Oodi Tampereelle

Huomenna päättyy 5,5 vuotta kestänyt tamperelainen elämäni. Olo on haikea ja hämmentynyt. Olen manselaistunut huomaamattani vuosien saatossa melko vahvasti. Turku-vihaa en ole onnistunut synnyttämään, enkä kannata mitään lätkäjengiä, mutta kaupungista minä diggaan. Täällä on paljon hyvää.

Yliopisto

Tampereen yliopiston on huippukiva opiskelupaikka. Historiatieteen ja filosofian laitos on suositeltava. Tosin enäähän meillä ei ole laitoksia vaan tieteenalayksiköitä, ja oma kotilaitoksenikin kuuluu nykyisin yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikköön. No, hissan laitoksena se minulle pysyy siihen saakka, kunnes valmistun. En olisi halunnut opiskella missään muualla. Laitoksella on hyviä opettajia (no, toki niitä toisenlaisiakin), siellä on kannustettu tekemään hyviä opinnäytetöitä ja ohjaus on jees. Kurssitarjonta tuntuisi paranevan vuosi vuodelta. Lisäksi yliopistossa on (ainakin toistaiseksi) vapaa sivuaineoikeus, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvää. Itse olen käyttänyt kyseistä oikeutta huolella hyväkseni. Ehkä vähän turhankin tehokkaasti... Tokikaan suhteeni yliopistoon ei lopu mihinkään, vaikka muutankin, mutta luonnollisesti opiskelijaelämäni Tampereella kietoutuu tiukasti sen ympärille.

Työt

Tampereella asuessani olen ollut työsuhteessa viiteen eri paikkaan, joista neljä sijaitsee täällä. Työelämästä Tampereella en sinänsä paljoakaan tiedä, mutta ainakin itse olen aina saanut töitä niitä rivakasti etsiessäni. En tosin ole ollut kovin nuuka työnkuvan suhteen. Opetusalalla Tampere ei taida olla kaikkein avonaisin, sillä paikkoja kaiketi hieman supistetaan, mutta minkäs tuolle mahtaa. Tamperelaiset työpaikkani ovat olleet ihan jees, eivät nyt mitään tajuntaaräjäyttäviä, mutta kyllä niistä on elannon tienannut. Ja tutustunut ihmisiin.

Asuminen

Ehdin asua Tampereella kolmessa eri osoitteessa ja kuukauden hyyryläisenä neljännessä. Ei liene syytä tehdä sen tarkempaa katsausta Pispalan katastrofiin, mutta sanottava kyllä on, että kotini siellä on ollut aika pitkälti ainoa, jossa on lapsuudenkodin jälkeen tuntunut Oikeasti Kodilta. Pispalaan ikävöin melkein joka päivä, ainakin aina silloin, kun uskallan ajatella sitä, minkä menetin ilman omaa syytäni. Hatanpään kämpässä sain nauttia kahden eri kämppiksen seurasta ja pidin siellä asumisesta, vaikka asunto hieman rappeutunut olikin. Tämä nykyinen yksiöni on ollut mukava pesä, mutta tuntunut koko ajan väliaikaiselta. En jää tätä ikävöimään.

Mestat

Ehdoton vakkaripaikkani on Telakka. Muita hyviä mestoja ovat Klubi, Café Europa, Tentti ja Doris. Tässä cityssä ei menomestat lopu kesken. Eikä istuskelupaikatkaan. Litroittain kaljaa on tullut kiskottua erinäisissä anniskelupaikoissa. Kaikkein parhaita mestoja ovat kuitenkin kavereiden kodit ja niissä vietetyt bileet ja illanistujaiset ja leffakerhon kokoontumiset. Olen löytänyt Tampereelta niin mahtavia ihmisiä, etten koskaan olisi uskonut sellaisia olemassa olevankaan. Kiitos niille, jotka tätä lukevat ja niillekin, jotka eivät. Ilman ihmisiä ei Tampereellakaan tee mitään.

Elämä

Tampereella olen tutustunut kunnolla liikunnan maailmaan. Olen juossut Kaupin metsissä, nostanut rautaa Kalevan Elixiassa, iskenyt sulkapalloa Atalpalla ja lenkkeillyt maailmanparantamishengessä pitkin kaupunkia Jennin seurassa. Kuten jo yllä mainitsin, olen myös luuhannut pitkin kyliä sekä alkoholilla että ilman. Külttüüria, tai siis sen seuraamista olen harrastanut elokuvissa ja Ylioppilasteatterissa ja kaikenmaailman klubeilla sekä museoissa, joista ykköseksi ehdotan Vapriikkia. Kyllä täällä kerkeää harrastamaan vaikka mitä jos vain haluaa.

Tampereen paikallispolitiikkaa en ole juurikaan seurannut, vaikka toki äänioikeuteni viime kuntavaaleissa käytinkin. En periaatesyistä lue Aamulehteä (koska se on paska), ja niinpä olen ns. pihalla siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Hyvin olen silti pärjännyt. Mitään mullistavaa ei elämässäni tamperelaisena kuntalaisena ole ehtinyt tapahtua. Bussit kulkevat ja viemärit vetävät, kadutkin aurataan. Ei valittamista.

Tämä on kiva kaupunki, mutta mieli vetää etelään. Kun on kerran pääkaupunkiseutulaisena syntynyt, ei kai siitäkään kokonaan eroon pääse - ja miksipä pitäisikään. Odotan jo innolla, miltä Helsinki näyttää kotikaupunkina. Sen verran levottomat jalat minulla on, että aina silloin tällöin täytyy jatkaa matkaa. Nyt teen sen miehen takia, mutta eiköhän jossain vaiheessa olisi jokin muukin syy syntynyt, että olisi tullut aika sanoa Tampereelle moro.

Yhdestä kahdeksi

Aaaaaaaargh, muutto on huomenna ja minä olen ihan hajalla. Tai no en nyt ihan, mutta melkein. Kama ei tunnu katoavan minnekään, vaikka tungen sitä yhä uusiin laatikoihin. Miten tätä tavaraa voi oikeasti olla näin paljon? Surutta olen heittänyt roskasäkkiin monenmoista (anteeksi maailma, etten jaksa nyt kierrättää aivan kaikkea), ja SILTI... V saa hepulin huomenna, kun tungemme tätä kaikkea uuteen kotiin. Helpotuksena voi todeta, että molemmilla on hepuli jo valmiiksi.

Olin menossa männäviikolla täyttämään olosuhdemuutosilmoitusta yliopiston opintotukitoimistoon. Kun olisi pitänyt rastita kohta "muutos perhesuhteissa" ja merkitä itsensä olemaan avoliitossa 30.1. alkaen, iski tenkkapoo. Enpä taidakaan täyttää tätä ihan vielä, eihän mulla ole kopiota vuokrasopimuksestakaan, jospa palautan tän joskus ensi viikolla... Ja hiippailin pois. On tässä tullut elettyä itsellisen naisen elämää sen verran kauan, että ajatus siviilisäädyn muutoksesta (hah) tuntuu aika rankalta. Sanokaa hölmöksi, mutta minusta se tuntuu ihan oikeasti oudolta. Minä olen minä vaan, en osaa ajatella, että minut määriteltäisiin itseni sijaan jonkinlaisen yhteenliittymän kautta. Kai tähän uuteen olotilaan on vain sopeuduttava, ja toki siihen sopeudunkin, mutta kaikenlaisia tunteita se herättää. Onneksi V käy samanlaisia läpi - tuntuisi pahalta, jos olisin ainoa, jota ahdistaa ja joka venkoilee muutosta vastaan. Toisille tällainen on varmasti helppoa, jopa toivottua ja odotettua. Jotkut eivät voi sietää yksin olemista. Jotkut peelot vielä säälivät yksinasujia, ja ajattelevat, ettei noilla raukoilla ole oikein kokonaista elämää. Oliskohan jo aika päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, varsinkin, kun Tilastokeskuksenkin mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin? Ei se ole siis mitenkään outoa tai poikkeavaa. Inhottaa ylipäänsä se, että kaksin olemista pidetään jonakin normina. Kai nyt sentään saa ihan vapaasti valita oman elämäntapansa? Juu, tiedän kyllä, että noin yleensä ottaen parin etsiminen/löytäminen on jotenkina luontaista ihmiselle, mahdollistaahan se joissakin tapauksissa jopa lisääntymisen, mutta ihan yhtä luontaisena voi pitää omassa rauhassaan olemista ja elämistä.

Oli miten oli, ensi yö on viimeinen, jonka nukun yksin yksiössäni, virallisesti sinkkuna. Unettomuus tuskin vaivaa, sillä tarkoitus olisi tänään huhkia kunnolla: palauttaa kirjoja kirjastoon, käydä postissa, kaupassa ja salilla, pakata loppuun. Valmistautua huomiseen voimainponnistukseen.

Ja niin, ei pidä käsittää väärin. Olen onnellinen ja innoissani, on hurjan vänkää muuttaa yhteen miehen kanssa ja kokea, millaista se paljonpuhuttu yhdessäasuminen on. Odotan jo uutta kotia, uusia vempeleitä, tavaroiden laittamista paikoilleen, Helsingin matkakortin hankkimista, kolisevaa nelosen ratikkaa, merinäköalaa.

Mutta saa kai muutosten edessä hieman pelottaakin, saahan?

Ylpeydestä ja ennakkoluuloista makoisaan lukuelämykseen

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

Etenen kohti klassikkotenttiä hitaasti mutta varmasti. Jane Austen sulatti sydämeni täysin tällä hupsulla tarinalla pöljästä Bennetin perheestä ja sitä ympäröivistä piireistä. Olen lukenut Austenilta Järjen ja tunteet joskus teininä, ja pidin sitä hieman tylsänä, mutta nyt sain lopulta tartuttua tähänkin - eikä harmittanut.

Stoorin pointtina on kertoa, kuinka Bennetin perheen viisi tytärtä yritetään saada naimisiin mahdollisimman edullisesti ottaen huomioon perheen suhteellisen alhaisen aseman. Kylläpä siinä riittääkin purtavaa typerälle (ja uskomattoman ärsyttävälle) Mrs. Bennetille. Mr. Bennet ei ota mitään kovin vakavasti, eikä hänen varaansa kannata paljonkaan laskea. Keskipisteenä on toiseksi vanhin tytär Elizabeth, jolla on tarpeeksi älliä vaikka mihin. Vastaparinaan hänellä on naapuriin majoittuva Mr. Darcy. Ah!

Kaikenmoista kiipeliä ehtii tapahtua, skandaalinpoikanenkin pärähtää käyntiin, ja kaiken aikaa Austen keskittyy pisteliäin kääntein kuvaamaan aikansa seurapiirien pyrkyryyttä ja tekopyhyyttä. Naimakaupat ovat nimensä mukaisesti kaupantekoa sukujen välillä. (Tämä kannattaisi ajoittain muistuttaa mieleen niille, jotka sylki roiskuen vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa ja pauhaavat miehen ja naisen välisen raamatullisen yhteyden perään... kaupankäynnistä naimisiin menossa on ennenkin ollut kyse. Rakkaus on ihan uusi juttu.) Jokainen haluaa omalle nimelleen ja suvulleen parasta, tietenkin.

Nautin joka ikisestä rivistä Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Tarina etenee soljuvasti, henkilöt herättävät tunteita ja mielipiteitä, missään vaiheessa ei junnata (paitsi Mr. Collinsin puheenparsissa) ja loppu on onnellinen. Ylpeys karisee ja ennakkoluulot haihtuvat. Tietysti.

Oi, nyt se oli taas menoa. Mikä tunnelma. Aah.

Emily Barker & The Red Clay Halo.

Jotkut käy töissä

Jaahas, aika on rientänyt. Enää viikko muuttoon. Isännöitsijä oli käynyt tänään kämpillä (minä olin töissä) ja jättänyt perässään paperin, jossa huomautti asuntoni (epä)siisteydestä sekä muuttosiivoushinnaston. Haha. En kai mä nyt ennen sitä muuttoa siivoa? Tulee uudelleen jossain vaiheessa, toivottavasti vasta maanantaina muuton jälkeen.

Olen ollut kaksi päivää kuluttamassa jalkoja ja kasvolihaksia Matkamessuilla, vielä kaksi päivää on jäljellä. Ihan hauska kokemus, joskin kaikenmoiseen on jo saanut vastata, välillä vähän sinne päin... Hupaisaa seurata vierestä "business-ihmisten" bondailua ja verkostoitumista, selkääntaputtelua ja käyntikorttien vaihtamista. Tuntuu jotenkin pirun kaukaiselta itselle. Minä oon vaan töissä täällä.

Töistä puheenollen huomasin erittäin kiinnostavan työpaikkailmoituksen, johon ajattelin reagoida. Pitäisi vielä saada nykyinen pomo joskus kiinni ja pyytää suositukset, niin avot! Täytän ja itse asiassa osin jopa ylitän kaikki esitetyt vaatimukset, mitä pidän aika erikoisena tilanteena - kyseessä on kuitenkin ihan oman alan duuni. Katsotaan, katsotaan.

Viikko meni sukkelaan, NettiOpsuun ropsahti 8 opintopistettä, nytkäytin eteenpäin ainedidaktisen tutkimuskurssin tutkimustani (kerron joskus lisää sen kurssin pelleydestä), lueskelin, ilmoittauduin kahteen tenttiin, aloitin filosofian kurssin, join kaljaa. Hyvä viikko. Ja nyt tosiaan teen neljä päivää ahkerasti töitä - ihan kuten kunnon kansalaiset konsanaan.