KOM-teatteri: Karkkipäivä

Kuva: Noora Geagea / KOM-teatteri

KOM-teatteri on tehnyt näyttämösovituksen Markus Nummen Karkkipäivästä. Luin kirjan keväällä, ja se tuntui niin luissa ja ytimissä asti, etten sitten koskaan kyennyt edes kirjoittamaan siitä mitään. Yksi parhaita kirjoja koskaan, vaatimattomasti. Pitihän tämä nähdä. Edellinen KOM-teatterikokemukseni on vajaan vuoden takaa, kun kävin katsomassa Tottaa. Siitä pidin.

Karkkipäivän teatterisovituksen on dramatisoinut Anna Viitala ja ohjannut Pekka Milonoff. Rooleissa ovat Pekka Valkeejärvi, Juho Milonoff, Laura Malmivaara, Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eeva Soivio.

Tomi tietää, että naapurin Prinsessalla ei ole kaikki hyvin. Ikkuna on pimeänä, ja tietäähän sen muutenkin. Kellään ei vain ole aikaa kuunnella Tomia, tai Tok Kilmooria, joka haluaisi pelastaa Prinsessan. Ei edes (vaiko etenkään?) sosiaalipäivystyksellä.

Tomi lyöttäytyy sattumalta kaupassa tapaamansa kirjailija Arin seuraan. Ari on hiljaiseloa viettävä perheetön mies, jolla on hieman vaikeuksia löytää yhteinen kieli Tomin kanssa. Muutenkin tuntuu epäilyttävältä viedä tuntematon pikkupoika mukanaan kotiin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole, sillä Tomilla ei ole ketään muutakaan, jonka luokse mennä. Mummo on sairaalassa, faija juopottelee ja äiti on uuden miehensä kanssa laivalla.

Samaan aikaan tilanhallintasuunnitelija Paula tekee elämästään prosessia, suunnittelee sympaattisen Erkin omistaman pienen kivijalkamarketin uutta sisustusta, valmistautuu isoon presentaatioon työpaikalla, ihannoi logiikkaa, järjestystä ja siisteyttä, kamppailee yksinhuoltajana kasvattaakseen tytärtään ja kiskoo suklaapatukan toisensa perään.

Sosiaalityöntekijä Katri taas pohtii, kuinka tätä työtä oikein jaksaa. Ja tekee sitä silti, juuri niin kuin on koulutuksensa saanut.

Karkkipäivä kertoo lastensuojelusta ja lasten suojelematta jättämisestä. Hukassa olevista ihmisistä, joiden ote on lopultakin irtoamassa. Hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista. Yksinäisyydestä. Tahallisesta ja tahattomasta välinpitämättömyydestä.

Jo kirjaa lukiessa ahdistuin eniten siitä, kuinka ihmiset kulkevat toistensa ohi näkemättä, kuulematta ja kuuntelematta. Ymmärtämättä. Edes yrittämättä. Tässä tarinassa se voimistuu kierros kierrokselta, ja kun mukaan heitetään sattumankauppaa ja vahinkoja, ollaan lopulta niin absurdissa tilanteessa, ettei sen pelastamiseksi ole oikein mitään tehtävissä.

Juho Milonoff Tomina on yliveto. Aikuinen mies esittämässä poikaa – voisi ajatella, ettei kasaan saada muuta kuin huumoria, mutta toisin käy. Hyvin nopeasti katsojan on enää vaikea kuvitella Tomia muuten. Niin sääli häntä on, niin paljon tekee mieli ottaa syliin ja sanoa, että ainakin minä olen tässä, enkä lähde pois.

Pekka Valkeejärvi on tasaisen vakuuttava hämmentyneenä Arina, joka ei oikein hahmota, millaiseen soppaan on joutunut ja pyrkiikin siitä ensin eroon niin kuin taitaa vain tajutakseen, ettei sittenkään voi muuta kuin mennä syvemmälle. Ari epäröi kaverustua pikkupojan kanssa, sillä ylihysteerisessä yhteiskunnassa on liian helppoa saada itseensä namusedän leima, vaikka oikeasti haluaisi vain välittää. Olla ihminen ja lähimmäinen.

Niko Saarelalla on useampi rooli, joista suurimman hän tekee lähikaupan Erkkinä, miehenä, joka ei hötkyile, mutta joka ottaa elämän ja maailman sen verran vakavasti, että kun kahvinkeitto ei enää riitä hässäkkää rauhoittumaan, on tehtävä jotain enemmän. Vilma Melasniemi on samoin monen roolin vetäjä, ja joutuu tällä kertaa olemaan hieman sivussa, vaikka hänen esittämänsä hahmot (marketin myyjä, tilanhallintasuunnittelijan esimies, epävarma sosiaalityöntekijä, Tomin äiti) ovatkin tarinan kannalta tärkeitä ja hän ne hyvin pitää hallussaan. Eeva Soivio on napakka ja uskottava sosiaalityöntekijä Katri Korhosena, joka on kenties näytelmän todentuntuisin henkilö (ja myös sen kertoja) ja juuri siksi kai tuntuukin niin pahalta, kun edes hän ei hallitse kaaokseksi valuvaa tilannetta.

Laura Malmivaara on Paulana kuitenkin se, joka vie huomion ja lavan aina sille astuessaan. Hän heittäytyy maanisesti ylikierroksilla käyväksi ihmisraunioksi, joka ei osaa olla äiti, ystävä, työntekijä eikä ehkä enää edes ihminen. Kirjassa Paulan hajoaminen on hienovaraisempaa, todenmakuisempaa ja hitaampaa, mutta teatterissa se on viety äärimmilleen, mikä saa katsojan pulssin kohoamaan ja olon ahdistumaan.

Karkkipäivää lukiessa ei naurattanut pätkääkään, mutta KOM-teatterin sovitukseen on ujutettu myös keventäviä elementtejä, joihin suhtauduin ristiriitaisesti mutta lopulta nyökytellen. Samaa ristiriitaa on oikea elämä täynnä: samaan aikaan tekee monesti mieli nauraa ja itkeä, on ihmisiä, joita vihaa, rakastaa ja säälii yhtä aikaa, on absurdeja tapahtumia, joissa on sekä komiikkaa että tragediaa. Katsomossa istuessani tarkkailin myös itseäni ja sitä, miltä tuntui, kun ensin naureskelevan yleisön lavalle saatteleman rapajuopon katseleminen ja kuunteleminen muuttaa hörähdykset pian valtavaksi palaksi kurkkuun. Pahaltahan se tuntui. Kuinka paljon itse jätän näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä?

Ajankohtaista, kantaaottavaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Nauru kevensi, muttei pilannut. Joitain tarinoita ei voi liikaa kertoa. Ja onnellisia loppujakin joskus on.

Helsingin Sanomien Suna Vuori tyrmää, Kansan Uutisten Anna Paju suhtautuu ristiriitaisesti, Savannilla-blogissa pidetään ja suositellaan, Skenet-sivustolla Martti Mäkelä kehuu. 

Teatteriseurani Linnea vaikuttui, kuten minäkin.