasti muodostua tavanomaisen elämän pintaan.


Hänen elämänsä oli muuttunut, sen hän kyllä ymmärsi. Oliko muita miehiä, hän pohti humalassa, jotka voivat tarkastella yhtä tapahtumaa elämässään ja nähdä siinä jo hiuksenhienot ainekset siihen katastrofiin, joka sitten muuttaa heidän elämänsä suunnan kokonaan toiseksi? (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 52)

Kokoelman novellit kertovat siitä tunneskaalasta, jonka ihmiset kohtaavat rakkaudeksi sanotun ilmiön kanssa askarrellessaan. Mistään suloisista rakkaustarinoista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pikemminkin siitä vaiheesta, kun rakkauttaan joutuu syystä tai toisesta kyseenalaistamaan, ehkä jopa toteamaan sen päättyneen tai nieleskellen antamaan sittenkin vielä yhden mahdollisuuden.

Suosikeikseni nousivat Olisitko jo hiljaa, olisitko?, joka sysää päähenkilönsä keskelle vaiettua aihepiiriä, käsittelemään asiaa, joka saattaa pilata kaiken, niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, jossa neljän hengen pariskuntaillallinen saa salakavalasti osallistujansa puhumaan suunsa puhtaaksi, Sulat, jossa lapseton pariskunta vierailee vauvaperheen luona, jolla on lemmikkinä riikinkukko sekä Pieni hyvä asia, hienovaraisen piinaava kertomus siitä, kuinka ilo muuttuu hetkessä suruksi.

Yhtään kokoelman kertomusta en sanoisi heikoksi tai turhaksi, sillä niillä jokaisella on oma viestinsä sanottavanaan. Kokonaisuutena Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on ehyt ja kaunis, vaikkei mistään kauniista asioista kerrokaan. Myötätuntoa se kuitenkin tarjoaa, ja pienen toivonkipinänkin. Ihminen voi rikkonaisuudestaan huolimatta selvitä eteenpäin.

Istuessaan keittiössä pöydän ääreen hän painoi päänsä käsivarsia vasten. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Ei vain nyt, hän ajatteli, ei vain tässä, tämän asian kohdalla, tänään ja huomenna vaan joka päivä maan päällä. (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 57)

---

So American: Dirty Realism ja Kalifornia.

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.

Realismin tajua

Maanantain ennustus on ainakin toistaiseksi osunut oikeaan, sillä päivät ovat kuluneet hyvässä vedossa. Gradu ei tosin ole edennyt milliäkään, mutta ehkä tänään on sen vuoro.

Tiistaina sen sijaan sain lopultakin kirjoitettua viimeisen suorituksen yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin. Aloitin kyseisen ylevän sivuaineen syksyllä 2007 täysin vahingossa, sillä tarkoitus oli vain "mennä katsomaan", mitä Johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -nimisellä kurssilla oikein mahdetaan horista. Se oli sitten menoa. Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi samana syksynä oli siinä mielessä kauhea, että sen kuluessa tajusin, kuinka saakelin vähän olen lukenut klassikoita, jotka kaikkien olisi jo pitänyt lukea. Tein kynä sauhuten (kyllä, se oli vielä aikaa ennen omppulogoisten tietokoneiden massiivista esiinmarssia luentosaleihin) muistiinpanoja ja listasin luennoitsijoiden mainitsemia kirjoja. Jotka päätin kaikki lukea. Joskus. Kaipa ne muistiinpanot edelleen jossain ovat, ja sieltä voi sitten joskus napata lisää luettavaa kehiin, jos joskus ei vaikka olisikaan mitään luettavaa. (Ahahahhahahahahhaha.) Muuten olenkin sitten suorittanut kursseja kirjatentteinä, sillä resurssipulasta johtuen lähiopetukseen otetaan pääasiassa pääaineopiskelijoita. Klassikkovajeeni on joka tapauksessa saanut ihan kiitettävää täydennystä näiden muutaman vuoden aikana. Ja olenpahan ollut pakotettu lukemaan myös runoja, kuten muutamat alkuvuoden kirjoituksetkin antavat ymmärtää. Nytkin minulla on kaksi (!) runokokoelmaa lainassa kirjastosta ja yksi näytelmä! Näinkö se vain on, että kärsivällisyys palkitaan, ja vaikka edelleen tunnen itseni todella tyhmäksi runoja lukiessani, en piru vie anna sen haitata. Aallonpohja näissä opinnoissa koettiin varmaankin kesätentissä vuonna 2008, jolloin tentin suomalaista proosaa, lyriikkaa ja draamaa samalla kertaa. Luettuna olisi pitänyt olla yhteensä 24 teosta. Ei ollut ei. Olin sen kesän sairaalassa töissä ja toisin kuin nyt, silloin piti ihan todella tehdäkin niitä töitä työvuoron aikana. Vaikka kyllä minä joskus iltavuorossa ehdin lueskella rauhassa romaaneja osaston keittiössä, ei siinä... No, oli miten oli, kirjoitin silloin tenttiin kolmesivuisen esseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin luontokuvauksesta. Olin lukenut kirjasta tasan nimiölehden, takakannen ja kirjan aloittavan kaksisivuisen runon. Sain kolmosen. Hmph. (No, korjaan tilanteen siinä mielessä, että Mukka on tuolla TBR-listallani sekä Kuusi kovaa kotimaista -haasteessa, joten tämän vuoden aikana ehkä lopultakin luen sen ja saan selville, millainen sen luontokuvaus siinä oikeasti on.)

Nyt tosiaan odottelen, että tuo viimeinen merkintä tulee opintorekisteriin, jotta voin hakea kokonaismerkinnän perusopinnoista. Erityispedagogiikkaa varten pitäisi tehdä vielä yksi ainoa käsitekartta, jonka jälkeen sekin olisi 25 opintopisteen laajuisena valmista kauraa. Historian opinnoista puuttuu vielä 10 opintopistettä syventäviä, yhteensä pitäisi kirjoittaa varmaankin nelisenkymmentä liuskaa esseitä historiankirjoituksen historiasta, vapaavalintaisesta historiankirjoituksen klassikosta (Weber, rakkaani!) ja vielä ihan pikkiriikkisen graduun liittyvää kamaa (ajattelin ehdottaa proffalle kirja-arvostelua, jota olen kirjoittamassa muutenkin erääseen lehteen graduuni liittyvästä kirjasta, enkä usko siinä olevan mitään ongelmaa). Sitten kaikki on gradua vaille valmista. Aikamoista. Nokkelimmat voivat tästä päätellä, että uhoamani valmistuminen keväällä 2012 ei tule tapahtumaan. Jotta niin voisi käydä, gradun pitäisi olla palautuskunnossa alle kuukauden päästä, mitä se ei todellakaan tule olemaan, vaikka kirjoittaisinkin sitä sen sijaan että jorisen tänne blogiin.

Mutta olen tämän kanssa jo ihan ok. Pääasiassa siksi, että maisteri-minua ei ole odottamassa kieli pitkällä mikään työpaikka vielä ensi syksynä, jolloin ehdin ihan rauhassa valmistua vaikka lokakuussa ja aloittaa työnhakuarvonnan ensi kevään aikana. Ja toisaalta myös siksi, että en vain jaksa. Olen tässä vähitellen alkamassa ihan oikeasti tajuta, että olen päässyt eroon niin valtavasta elämänlaatuuni ja jaksamiseeni vaikuttaneesta möhkäleestä, että sitä on vaikea edes sanallisesti mitata. Ja että ehkä saan edes vähän aikaa ihan vain toipua siitä.

Ihan lasarettiin en aio vetäytyä sentään (vaikka joskus mieli tekisikin), ja toki aion koko kevään (ja esim. myös tänään) viedä opintojani eteenpäin, mutta sellainen hysteerinen ahnehtiminen ja itseruoskinta saavat luvan loppua. Opintotukikuukaudet toki loppuvat toukokuuhun, mutta siinähän loppuvat. Kiitos niistä.

En aio muuten korvaani lotkauttaa sille, että viikonloppuna tulee muka takatalvi. Minun kevääni on nimittäin nyt virallisesti alkanut, ja tästä on enää pikkuruinen pyrähdys kesään. Mökkisaaren laituri ja juhannusyö ovat jo lähempänä kuin arvaisikaan!

Ps. Kivaa, että olen saanut uusia lukijoita! Tervetuloa tänne sillisalaattini sekaan!

Lesket ja lukupiiri

Tänään oli harvinaisen epähuono maanantai. Ensinnäkin oli vapaapäivä, aamupäivän treeni kulki hyvin ja sain luettua kirjoja.

Toisekseen päivä oli täynnä ihmisiä ja kulttuurikokemuksia. Kävin ystäväni Kaisun valokuvanäyttelyn avajaisissa Lasipalatsin galleriassa. Kaisu on kuvannut 19 leskeä ja kertoo kuvilla ja lyhyillä teksteillä heidän tarinansa. Kuvat ovat kauniita, yksinkertaisia ja koskettavia. 

Lesket-näyttely on Lasipalatsissa esillä 8.4. saakka, ja toukokuussa se siirtyy Kaapelitehtaalle Jukka Malen museoon. Suosittelen katsastamaan, jos Helsingissä liikkuu. 

 

Kaisun nettisivut löytyvät täältä.

Punkkulasillisen jälkeen ohjelmassa oli lukupiirin tapaaminen. Tarjoilukilpavarustelu osoittautui jälleen oivaksi, sillä herkkua oli tarjolla monenlaista. Huh. Vyöryn vieläkin. Juttelimme tämänkertaisesta kirjasta, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelmasta Huominen on liian kaukana, josta kaikki olivat pitäneet jollain tavoin, osa varsin järisyttävästikin. Minusta kirja oli hieno, vaikkakaan ei mikään totaalinen täysosuma (minulle). Monin tavoin ajattelemaan paneva ja herättelevä kyllä. Lukupiiri on toiminut oivana keinona tavata ystäviä säännöllisen epäsäännöllisesti ja lukea myös sellaisia kirjoja, joita ei aina tule ajatelleeksikaan. Ja mahdollisuutena vaihtaa uusimmat juorut ja kuulumiset, tietenkin. 

Vaikka raitiovaunun ikkunaan läiskyi kotimatkalla räntää, tämä maanantai oli melkoisen mukava. Viikko jatkukoon nousujohteisena!