Dear Eki...

Voisiko joku juoksuetikettiä paremmin tunteva kertoa, olenko oikeutetusti hieman näreissäni vai en?

Olin tuossa kivasti lenkillä muhevassa talvisäässä paikallisen urheilupuiston lenkkeilyreitillä (kavereiden kesken KuntoKolmonen), ja pingoin hyvää vauhtia alamäkeen. Edessäni kulki naispuolinen henkilö koiransa kanssa hihna huomattavan löysällä. Olin melkein ohittamassa parivaljakkoa, kun nainen alkoi (minut lopulta huomattuaan) huutaa, että "älä juokse, älä juokse", jolloin pysäytin hyvän menoni heidän kohdallaan. Koira oli ilmeisen innostunut ja hyppi minua vasten. Nainen tokaisi toruvalla äänellä, että "voi, kun en yhtään kuullut, nyt se alkoi vartioimaan... kannattaa vähän varoa näitä!". Vastauksena tähän ynisin jotain puuskutukseni seasta ja jatkoin matkaani parin kävelyaskeleen jälkeen jälleen juosten.

Onko siis todellakin niin, että minun (tulevana maratoonarina, by the way & natürlich) tulee säädellä kulkunopeuttani (lenkkeilyyn tarkoitetulla reitillä ja muuallakin) sen mukaan, ohittelenko karvaturreja omistajineen vai en? Vai onko kenties, kenties koiranomistajan vastuulla huolehtia, ettei turrit mene pähkinöiksi jos niitä ohitellaan juoksuaskelin?

Terveisin nimimerkki "Kysyn vaan?"

Ps. Oonx ok?

Universaali kaaos

Muistaakseni silloin varhaisella pronssikaudella peruskoulua käydessäni fysiikan opettaja kertoi, että oikeastaan järjestyksellä sinänsä ei ole juurikaan väliä, sillä asiat etenevät väistämättä koko ajan kohti universaalia kaaosta. Väite tuntui hauskalta knoppitiedolta, jolla olisi saattanut pystyä perustelemaan äidille, miksi oma huone oli niin sotkuinen - taas. Jännää kyllä, nyt kun on asunut reilusti yli puoli vuosikymmentä omillaan, tekee mieli keksiä itselleen vielä parempia perusteluja siivottomaan elämäntapaani liittyen. Eivät kylläkään mene läpi. Eivät menneet äidillekään.

Olen tolkuttoman epäjärjestelmällinen ihminen. Voin huoletta olla imuroimatta monta viikkoa ja keräillä käsin suurimpia villakoiria nurkista pyörimästä. Pari tuntia sitten sain tiskattua viikon pöydällä pyörineet tiskit pitkin hampain, sen jälkeen yritin vähän "järjestellä" tätä kodiksikin kutsuttua sekasotkua. Taisin onnistuakin, hetkellisesti ja osittain, sillä tuntuu siltä kuin henki kulkisi taas. En tunne itseäni onnettomaksi sekasotkussa, mutta myönnettävähän se on, että siistissä kodissa on ihmisellä varmaankin parempi mieli. Olisi minullakin, jos jaksaisin panostaa, mutta kun en vaan jaksa. Pitäisiköhän tehdä sellainen viikkoraha-rasti-ruutuun-puhdetyölista jääkaapin oveen? Luultavasti. Tiedän kyllä, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan kotinsa siisteydestä tekemättä siitä numeroa, mutta kun... Huoh. Ja ei nyt tarvitse ymmärtää väärin: ei täällä nyt mitenkään ruokottoman sotkuista tai saastaista ole, en minä esimerkiksi roskia heittele pitkin lattiaa ja lattiapinta-alaa on kaiken kaikkiaan näkyvillä ihan säällinen määrä (kirjapinot siellä ja täällä tekevät tähän poikkeuksen), mutta sanotaanko nyt niin, että en mielelläni ota vastaan yllätysvieraita, koska joudun kuitenkin häpeämään sotkuisuuttani. Vaikka kyllä kaverini aivan hyvin tietävät, mikä olen naisiani. Silti. Joskus isona palkkaan siivoojan, se on varma homma.

Mielenkiinnolla odotan parin viikon päässä häämöttävää reissua mummin luokse Lappiin - hänellä on käsi paketissa ja kunto muutenkin jo sen verran huono, ettei siivoaminen enää onnistu, eikä siten liene yllätys, että kontolleni on luultavasti varattu puhdetyö jos toinenkin. Ja mummini on siisti ihminen. Hänellä on siisteydelle aivan oma standardimitoituksensa, jota ei tavallinen ihminen voi käsittää. Tai täyttää.

--

Tänään olen ollut pahantuulinen ja kireä. Aamu alkoi kyllä erittäin mukavasti vallilalaisessa solussa, mutta töissä oli tyhmää. Edes eilinen kulttuuriannos Pablon seurassa ei kantanut enää tälle päivälle, joka oli urpoudessaan ihan omaa luokkaansa. Onneksi tätäkin päivää on jäljellä enää kaksikymmentä minuuttia. Huomisen on pakko olla parempi. Pakko.

Ja mikä helvetti ihmisissä on vikana?

Kysyn vaan!

Kuvottaa.

Harkitsemattomat teot ovat kielen päällä odottamassa purkautumistaan.

5 sivua valmista esseetä ja 15 sivun muistiinpanot ovat historiaa (sic!), sillä rakas tietokoneeni päätti, ettei mitään sellaista soopaa nyt kannata omissa nimissään palauttaa ja tuhosi kaiken välitallennuksen yhteydessä.

Hurjan kiva.

Hetkellinen purkaus

Nukuin sitten päiväunet puoli kahdeksasta vähän vaille kymmeneen. Uskomatonta. Onkohan minulla jokin puute, muunkin kuin unen? YTHS:lläkään ei pysty mitenkään iisisti otattamaan hemoglobiinia, tarttis lähetteen labraan. Mielestäni syön kuin hevonen (mikä näkyy esim. painonnousuna, perkele) ja vieläpä ihan terveellisten sääntöjen mukaan, mutta en sitten tiedä. Tai sitten se on tuo pureva pakkanen, joka iskee luihin ja ytimiin. Hrrr. Paleltaa jo valmiiksi ajatus huomisesta, kun menen ensin luennolle ja sieltä Helsinkiin jonottamaan Ateneumiin. Jos nyt sitten kuitenkin ne Pablot tsekkaisi.

Minun olisi pitänyt tänään kirjoittaa sitä esseetä. Niin. No, en ole kirjoittanut, en avannut koko tiedostoa. Enkä avaa. Perjantai-iltana sitten, töiden jälkeen sata lasissa. Ei huvittaisi luovuttaakaan enää tässä vaiheessa, kun kuitenkin olen aikamoisen pohjatyön sitä varten tehnyt. Kolme sivua taitaa olla kasassa, minimivaatimus on 12. Huoh. Antakaa aikaa ja tyhjiä päiviä kalenteriin! Ei niitä taida tulla, tenttejä pukkaa viikoittain vielä hetken aikaa. Ei olisi pitänyt antaa syksyn surkeuden viedä mukanaan, nythän se kostautuu. Miksi en aiemmin ollut varmempi tulevasta ja suorittanut oikeita asioita?

Uudessa Imagessa on kaverini hienoja kuvia. Toiset ne osaa.