Dystopiaa kesään

Margaret Atwood
Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), Otava, suom. 2003.
Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009), Otava, suom. 2010.

Kuvat: otava.fi ja suomalainen.com

Ai että. Tulipa luettua hyviä kirjoja. Vaikea päättää, mistä aloittaa.

Taisin lukea kirjat väärässä järjestyksessä, koska aloitin Herran tarhureista aiemmin kesällä, ja Oryxin ja Craken sain loppuun tänään. Päätin kuitenkin, etten anna sen suuremmin häiritä, mutta jos joku nyt suunnittelee näihin teoksiin tutustumista, suosittelisin aloittamaan Oryxista ja Crakesta.

Kyse on sisarteoksista, jotka kertovat samasta aiheesta eri näkökulmista eri henkilöiden kautta. Oryxin ja Craken tarinaa vie eteenpäin Lumimies, maailmanlaajuisesta tuhoisasta pandemiasta kenties ainoana eloonjäänyt ihminen, joka koettaa selvitä vaikeissa ilmasto-olosuhteissa vähäisillä resursseilla seuranaan heimo geenimanipuloituja, lempeitä tabula rasa -ihmisiä, crakelaisia. Lumimies, aiemmin elämässään Jimmy, kertoo tarinaansa vähäeleisesti ja turhia jälkiviisastelematta. Maailma, jossa Jimmy eli, oli varsin pitkälle "kehittynyt". Niin sairauksia, ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin voitiin muokata loputtomiin, yhteiskunta oli jakaantunut paremman väen suojeltuihin Piireihin ja roskasakin Rahvaanmaihin. Ympäristöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin palvella ihmiskuntaa, eikä ihmiskunnalle riittänyt mikään. Vastakkaisia mielipiteitä jatkuvaan kasvuun ja "kehitykseen" ei hyväksytty, vaan toisinajattelijat hoideltiin nopeasti pois päiviltä. Ihmiskunnasta oli tarkoitus tulla kuolematon. No, näin ei käy, vaan pieleen mennään. Kovaa.

Herran tarhurit kertoo samannimisestä uskonnollisesta lahkosta, joka harjoittaa äärimmilleen vietyä ekologista elämäntapaa ja pyrkii kaikin keinoin taistelemaan yhteiskunnallista muutosta ja jatkuvaa kasvua vastaan. Tarinan päähenkilöt ovat vanhempi nainen Toby, joka selviää pandemiasta, vedettömästä tulvasta, ja pyrkii selvittämään, mitä on tapahtunut ja kuinka tilanteesta voidaan jatkaa eteenpäin sekä nuori prostituoitu Ren, joka selviää tulvasta, koska sattui sen aikana olemaan bordellinsa eristyshuoneessa odottamassa tautikaranteenin päättymistä. Molemmat naiset ovat eläneet Herran tarhureiden joukossa, Toby jopa kunnioitettuna Eevana, opettajana ja päätöksentekijänä, Ren sen sijaan lapsena äitinsä oikkujen vietävänä. Kumpikin päähenkilö elää sekä kirjan kuvaamassa nykyhetkessä että muistelee menneitä. Kolmantena osiona kirjaa rytmittävät Herran tarhurien johtajan, Aatami ensimmäisen laumalleen pitämät saarnat ja lahkon virret.

Molemmissa kirjoissa käydään surutta jatkuvan kehitysuskon kimppuun. Yhteiskunta kuvataan armottomaksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja todella julmaksi, ihmisen paikka on käytännössä syntymässä päätetty - joko hän elää Piireissä tai Rahvaanmailla. Luontoa raiskataan, uusia eläinlajeja kehitetään ihmisten tarpeita ajatellen, ruokaa tuotetaan keinotekoisesti. Tavoitteena on - tietenkin - kuolemattomuus jatkuvan kasvun kautta.

Olen viime aikoina innostunut dystopioista taas tavallista enemmän, sillä jokin niissä kiehtoo minua suuresti. Ehkä se on sitä, että monissa toivotonta tulevaisuutta käsittelevissä teoksissa kuvatut asiat ovat niin mahdollisia. Osin jo tätä päivää. Tiede kuvataan usein pahana, kontrolloimattomana, joten kaipaisin ehkä jotain toisenlaistakin lähestymistapaa tulevaisuuden visioihin. Voisiko jokin muukin kuin tiede viedä ihmiskuntaa dystooppisiin näkyihin? Vai johtuuko tieteen valjastaminen kaunokirjallisuudessa pahuuden käyttöön siitä, että elämme nyt sellaista aikaa, jossa tieteellä on väistämätön ja merkittävä rooli elämässämme?

Nämä Atwoodin teokset kietoutuvat tieteen ympärille tiukasti, mutta esimerkiksi joskus aiemmin lukemani Orjattaresi kuvaakin ehkä enemmän juuri yhteiskunnallisen ja kulttuurisen degeneraation vaikutusta. Orjattaresi on toistaiseksi suosikkini Atwoodin teoksista, mutta näistäkin pidin paljon. Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.

Pellingissä

Kuu lähenee loppuaan, ja ihan kohta saa alkaa käyttää kaulahuiveja! Yllätän itsenikin olemalla harvinaisen innoissani kesän päättymisestä, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen jotakuinkin täynnä energiaa. Opiskelujutut odottavat, ja vaikka se suunnittelemani luentosarja siirtyykin alkavaksi vasta toisessa periodissa, enköhän keksi kaikenlaista kujetta ja juttua muutenkin.

Alkuviikon olimme V:n kanssa Pellingissä, ja siellä oli ihanaa. Maanantaiaamuna hyppäsimme pyörien kanssa Kampista bussiin, joka kuljetti meidät Porvooseen. Sieltä sitten muutama tunti ja 40 kilometriä polkemista Pellinkiin. Toki olisi voinut hyvinkin polkea kotiovelta saakka, mutta koska aikaa oli rajallinen määrä (milloinpa ei), eikä Vanha Porvoontie hirveästi hotsittanut, menimme hieman matalamman aidan kohdalta.

Matkalla piti pysähtyä kyläkauppaan tankkaamaan.

Olimme yötä Söderbyn kylässä, josta olimme vuokranneet pienen mökin. Tai pienen ja pienen - suurempi se oli kuin oma kesämökkini. Hieno paikka riittävillä mukavuuksilla kauniin niityn vieressä. Iltaisin miljoona heinäsirkkaa siritti kuorossa, muuten hiljaisuus oli korvia hivelevää.

Pellingissä oli turistikausi jo päättynyt, eikä muita matkailijoita näkynyt. Saaren pikku museokin oli suljettuna. (Samoin muutkin palvelut, mutta ei se kauheasti haitannut.) Kävimme kuitenkin katselemassa Pellingin hautausmaata ja pientä kirkkoa. Ajattelin, ettei kalastajanvaimo Ida tule kummittelemaan, vaikka hänen haudastaan kuvan nappasinkin.

Meren aisti koko ajan, vaikka rantaviivaa ei olisi näkynytkään. Saarilla oli todellakin hiljaista, ja saimme aivan keskenämme pyöräillä ympäriinsä sitä ihmettelemässä. Kävimme katsomassa taloa, jossa Tove Jansson vietti lapsuutensa kesät, joskin tunsin syvää häpeää moisesta ajattelemattomasta turistimeiningistä - talossa nimittäin asutaan aivan normaalisti ja epäilemättä ollaan hieman kyllästyneitä pihalle tupsahtaviin matkalaisiin. Emme kylläkään aiheuttaneet sen enempää pahennusta, vaan poljimme samoin tein tiehemme. Klovharulle emme päässeet, mutta sen näkeminen jäi kyllä hieman kutkuttelemaan mieltä. Kenties jonain toisena kesänä. Siihen saakka tyydyn lukemaan siitä.

Kesämatka oli siis varsin onnistunut, vaikkakin jäi kovin lyhyeksi typerien töiden vaikeuttaessa elämää. Kilsoja kertyi kolmessa päivässä himpun päälle sata, ja oli jotensakin ihanaa vain haahuilla ympäriinsä ilman sen suurempia paineita. Pellingin ainoa kyläkauppa sijaitsee juurikin Söderbyssä, ja sieltä saatiin hyvät ainekset herkutteluun.

Kotimaanmatkailu rules!

Laura Honkasalo: Eropaperit

Otava, 2009

Sain Eropaperit loppuun tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Luin sitä yöllä myöhään, ja jouduin lopulta pakottamaan itseni nukkumaan, vaikkei edes väsyttänyt. (Nykyisin, kun en enää kärsi unettomuudesta, iltaisin alan nopeasti nuokkua, vaikka lukisin kuinka hyvää kirjaa sängyssä. Pidän sitä hyvänä asiana, sillä en todellakaan kaipaa niitä kauheita unettomuudessa kärvisteltyjä öitä.)

Eropaperit kertoo eräästä likaisesta avioerosta, valtakamppailun ja itsekkyyden pilaamasta lapsuudesta, pettyneestä vanhuudesta ja rikkoutuvasta idyllistä. Näkökulmia ja aikatasoja on useampia. On alle kouluikäisen Saran 1970-luvun loppu ja aikuisten asiat, joiden ei pitäisi olla hänen huolenaan, jätetyn Sinikan yksinäisyys kahden lapsen kanssa miehen lähdettyä toisen naisen mukaan, masentuneiden vanhusten vuodeosastolla elämänsä merkityksettömyyttä surevan Leean 2000-luku ja kuvia vielä kauempaa, sodan jälkikaiuista ja köyhyydestä. Tarinan kaari etenee siksakina. Se alkaa siitä, kun Sinikka ja Jouko löytävät toisensa ja uskovat siihen, että nyt kaikki on oikein. Se jatkuu kuvaamalla pettymyksiä, liian isoja huolia, kaipuuta muualle, muunlaiseen, toisiin ihmisiin. Kaiken aikaa Leea koettaa pitää yllä perheensä kokonaisuutta, sillä hän ei halua toista rikkonaista perhettä (sellaista, jossa joutui lapsuutensa elämään). Vuonna 2009 Leea ei voi vieläkään ymmärtää, miksi hänen poikansa Jouko jätti perheensä kolmekymmentä vuotta sitten toisen naisen vuoksi - ja miksei Jouko koskaan käy häntä katsomassa.

Kirjan alkupuoli oli minulle hieman tahmeaa. Henkilöt alkoivat kyllä kiinnostaa, mutta koska se, mitä tuleman piti, oli jo tiedossa, keskityin nappailemaan vihjeitä niistä syistä, jotka pilasivat kaiken. Lisäksi olen jostain syystä tällä hetkellä todella kyllästynyt lapsen näkökulman käyttämiseen, joten myönnettäköön, että aluksi hieman pompin Saran näkökulmasta kerrotut pätkät nopeasti yli. Mietin myös, tokko tässä(kään) kirjassa päästään puusta pitkään. Perheet hajoavat, idyllit särkyvät, kaikki eivät saa sitä, mistä haaveilevat - tämä kaikki on nähty jo.

Mutta. Tässä oli uutta. Tässä oli puhuttelua. Yöllä saatoin hieman tihrustaa itkuakin, sillä olin niin turhautunut Eropaperien ihmisten typeryyteen, tarkemmin sanoen Joukoon ja hänen uuteen naiseensa Raisaan. Kuinka julmaa lapsilla pelaaminen erotilanteessa voikaan olla? Kuinka ajattelemattomia, idiootteja, itsekkäitä kusipäitä aikuiset ihmiset ovat? Toisaalta hermostuin hieman myös Leeaan, joka yrittää edelleen, vuosikymmenienkin jälkeen selittää asiat itselleen parhain päin: kyseessä on erehdys tai joukko erehdyksiä, ei hänen perheensä voinut hajota näin.

Eläydyin aika vahvasti opiskeluista ja lastenhoidosta väsyneen Sinikan synkkiin hetkiin. Mies on koko ajan töissä, antaa muutaman hilun talousrahaa, vaimo yrittää opiskella lääkiksessä ja hoitaa samalla kahta alle kouluikäistä mukulaa - ja mies valittaa kuinka itsekäs vaimo on, ja kuinka tälle ei mikään riitä. (En todellakaan ole samassa tilanteessa, minun väsymykseni johtuu "vain" opiskelusta ja töistä, mutta pystyn todellakin kuvittelemaan, millaista kaaosta elämä voisi vielä pahempana olla.) Eron jälkeen alkaa valtakamppailu, lasten sotkeminen mukaan kuvioihin, joista heidän ei pitäisi mitään edes tietää. Törkeää. Itse en ole koskaan joutunut seuraamaan avioeroa lähietäisyydeltä, mutta uskon Honkasalon kuvanneen sitä sellaisena, kuin se pahimmillaan voi olla. Minulle tuli todella huono olo, kun mietin, kuinka toisiaan rakastaneet ihmiset voivat muuttua toistensa vihollisiksi, haluamaan toisilleen vain pahaa. Tai lähinnä sitä, kuinka ihminen voi pysyä järjissään silloin, kun itse koettaa käyttäytyä neutraalisti ja aikuisten tavoin samalla, kun toinen tekee kaikkensa tuhotakseen sen vaivoin kasassa pysyvän balanssin. Hyytävää.

Mietin sitäkin, kuinka yleistä on "julkisessa keskustelussa" unohtaa asioiden särmät. Esimerkiksi juuri huoltajuuskysymyksistähän puhutaan varsin paljon ja nimenomaan sukupuolinäkökulmasta, vaikka minusta siinä pitäisi olla ennen kaikkea kyse lapsista. (Niin, korostettakoon edelleen, ettei omakohtaisia kokemuksia ole.) En todellakaan sano, että äiti olisi automaattisesti parempi huoltaja, mutta en kestä myöskään sitä käsittämätöntä jeesustelua "femakkosossutädeistä", jotka vihaavat miehiä, eivätkä tunnusta isän merkitystä ja siksi ovat isiä vastaan avioerotilanteissa. Ehkei maailma ole aivan niin mustavalkoinen. Eropapereissa isä on tosiaan aina poissa, ehkä kerran viikossa voidaan pelata hetki jalkapalloa, kuopusta Tomia hän ei edes huomaa ja eron jälkeen hän haluaisi vain Saran luokseen. Koska haluaa tehdä kiusaa Sinikalle. Koska uusi nainen käskee. Mitään sympatiaa Joukoa kohtaan en voinut tuntea, hirveä mies.

Eropaperien ihmiset olivat aidon tuntuisia. Ärsyttäviä, heikkoja, mutta aitoja. Arvostan Honkasalon taitoja ihmiskuvaajana, sillä kaikki (muuten hyvätkään) kirjailijat eivät sitä hallitse. Tämä oli hyvä lukukokemus, joka jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa muistutuksena ihmisten pikkumaisuudesta ja siitä, että itse haluan olla edes hieman parempi ihminen myös niille, joista en pidä.

Kesän viimeiset häät, syksyn ensimmäiset kirjat

Taas on kulunut päiviä. Osa niistä hieman sumussa ja ankean mielen vankina, osa huomattavasti paremmin. Eilen olimme Tampereella juhlimassa ystäväni häitä. Oli ihanaa, niin kuin yleensä häissä tuppaa olemaan. Kyseessä oli hyvin epämuodollinen tilaisuus: hääpari kävi päivällä maistraatissa vanhempiensa kanssa ja illalla pidettiin kavereille bileet. "Erikoinen" päivävalinta (torstai) juonsi juurensa siitä, että eilen pariskunta juhli avioitumisensa lisäksi kymmenvuotista seurusteluaan. Ruokaa oli tarjolla, morsian ryöstettiin alakerran baariin, puheita pidettiin, herkistyttiin, ihailtiin sulhasen upeaa polttarikansiota (morsiamelle emme sellaista tehneet, joskin jonkin verran todisteita kyseisistä, viime sunnuntaina vietetyistä bileistä kuitenkin on... jossain...), heitettiin kimppua ja sukkanauhaa. En saanut taaskaan kimppua, vaikka olin kolmatta kertaa eturivissä! Ilmeisesti eturivi ei ole oikea paikka. (Kerrottakoon, ettei kummastakaan heitetystä objektista suoranaisesti taisteltu, molemmat ehtivät lojua rauhassa lattialla hetken, ennen kuin rohkeimmat tarttuivat tarjolla olleisiin aarteisiin...) Mutta ihanaa oli! Hyppäsimme V:n kanssa yöbussiin ja olimme vähän ennen viittä kotona. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Syksyn työvuorot näyttävät ihan siedettäviltä, ja aion seurata erään työkaverini jälkiä kirjoittamalla graduani töissä. Työtehtävien määrä ei tosiaan päätä huimaa, mutta voin toki ihan mielelläni nostaa tuntipalkkaa gradunteosta. Ja sitten välillä tehdä töitä, jos niitä on. Työpaikan suhteen aatokset ovat siis hieman lauhtuneet: ihan hyvä siellä on tuleva talvi istua. Huonomminkin voisi kuitenkin olla, uskon.

Huomasin monen muunkin bloggaajan ruksineen viime viikonlopun Hesarin syksyn uutuuslistaa. Itsekin sen juuri nappasin talteen ennen keräyspaperilaatikon tyhjentämistä. Paljonhan minulla olisi muutakin lukemista, mutta aion silti ehtiä ja jaksaa tarttua myös kaunokirjallisuuteen. Hesarin listasta kiinnostusta herättivät näin nopealla silmäyksellä ainakin seuraavat:

- Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. (Tykkään Härkösestä, vaikka en pidäkään hänen kirjojaan Avoimien ovien päivää lukuunottamatta minään supertykkiteoksina.)
- Tiina Lymi: Lentävänniemi - Novelleja laidalta. (Haluan uskoa näiden sijoittuvan jollakin tasolla Tampereelle, jonne minulla on kova ikävä. Sitä paitsi kiinnostaa, millaista tekstiä näyttelijänä hyvä ja ihmisenä jotenkin ärsyttävän oloinen Lymi on saanut aikaan.)
- Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. ("Novelleja eläimen kaltaisista ihmisistä". Enough said.)
- Johanna Sinisalo: Enkelten verta. (Tykkään Sinisalosta.)
- Kjell Westö: Halkeamia / Sprickor. (Westö on ehdottomasti paras suomalainen kirjailija. Ei vastaväitteiden mahdollisuutta. Sori.)
- Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti. (Joudun ehkä tässä tunnustamaan, että olen aivan heltynyt Binchyn superhömpälle. Sen lukemisesta tulee yksinkertaisesti hyvälle tuulelle.)
- Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. (Rakastan Saatana saapuu Moskovaan -teosta. Siksi.)
- Michael Cunningham: Illantullen. (Edellisestä Cunninghamista onkin jo aikaa. Michael Cunningham ja John Irving ovat ulkomaiset suosikkikirjailijani, nyt ja aina. Eli minun top kolmoseni sisältää Westön ja nämä herrasmiehet. Jos joku kysyisi siis.)
- Henning Mankell: Likainen enkeli. (Haluan vähitellen eroon käsityksestäni Mankellista vain Wallander-kirjailijana.)

Näillä päästään alkuun. Monia muitakin kiinnostavia listalla on, ja uskon, että tulen käyttämään sitä hyödyksi vielä.

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)

Tämä kirja kiinnitti huomioni Hesarin kulttuurisivuilla jokin aika sitten, ja kun se nökötti uutuushyllyssä Rikhardinkadulla, nappasin mukaani. 

Kyseessä on sukupolvikertomus yhden suvun naisista. Rose Bustamente, huora ja kalastaja, on lähtöpiste ja tavallaan määränpääkin. Hän elää pienellä Karibian saarella ja koettaa selvitä raa'asta elämästä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vahva ja sitkeä hän ainakin on, luovuttaminen ei kuulu tapoihin - edes silloin, kun nilkki Jeronimo pyrkii jyräämään Rosen pienen rantamökin oman näköalansa tieltä ja kun ei siinä onnistu, tekee Rosen raskaaksi. Tässä voi nähdä vähän sukupuolten valta-aseman symboliikkaa: kun nainen on tavalla tai toisella miehen pyrkimysten ja suunnitelmien esteenä (tahallaan tai aivan tahtomattaan), mies on valmis ronskeihinkin tekoihin keikauttaakseen maailman jälleen paikalleen (ja naisen näkymättömiin). Syntyy siis seuraava sukupolvi, Violette, jonka kohtalona on tulla alkoholistiksi ja surkeaksi äidiksi. Violette joutuu edustamaan sivuroolia, hän on vain yksi lenkki ketjussa, jolle ei anneta sen suurempaa roolia: hän vain jatkaa samaa rataa eteenpäin. Sen sijaan Violetten tytär, Vera Candida on jotain muuta. Vaikka hänkin joutuu Jeronimon ja yleisesti miesten vallankäytön kohteeksi, hän päättää lähteä ja jättää ennalta määrätyn kohtalonsa taakseen. Vera Candida muuttaa teininä mantereelle, kasvattaa yksin (ja hieman naapurienkin avustuksella) pientä tytärtään, ensin Lutkalinnaksi kutsutussa au-äitien asuntolassa, sittemmin omassa vuokra-asunnossaan ja koettaa selvitä teräväsärmäisestä satamakaupungin elämästä kunnon kansalaisen tavoin. Tarinaan tulee mukaan myös ripaus hyvyyttä, kun Vera Candida tapaa toimittaja Itxagan ja antaa itsensä lopulta rakastaa. Ympyrä sulkeutuu samalla saarella, josta se alkoikin ja jonne Vera Candida lopulta palaa, vaikka vannoi, ettei niin koskaan tekisi.

Tämä oli hämmentävä lukukokemus. Tyyliltään Mitä tiedän Vera Candidasta on melko haastava, sillä teksti etenee ajoittain valtavina kokonaisuuksina ja niin tiiviinä, ettei lukiessa aina muista vetää henkeä. Tärkeää on se tunnelma, joka tarinassa vallitsee: se kutkuttelee kaikkia aisteja. Minun oli ajoittain vaikeaa seurata juonta, joten jotkin hienoudet saattoivat mennä ohi. Välillä suorastaan otti päähän, kun tunsin pudonneeni kärryiltä kokonaan. Ei auttanut kuin terävöittää havainnointia ja palata ruotuun.

Aiheiltaan Vera Candida on juuri sitä, mistä minä kirjallisuudessa pidän: pedofiliaa, sukusalaisuuksia, kurjuutta, köyhyyttä, selviytymistä. Mutta jokin jäi silti kaihertamaan, sillä en aivan päässyt heittäytymään kirjan mukaan. Ehkä se johtui juuri Ovaldén kirjoitustyylistä, jollaiseen en ole tottunut. Luen kai liikaa varsin perinteistä proosaa, jos nyt niin voi ajatella. Joka tapauksessa nautin tarinan miljööstä ja tunnelmasta, sen henkilöt olivat mielenkiintoisia ja huolimatta siitä, että rankkaa oli, kirjassa ei osoiteltu. Maailma on niin kuin se on, valtasuhteet ovat niin kuin ne ovat, ja jokaisen on itse luovittava elämässään juuri niin kuin parhaaksi näkee ja mihin kykenee.

Vaikka en voi väittää erityisesti pitäneeni tästä kirjasta, kannatti se joka tapauksessa kahlata läpi: Karibian maisemat sykähdyttivät ja Rose Bustamenten ja Vera Candidan henkilöt miellyttivät. Pidän yleensä vahvoista naishahmoista, jotka eivät pyri pomottamaan muita, vaan jotka yrittävät selvitä elämästä pieni pilke silmäkulmassa pahoja tekoja välttäen. Toisaalta minua kiinnostaa aina aviottomien äitien ja heidän murheensa kuvaaminen, sillä se, kuinka vastaavassa tilanteessa olevia naisia kohdellaan, kertoo mielestäni paljon yhteiskunnasta ja sen tilasta. (Tällä kertaa tila ei ollut erityisen hyvä.)

Jännä kirja, anyway!