Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012
620 s.

Kirjastosta.


Anna Kortelaisen äidinisä kuolee vähän ennen lapsenlapsensa syntymää. Reino Peltosesta ei paljoa tiedetä, hänen jäämistönsä mahtuu yhteen omenalaatikkoon ja säpäleisiin muistoihin. Kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Tästä tarina alkaa.

Reino syntyy viipurilaisen postiljoonintyttären Auroran ja venäläisen välskärin aviottomana poikana. Myöhemmin hän saa sisaruksia, joista kaksoset, tyttö ja poika, annetaan pois, kasvamaan muualla. Pikkuveljet Helmer ja Tauno sen sijaan kasvavat samoissa Viipurin kortteleissa isoveljensä kanssa. Isä käy aika ajoin tervehtimässä perhettään, muttei voi koskaan viipyä pitkään, saati jäädä. Tavanomainen valinta, avioliitto ja säädyllinen perhe-elämä, ei ole monestakaan syystä mahdollinen.

Reino kasvaa ja kokee nuorena poikana sisällissodan veriset kauhut kotikaupunkinsa kaduilla ja kellareissa. Sodan jälkeen hänestä tulee nuori soitto-oppilas Viipurin kasarmille, sillä Aurora-äiti ei voi heikentyneen terveytensä vuoksi enää huolehtia esikoisestaan. Reino viettää kasarmilla useamman vuoden ja saa musiikinopetusta oppien samalla sotilaskuria – ja jotain paljon suurempaakin. Astellessaan asepalveluksensa suorittamisen jälkeen parikymppisenä nuorena miehenä siviiliin, hänen aatemaailmansa mahtuu kolmeen sanaan: työtä ja leipää. Aseeseen hän ei aio koskaan enää tarttua.

Viipuri alkaa ahdistaa vasemmistolaista miestä, ja Reino suunnistaa punaiseen kaupunkiin, Tampereelle. Siellä hän alkaa tehdä silppuhommia orkestereissa ja kapakkabändeissä, kohtaa ihanan Ainon ja saa lapsen, tyttären. Ainon ja Reinon yhteiselämä ei kuitenkaan suju haaveiden mukaan, sillä Aino kaipaa säntillisempää perhe-elämää ja samalla menettämäänsä nuoruutta, Reino keskittyy lukemaan ja kirjoittamaan vallankumouksesta ja elämästä. Pariskunta käy lopulta vihillä vain erotakseen, jotta Reino saa huoltajuuden heidän tyttäreensä Tainaan. Aino palaa lapsuudenkotiinsa ja Reinosta tulee yksinhuoltaja.

Sotavuodet heittelevät Reinoa ja Tainaa niin kuin ne heittelevät kaikkia. Reino ei kroonisen munuaistulehduksensa (ja luultavasti myös epäilyttävän toimintansa) vuoksi joudu rintamalle, mutta sen sijaan työvelvollisuus koskee kaikkia. Lentokonetehtaan raadannasta hänet lähetetään Äänislinnaan rakentamaan osaltaan hurmoksessa haaveiltua Suur-Suomea. Kommunistille se on paha paikka. Taina asuu Nokialla tätinsä perheessä, vitivalkoisen kirkkoherran luona.

Sodan jälkeen Reino on hengissä mutta levoton. Lupauksista huolimatta Tampere ja myös aikuistuva Taina jäävät taakse, kun hän ottaa suunnan Tukholmaan. Siellä hän myös kuolee keväällä 1968, oltuaan poissa tyttärensä elämästä parikymmentä vuotta.

Ei kenenkään maassa on romaani, joka perustuu osin tositapahtumiin. Nimeltä mainitut ihmiset ja tutkimuslähteistä löydetyt faktat ovat totta, mutta kaikki niiden välissä on Kortelaisen kuvitelmaa. Kirjan tarkoituksena on ollut rakentaa kuva tuntemattomasta isoisästä, miehestä, josta tiedettiin vähän, mutta joka vaikutti paljon.

Lukijana keikuin vaikeassa asemassa, sillä mietin jatkuvasti, missä tarinan toden ja kuvitelman raja kulki. Sanokaa tylsimykseksi, ehkä sitä olenkin, mutta näin historiaihmisenä en voinut siltä välttyä. Kirja on yhtäaikaa sekä houkutteleva että etäännyttävä, sillä se kutsuu lukemaan itseään, mutta samalla tyrkkii pois tuntumalla ajoittain niin henkilökohtaiselta tutkimusmatkalta, ettei sen pitäisi vieraille silmille kuulua.

Ei kenenkään maassa on tiiliskivi ja siltä se paikoin todella myös tuntui. Vaikka Reinon elämä – tai Kortelaisen kuvitelma siitä – kiehtoi, paikoin kyllästyin pahasti. Tiivistämisen varaa tarinassa olisi ollut, sillä tässä muodossa se on tämän lukijan kokemuksen mukaan jopa pitkäpiimäinen. Ymmärrän kyllä, mitä kirjalla on haettu: se on fiktiivinen tarina oikeasta ihmisestä, eräänlainen kiillottamaton elämäkerta, monet mutkat ja sivupolut kulkeva kokonaisuus. Mutta paikoin se silti junnaa Reinon haahuillessa pitkin milloin minkäkin kaupungin katuja, milloin minkäkin naisen seurassa, milloin yksin. Kaikkia polkuja ei ehkä olisi ollut tarpeen seurata.

Ehdottoman paljon pidin siitä, kuinka rosoinen pinta Reinoon jää. Vaikka tilanne olisi varmasti houkutteleva tehdä hänestä sankari, niin ei käy, vaan ihminen, josta Ei kenenkään maassa kertoo, on aito kaikkine virheineen. Toisaalta hän pysyy loppuun saakka vieraana, tavoittamattomana, hitaasti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta käsistä katoavana arvoituksena. Ehkä se on kirjan tärkein opetus: voimmeko koskaan todella tuntea toista ihmistä, edes sitä, joka vielä elää, ja jonka kanssa voimme olla, elää ja puhua, saati sitä, joka on jo poissa.

Kortelainen heittäytyy tekstiinsä, mikä on ihailtavaa. Hänen kirjoittamansa ei jää kylmäksi, vaan vie mukaan niihin haasteisiin, joita kirjailija väistämättä kohtaa näin omakohtaisessa aiheessa. Toisaalta tyyli on paikoin melkein päällekäyvää, sillä aina kun tutkija-Kortelainen nousi esiin, romaanin fiktiivinen kaiku heikentyi. Minun oli loppuun saakka vaikeaa uskoa Reinon tarinaan puhtaasti proosana, vaan pidin sitä runsaasti tulkintavapauksia ottaneena... niin minä? En tiedä, sillä kirjan tyylilaji haastoi minut lukijana. Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta? Mielestäni ei selvästi kummastakaan. Ei kenenkään maassa lipuu molemmissa luokissa, ja jossain niiden takanakin.

Ei kenenkään maassa kertoo laajasti menetyksestä. Se käsittelee ihmisten ja ihmissuhteiden menettämisen ohella aatteiden menetystä (tai pelkoa siitä), ja toisaalta yhtä suomalaisen lähihistorian suurinta kipupistettä: sotaa ja sodan aiheuttamia menetyksiä kaikilla inhimillisen elämän asteikoilla. Uskon tämän olevan koskettavaa luettavaa evakoille ja evakoiden jälkeläisille, ja toki kaikille, jotka jollain tasolla sodan muistoa vielä mukanaan kantavat. Teemat ovat suuria ja vahvoja, ja ne saavat kirjassa tilansa hyvin hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Siitäkin huolimatta minä kaipasin lukijana tiivistystä.

Jos on halua viipyillä Reino-nimisen miehen matkassa 1900-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosikymmeninä, ja jos sivuraiteille eksyminen ja rönsyily ei haittaa, uskallan veikata tämän kirjan olevan varsin mieluisa lukukokemus. Se kertoo myös osaltaan siitä, millaista on rakentaa tarinaa pienistä palasista, ja kiinnostanee siksi niitä, jotka tekevät samaa tavalla tai toisella. Puhtaasti kaunokirjallisena romaanina tätä kirjaa ei kannata lähteä lukemaan.

Reinon tarina jätti minuun haikeuden. Menetetyn, läheisen ja rakkaan ihmisen etsiminen koskettaa minua kovasti, sillä pystyn täysin samaistumaan Kortelaisen tarpeeseen saada vastauksia ja päästä pinnan alle edes jälkikäteen. Oma isäni kuoli melkein 20 vuotta sitten, ja voin hyvin ymmärtää halun löytää ihminen, johon ei koskaan oikein saanut tutustua, edes fiktiivisenä. Sellainen tutkimusmatka ei varmasti ole helppo kellekään.