Arne Nevanlinna: Marie (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Arne Nevanlinna: Marie
WSOY 2008
288 s.

Kirjastosta.


Unni määräsi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavakseni Arne Nevanlinnan esikoisromaanin, Marien. Ei muuta kuin lukemaan!

Marie Myhrborgh on kokonaisen vuosisadan nähnyt ja kokenut, syntyjään strasbourgilainen, sittemmin olosuhteiden pakosta suomenruotsalaistunut nainen. Hän on yksityisen vanhainkodin sänkynsä vanki, yksinäisyyteensä turtunut, muistojensa ja pitkän elämänsä kuljettama vanhus, jonka tajunnanvirtaa kirjan teksti pitkälti on. Uuden vuosisadan – ja vuosituhannen! – vaihtuessa on aika tehdä tiliä menneen kanssa. Kuka Marie lopulta oli ja on? Mitä hänen satavuotiseen elämäänsä mahtuu?

Heti alkuun on todettava, että vaikka riskin otin, en rakastunut. Minulla kesti varsin kauan päästä mukaan Nevanlinnan tyyliin ja Marien pään sisään, mutta toisaalta kun se onnistui, tarinassa riitti imua. Hyvän kirjan tulin lukeneeksi, ilman muuta.

Kirja on kaunis ja surullinen tarina 1900-luvusta yhden naisen silmin. Se kertoo muuttuvasta Euroopasta, kansojen välisistä suhteista, naisista ja miehistä, perheistä ja perhesuhteista, tutusta ja vieraasta. Marie on muistinsa aukoista ja siitä seuraavasta osittaisesta epäluotettavuudestaan huolimatta ihastuttava päähenkilö tällaiseen kirjaan. Hän on nuori nainen, joka paiskataan Strasbourgilaisesta tuomariperheestä helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen kulttuuriin, vieraaseen maahan, jonka kumpaakaan kieltä hän ei osaa, eikä koskaan virheettömästi opikaan. Marien aviomies Wilhelm, tai Guillaume, kuten häntä ranskalaisittain kirjassa kutsutaan, osoittautuu rakkauden ensihuuman jälkeen kalseaksi, ylpeäksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, jolla ei ole halua, intoa tai taitoa auttaa vaimoaan sopeutumaan uuteen maahan. Kirurgina työskentelevä Guillaume uppoutuu työhönsä ja jättää Marien yksin. Ilokseen Marie saa pojan, Edouardin, joka tuo järjestystä kaaokseen. Ja sisimmässään vahvana naisena Marie keksii muitakin selviytymiskeinoja kylmässä pohjolassa.

Yleensä en ole tajunnanvirran ystävä, ja paikoin Mariessakin virkkeet tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin ja sisältävän vaikka millaisia kaarteita. Mutta toisaalta juuri se teki kirjasta niin omanlaisensa, oman näköisensä, eheän ja perustellun. Marie kuitenkin on jo satavuotias, muistinsa kanssa kamppaileva nainen, joten voisiko hänen "antaa" elämäntarinaansa muulla tavoin kertoakaan? Nevanlinnan valitsema tapa toimii.

Marie on surullinen kirja. Minua suretti nuoren Marien puolesta, joka joutuu luopumaan ranskalaisesta identiteetistään (tai vähintäänkin karsimaan sitä reilusti), ja joka ei tunnu löytävän paikkaansa omassa elämässään, vaan on aina ulkopuolinen ja vieras. Edes iäkkäämpänä, monista kolhuista ja koettelemuksista selvinneenä, hän ei tunnu olevan oman elämänsä päähenkilö.

Toisaalta kirja on toiveikas, kertoohan se kokonaisen vuosisadan mittaisesta elämästä. Ajankuva sen sivuilla on aito, historialliset tapahtumat, sodat ja vallanpitäjät, aatteet ja ideologiat nivoutuvat taitavasti osaksi ihmisten arkielämää. Ja miten kauniisti Nevanlinna kuvaakaan naiseutta, naisen elämää ja ajatusmaailmaa! Minkäänlaista epäuskottavuutta en kirjassa kokenut olevan.

Luulen, että suurin syy rakastumattomuudelle tässä riskinotossa on se, että tajunnanvirta ei taidokkuudestaan huolimatta tunnu minulle luontaiselta tyyliltä. Jokin siinä haraa vastaan, vaikka muut osat olisivat täysin kohdillaan. Toisekseen pidin kirjan pientä sivujuonta jokseenkin tarpeettomana lisänä, mutta tämä on puhtaasti mielipidekysymys, tietenkin. Muuten Marie on hieno kirja, monitahoinen ja kokonainen. Kiitos Unni haasteesta!

Katja on kirjoittanut kauniin tekstin Mariesta.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste (2/4)
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.