Hei kuule Suomi!

Eilen oli taas vähän erikoisempi päivä. Ensin kohtasin vähän ikävyyksiä ja pahaa mieltä töissä, mikä aiheutti hermostuneisuutta ja ärsytystä. Työni ei, kuten olen joskus saattanut urputtaa, ole mitenkään kovin vaativaa saati sellaista, että sitä pitäisi vapaa-ajalla pohdiskella. (Mielestäni mitään työtä ei pitäisi tahtomattaan joutua pohdiskelemaan vapaa-ajalla, mutta olenkin vielä/edelleen idealisti työelämän suhteen.) Siitä huolimatta nyt on taas kohonnut myrsky vesilasiin (osin ihan omaa syytäni, en sitä kiellä), ja esimerkiksi tänään olen tuhlannut tämän viikon ainoasta vapaapäivästäni hyviä hetkiä asioiden selvittelyyn. Huoh. Eilen olin siis jokseenkin turhautunut työpaikalta lähtiessäni. 

Onneksi ohjelmisto parani iltaa kohden. Kävin syömässä sikahalpaa opiskelijaruokaa UniCafessa (joka kylläkin häviää laadussa Tampereen Juvenekselle 6–0) kivan työkaverini kanssa, jonka jälkeen sain pitkästä aikaa nautiskella muutaman ison tuopin kunnollista lageria pubiolosuhteissa edelleen miellyttävässä seurassa. Kulaus kulaukselta mielialani kohosi, joten kun suuntasimme vähitellen kohti Helsingin Jäähallia, olotila oli jo vähintäänkin kelvollinen. Onnistuin siis viime viikolla klikkaamaan itselleni yhteensä neljä lippua Haaviston tukikonserttiin, jonka jotkut ehkä vielä paremmin Ultra Bran comebackinä tuntevat. Tunnelma hallilla siinä vähän seitsemän jälkeen oli jo suhteellisen lämmin, joskaan en voinut välttyä ajoittaiselta tunteelta, että olen ehkä eksynyt ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinlaiseen gospelnuorisotapahtumaan – sen verran paljon (selvin päin!) heiluvaa, autuaasti hymyilevää ja toisiaan koskettelevaa porukkaa paikalla oli.

Konsertin alkupuolisko koostui siis Haaviston tukijoukkoihin liittyneiden suomalaisartistien pääasiassa covervedoista. Parasta antia olivat Eero Raittinen, Palefacen (sydän!), Tommy Lindgrenin (sydänsydän!), Redraman ja Brandonin yhteisveto sekä aivan huikea Pekka Kuusiston, Eicca Toppisen ja Lauri Ylösen show. Huh. Hiki tuli. Ja niin, vaikka itse olin paikalla ennen kaikkea Ultra Bran vuoksi, eipä se alkupuoliskon huipentumakaan ikävä kokemus ollut...

...Pekka ja Antonio! 

En ole käynyt missään vaalitapahtumissa oikein ikinä, joskus jos vahingossa olen vaarassa osua jonnekin vaaliteltoille tai -mökeille tai mitä niitä nyt on, vaihdan yleensä nopeasti suuntaa. (Ei niillä yleensä ole edes erikoisia karkkeja, siis millään jengillä, ja ilmapallot ei oikein pure meikäläiseen.) Siinä mielessä oli kyllä aika mahtavaa olla nyt paikalla, tunnelma oli huikea (jo) tässä vaiheessa iltaa. Haavisto herätti sympatiani saman tien (en ole aiemmin nähnyt häntä missään livenä), sillä vaikka ääni oli vakaa ja lämmin, kädet tärisivät kyllä silminnähden. No, olihan tuo tilaisuus kyllä aikamoinen tuen osoitus, eipä siinä. Herkistäisi varmaan itse kutakin, uskoisin.

Haavisto ei löpissyt turhia, joten melko pian päästiin jo roudaamaan uusia kamoja lavalle, nostattamaan jännitystä ja jonottamaan hodaria V:lle ja trippimehua J:lle. Muutamia tuttujakin tungoksessa bongattiin (ylläri sinänsä...)

Ja, niin. 

Siinä vaiheessa kun Ultra Bran tyypit saapuivat lavalle, olin aika varma, että jäähallin rakenteet liikkuivat radikaalisti pois paikoiltaan, sen verran kova huutomyrsky heitä tervehti. 

Biisit tulivat, osuivat ja upposivat. Heikkoa valoa, Savannin nukahtamista, Tyttöjen välistä ystävyyttä, Hei kuule Suomea, Haukea, Vesireittejä, Älä soita tänne enää koskaan, Minä suojelen sinua kaikelta... 

Täysi kymppi. Kiitos. Muuta en oikein osaa sanoa.

Tässä vaiheessa myös tajusin, tätä kirjoittaessani, että en tosiaan sitten ottanut ainuttakaan kuvaa Ultra Brasta. Taisi unohtua. Taisi olla muuta tekemistä. Ei taida nyt niin kauheasti haitata.

Tehtäköön nyt vielä selväksi, että en varsinaisesti ollut herättämässä nostalgiaa henkiin. Olen nähnyt Ultra Bran joskus 90-luvun loppupuolella yhdellä keikalla, mutta koska en vielä bändin toiminta-aikana ollut täysi-ikäinen, jäivät monen monet keikkamahdollisuudet väliin, ja itse asiassa tykästyin konkkaronkkaan kunnolla vasta reilusti 2000-luvun puolella. Enkä mikään suunnaton fani ole koskaan edes ollut – erittäin mieltynyt toki. Mutta kun nyt tällainen keikkamahdollisuus tuli, ja ne liputkin onnistuin hankkimaan, mikäpäs siinä. Ei harmita. Miten voisi? 

Hieno ilta, hieno keikka, hieno Pekka, hieno, hieno Ultra Bra.

Niin oletko sinä Suomi

sellainen iloinen maa

jossa on paikkoja

ja kolmostuoppeja

Silloin jos olet niin kuule

mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

hei mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

Sitten otetaan isot tuopit

ja katsotaan Suomea...

Kadotettu paratiisi

John Milton: Kadotettu paratiisi
Suomentaja: Yrjö Jylhä
WSOY 1952 (1. suomenkielinen painos 1933)
Paradise Lost (1667)
362 s.

Kirjastosta.


Mikä klassikko!

John Miltonin (1608-1674) upea runoelma Kadotettu paratiisi kertoo tarinan maailman luomisesta, Jumalaa vastaan kapinoivista enkeleistä sekä ihmissuvun alusta ja syntiinlankeemuksesta. Enkeli Lucifer kokee tulleensa väheksytyksi ja nousee kapinaan Kaikkivaltiasta vastaan samanmielisten kanssa. Rangaistuksena heidät viskataan Taivaasta Kaaokseen, jonka pohjalle, Helvettiin, päädyttyään kapinallisjoukko alkaa suunnitella vastaiskua. Yksi keino sen toteuttamiseen on vietellä Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen, Paratiisissa asuva Aadam ja hänen vaimonsa Eeva. Saatanaksi kasvanut Lucifer lähtee itse vaaralliselle matkalle kohti Paratiisia, onnistuu keplottelemaan itsensä portteja vartioivien enkelien ohitse, muuntautuu käärmeeksi ja onnistuu viekottelemaan heikkoluontoisen Eevan syömään Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää - tekemään siis sen ainoan asian, jonka Jumala on kieltänyt tekemästä. Näin synti ja kuolema tulevat maailmaan. Aadam ei halua jäädä yksin, vaan sinetöi omankin kohtalonsa syömällä myös kiellettyä hedelmää. Seurauksena on karkotus Paratiisista, Eevalle synnytyksen kivut ja Aadamille työn raskaus. Hieman toivoa kuitenkin annetaan, sillä enkelit avaavat Aadamille tulevaisuuden verhoa ja paljastavat, että hänen jälkeläisensä tulevat kohtaamaan paljon haasteita ja syntiä, mutta Jeesuksen toinen tuleminen on tuova vielä armon.

Huh. Yli kolmesataa sivua eeppistä runoelmaa oli aikamoinen koitos, mutta sujui yllättävän kivuttomasti, kun olin alkuun päässyt. Vaikka on kyse klassistakin klassisemmasta runomuodosta, perässä on helppo pysyä ja tarina etenee kuin rasvattu. Parasta antia olivat kuitenkin kieltämättä kunkin luvun tai oikeammin kirjan alussa olleet suorasanaiset tiivistelmät, joissa kuvattiin, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kadotettu paratiisi tuli minulle tutuksi vuosia sitten lukiessani ensimmäistä kertaa Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogiaa (joka, by the way, on yksi ehdottomia suosikkisarjojani kautta aikojen, eikä tule koskaan siitä asemasta putoamaan), joka rakentuu osin samalle idealle. Jo silloin, ja joka kerta luettuani kirjat uudelleen ajattelin, että pitäisi tarttua alkuperäiseen.

En ole vieläkään ihan varma, mikä minut sai tämän kirjan pauloihin. Kenties nimenomaan huimaava tarina kapinoivasta enkelistä ja syntiin lankeavista ihmisistä? Kielihän tässä teoksessa ei ole mitenkään minun makuuni, mutta nyt en välittänyt siitä. Lukiessani Kadotettua paratiisia tunsin todellakin olevani osa maailmankirjallisuuden kaanonia, joten ehkä se oli yksi suurimmista syistä. Tosin tämä tunne heikkeni paikoin, varsinkin kirjan loppupuolella, kun varsinaisesta tarinankuljetuksesta siirrytään enemmän teologisen saivartelun puolelle, puritaanisen hengen luomiseen ja pönkittämiseen.

Kirjassa on älytön määrä pohdittavaa ja analysoitavaa. Mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti Saatana itse,  todellinen antisankari ja monipuolinen persoona, joka ei jää sormi suussa odottelemaan vaan toimii, eikä edes pakahdu mihinkään ylettömiin diktaattoritunnelmiin, vaan lähtee Helvetissä pidetyn neuvonpidon jälkeen itse suorittamaan tehtävää sen sijaan, että panisi jonkun juoksupoikansa asialle. Jännittävää, että hänet on kuvattu niin inhimillisenä. Vaikuttavaa. Aadam ja Eeva sen sijaan ovat hieman tuuliajolla, ja varsinkin Eeva on niin heikko, että ihan hirvittää. Sukupuoliroolit ovat toki selvääkin selvemmät, ja Kadotettu paratiisi toimii oppaana sukupuolten uskonnolliseen elämään: mies on Jumalan kuva ja naisen pää, nainen alisteinen miehelle ja suhteessa Jumalaan oikeastaan vain miehensä kautta, heikompi astia, ohjausta vaativa. Ymmärrettäväähän tämä on konteksti huomioiden, ja olen tyytyväinen itseeni, etten ärsyyntynyt siitä sen enempää - se nyt vain kuului asiaan. Toki näillekin seikoille alkaa ylipäänsä olla immuuni kaikenlaista luettuaan ja opittuaan. Aikansa kuva, sitähän se.

Kyse ei siis ole mistään näppärästä välipalakirjallisuudesta, mutta yllättävän nopealukuista tämä on. Voin suositella, jos haluaa vahvistusta uskolleen siihen, että huikea tarinankuljetus ei ole vain modernien kirjailijoiden taito ja yksinoikeus. Tai yleissivistystä.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Siltala 2009
276 s.

Kirjastosta.


Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perästä.


Kun Jaana kirjoitti muutama viikko sitten Ihmisen osasta, muistin taas, että se on pitänyt lukea jo pitkään. Kirja oli minulla jo kotonakin, kirjaston lainapinossa, mutta muut olivat ajaneet sen ohi. Viime viikonloppuna tartuin sitten Hotakaiseen, lopultakin.

Onneksi tartuin.

Pidin tästä kirjasta erittäin, erittäin paljon. Hotakaiselta olen aiemmin lukenut joitakin teoksia, Juoksuhaudantien ja Bronksin nyt ainakin, Buster Keaton. Elämä ja teot myös, jos oikein muistan. Näistä kaikista on kuitenkin jo kauan aikaa, eikä Hotakainen silloin iskenyt niin monella sadalla voltilla, että olisin jäänyt häneen kiinni. Ehkei hän vielä silloin ollut minulle aivan sopiva, tai minä hänelle.

Ihmisen osa kertoo siitä, mitä me kaikki varmaan vähintäänkin silloin tällöin mietimme: kuinka ihminen pärjää tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa, miten me kohtaamme toisemme (vai kohtaammeko me?), miten käy kun putoaa verkostosta pois? Kehystarinassa eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä ideanpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 euron hinnasta. Salmella on neljä lasta (joista yksi on kuollut lapsena, mutta eihän äitiys siihen pääty) ja mykäksi heittäytynyt mies Paavo. Helena menestyy työelämässä, mutta on muuten tyhjä. Maija elää vähällä miehensä Bikon kanssa. Pekka ei elä millään, paitsi supermarkettien makkaramaistiaisilla ja naapurinrouvan lähikaupasta hamstraamilla mutta roskakatokseen dumppaamilla punaetikettisillä valmisruoilla. Kimmo Hienlahti on bisnesmies, rahamies, miestenmies, kaahari. Kullekin on omanlaisensa osa, toisille räväkämpi kuin toisille.

Pohjavire Ihmisen osassa on surumielinen, toteava ja tunkeilematon. Vaikka käsittelyssä on rankkoja aiheita, niitä ei missään määrin klähmitä liikaa. Hotakainen kirjoittaa niin, ettei hänen sanomansa voi jäädä epäselväksi. Näin se maailma makaa. Täällä meidän pitäisi pärjätä.

Lankakauppias Salme pitää todellakin lankoja käsissään, vaikkei aivan kaikkea lastensa elämästä ihan tiedäkään. Hän lähettelee jälkikasvulleen maisemakortteja, joissa viljelee niin elämänohjeita, kannustuksia kuin vihjeitäkin. Samalla hän tulee väkisinkin pohtineeksi sitä, miten maailma muuttuu ja miten se pitäisi ymmärtää. Maijan maahanmuuttajamies Biko herättää appivanhemmissa ihmetystä, mutta siihenkin tottuu, aikanaan. Helenaa täytyy auttaa, jotta yhä pimeämmäksi muuttuva tyhjyys ei vie koko naista mukanaan. Vaikka on tottunut vähään, voi silti yrittää lisää.

Juu, kyllä minä Hotakaisesta pidän. Todella. Ajoittain lauseet ovat niin sattuvan nasevia, että ne on pakko lukea muutamaan kertaan uudelleen, eikä hämmennys taidokkuudesta himmene hetkeksikään. Huumori ei ehkä ole samalla tavalla lämmintä kuin vaikkapa Tuomas Kyröllä, mutta ilkeääkään se ei ole. Toteavaa, sitä se on. Elämän tragikoomisuutta.

Huh. Ihmisen osa ei minulle ole elämää mullistava teos, mutta upea kirja se on. Ja kyllä se sai miettimään asioita uudelleen: leipäjonossa seisomisen häpeää, jauhovellillä elämistä, arkista rasismia, satuttavaa hiljaisuutta, joka ikisen päivän kamppailua eteenpäin. Tämä jää pitkäksi aikaa mieleen, näitä asioita ajattelen varmasti vielä paljon.

Amma kuunteli tämän syksyllä äänikirjana, Kirsi jo keväällä. Ajattelin näiden arvioiden perusteella, että tämä voisi olla se kirja, joka vie äänikirjaneitsyyteni - etenkin ilmeisen vaikuttavan Ritva Valkaman takia. Nyt on kuitenkin niin, että pääsen maaliskuussa katsomaan kaiken tämän teatterin lavalta, joten ainakin toistaiseksi äänikirja jää kuuntelematta. Tuota teatterikäyntiä odotan aivan valtavasti. En epäile hetkeäkään sen vaikuttavuutta. Pitää varata nessuja mukaan.

Ihmisen osa on todellinen kirja-aarre, siksipä osallistun sillä hyvin mielin Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.

Jos saisin valita

Sain Leenalta mahdollisuuden pohtia, mitä valitsisin, jos saisin. Tänään on ollut sen verran typerä päivä, että valitsen nyt vain kaikenlaista kivaa itselleni.

Jos minä saisin valita...

...saisin valmistumisen jälkeen vakituisen työpaikan historian ja yhteiskuntaopin lehtorina jostakin lukiosta säällisen, julkisilla liikennevälineillä kivuttomasti onnistuvan työmatkan päästä. Tällä hetkellä yläkouluikäiset teinit suoraan sanoen ottavat sen verran päähän, että ei kiinnosta. Plus eilen kuulin kauhutarinan viime vuoden auskukaverini sijaiskeikalta: kakkosluokkalainen poika sai niin kovat raivarit kesken tunnin, että rauhoitteluun tarvittiin kolme kollegaa viereisistä luokista ja jälkinä jäi purema- ja raavintajäljet käsivarsiin. Mihin kaikkeen yläkouluikäiset pystyvät? (Ja minä en ole vielä edes aloittanut sijaistamista...)

...edellisestä valinnasta seuraisi, että minulla olisi ihana, pitkä, palkallinen kesäloma. Viime kesänä pisin "lomani" oli juhannuksena viisi päivää (koska vaadin) ja elokuussa kolme päivää (vahingossa).

...viettäisin pitkiä, keskeytymättömiä aikoja mökilläni Itä-Suomessa ja opettelisin lopultakin pitämään siitä riittävän hyvää huolta. Olen toivoton kaupunkilainen, vaikka luonnossa osaan liikkua ja siellä erinomaisesti pärjään. Mökin vaatimat työt eivät kuitenkaan ole selkärangassa, eikä enää ole mummia, joka ne osasi neuvoa. Eikä minulla ole lomaa, jonka voisin saaressa viettää ja tehdä muutakin kuin hakata halkoja, haravoida polkuja ja tilata nuohoojan. Joten, jos saisin valita, tilanne olisi aivan toinen.

...Suomen ilmasto olisi inhimillisempi kaikkina vuodenaikoina, eikä tarvitsisi kulkea puolta vuodesta paskassa.

...saisin lukea paljon enemmän kuin nyt. Mikään ei estäisi. Ja minulla olisi uusi kirjahylly, johon mahtuisi lisää kirjoja. Ja se olisi käsityönä minulle tilauksesta tehty.

...käyttämälläni kuntosalilla olisi vielä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin nyt, ja niiden ajat sopisivat aikatauluihini paremmin.

...voisin syödä aivan saakelin paljon juustoa ilman, että lihoisin ja että se olisi ympäristörikos.

...en provosoituisi halvoista yrityksistä niin paljon kuin nyt. Olen päässyt tässä jo pitemmälle kuin ennen, ja varsinkin nettimaailmassa vaihdan sivustoa tai suljen läppärin kannen entistä useammin ennen kuin alan hyppiä seinille. Pidän tätä edistyksenä ja jonkinlaisena henkisenä kasvuna. Mitä se minulle oikeastaan kuuluu, jos joku on täysi idiootti ja väärässä.

...saisin uusia astioita, eikä niiden valinnassa tarvitsisi kuunnella avopuolisoa.

...voisin minä uusia vaatteitakin huolia, kun ei tuolla kaapissa ole koskaan mitään päällepantavaa.

...pääsisin matkustamaan joka paikkaan, jonne haikailen. Juuri nyt haluaisin jonnekin lämpimään, missä saisi maata kolme viikkoa riippumatossa turkoosin meren rannalla ja juoda kirpeitä drinksuja suoraan kookospähkinän kuoresta (tehdäänkö niin muualla kuin sarjakuvissa ja matkatoimistojen mainoksissa?).

...kaikki ajattelemattomuudesta, naiviudesta, huonosta tuurista ja toisten ihmisten ahneudesta ja pahansisuisuudesta johtuvat ongelmani ratkeaisivat ja tehdyt teot, menetetyt eurot ja allekirjoitetut paperit pyyhkiytyisivät pois.

...Fazerille tulisi joku uusi suklaamaku, jollaista en ole osannut kaivata, mutta joka olisi juuri se, mitä olen aina halunnut.


Näitä valitsen tänään. Fyysiset objektit voi lähettää postitse tai tuoda suoraan ovelle. Työ- ja matkatarjoukset voi jättää sähköpostiin.