Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.
Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.
Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.
Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.
Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.
Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.
Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)
Omasta hyllystä.
________
Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä
Haasteet: Taiteilijaromaanit
Tän kertoja oli kyllä hieno, taitavasti tehty. Ja se luotettavuus siinä juuri sai pohtimaan paljon, tosin olisin halunnut, että senkin ympärillä oltaisiin jotenkin maltettu syvällisemmin pysähtyä, nyt se epäluotettavuus tuli minusta esiin jotenkin vähän töksähtäen? En tiedä, en osaa täysin erottaa tätä kirjaa ja sitä pettymyksen tunnetta toisistaan, jonka tämä vähän onnistui minussa aiheuttamaan, mutta onneksi ihan välttämättä ei tarvitsekaan. Ja yli pääsen siitä onneksi kyllä, sillä tästäkin kirjasta huolimatta Westö pyörii edelleen tuolla lempikirjailijoideni joukossa!
VastaaPoistaVaikka en itse varauksetta tähän kirjaan hurmaantunut, pidän siltä Westön vahvuutena sitä, että hän uskaltaa myös uudistaa kerrontaansa tuomalla tarinaa esimerkiksi juuri nykyhetkeen asti ja rakentamalla uudenlaisia kertojaääniä ja päähenkilöitä. Pidin jotenkin aivan erityisen hienona sitä, kuinka kertoja itse ei tajua ollenkaan olevansa aika mulkku, ennen kuin saa sen hyvin konkreettisesti muilta kuulla. Ja eipä sitä lukijakaan välttämättä huomaa, hieman epäilee vain.
PoistaMinulla on vielä Isän nimeen lukematta, ja haluaisin kyllä myös lukea vanhoja lemppareita uudelleen. Vaan mistä aika ja maltti siihen, kun niin paljon on lukemattomia kirjoja maailmassa.
Mulla tämä iski kyllä suoraan sydämeen, en edes oikein osaa analysoida miksi, ja nousi samaan kastiin Leijojen ja MKK:n kanssa.
VastaaPoistaOn kyllä ihana tunne, kun oman suosikin uudet kirjat kolahtavat yhtä hyvin kuin vanhatkin. Minä vielä odottelen sitä, että esimerkiksi Irving onnistuisi yllättämään tällä saralla paatuneen lukijansa. ;)
PoistaTämä oli mielenkiintoinen kirja ja jäi elävästi mieleen. Se on hyvä merkki.
VastaaPoistaTässä romaanissa on tosiaan paljon sellaista, mikä herää eloon ja jää pohdituttamaan. Minua esimerkiksi suretti kovasti päähenkilön suhde vanhempiinsa ja sen hiipuminen aikaa myöten. Mitä tuhlausta sekin on!
Poista