Jäähyväiset Kirjoille ulapalta sekä Yhdysvallat-lukuhaasteelle

Lokakuun ja Helsingin kirjamessujen myötä päättyy muutama mukava lukuhaaste (onko edes muunlaisia kuin mukavia lukuhaasteita?). Tässä koontini niistä.

Lukupino-blogissa avattiin vuodenvaihteessa Yhdysvallat-lukuhaaste tämänvuotisten Kirjamessujen teemamaan kunniaksi. Haasteeseen osallistuminen oli minulle aivan selvä homma, onhan yhdysvaltalainen kirjallisuus suuresti sydäntäni lähellä. Olen joskus sanonut, että jos synnyn joskus uudelleen, synnyn yhdysvaltalaiseksi romaaniksi.

Vajaan vuoden kuluessa luin 28 yhdysvaltalaista kirjaa. Suurin osa oli erinomaisen hyviä lukukokemuksia, niin ne jenkkikirjat usein tuppaavat olemaan. Aivan kaikkia haastekategorioita en saanut napattua, mutta sen sijaan luin useita kirjoja niiden ulkopuolelta. Ja onneksi tämän haasteen saikin suorittaa juuri niin kuin itse halusi.

Parhaiten mieleeni jäivät Jennifer Clementin raastava Rakkaudesta aseisiin (josta bloggaan jahka ehdin), Jenny Offillin leikittelevä Syvien pohdintojen jaosto, Elizabeth Stroutin tyynen melankolinen Nimeni on Lucy Barton, Rivers Solomonin viiltävä scifiromaani Menneisyyden kaiku ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin viihdyttävä scifisarjis Saga, jonka jatkoa odottelen kieli pitkällä. Ohittaa ei sovi myöskään Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän näyttävää tietokirjaa Fintiaanien mailla.

Nuorten aikuisten kirjat tarjosivat myös mahtavia elämyksiä. Katharine McGeen tulevaisuuden New Yorkiin sijoittuva, oivasti juonitteleva Tuhat kerrosta -sarja, Angie Thomasin jysäyttävä Viha jonka kylvät, Nina LaCourin riipaiseva Välimatkoja sekä Sarah Crossanin kokeileva säeromaani Yksi kolisivat kaikki kovaa.

Lisäksi on erikseen mainostettava, että luin haasteajan aikana ensimmäistä kertaa YA-klassikkoa John Greeniä! Tuorein suomennos Kilpikonnan kuorella maittoi mainiosti ja ihan viimeiseksi ennen haasteen loppumista kuuntelin Tähtiin kirjoitetun virheen äänikirjana. Bloggaan siitäkin vielä myöhemmin.

Tässä vielä linkit kaikkiin Yhdysvallat-lukuhaasteessa lukemiini kirjoihin kategorioineen:

1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (Karisto 1967)

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018) (bloggaus tulossa)

2. Musiikki osana kirjaa

3. Beat-sukupolven kirja

4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla (WSOY 2016)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010) – Toinen maailmansota

6. New Yorkiin sijoittuva kirja
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016)
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018)
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018)
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018)

7. Pulitzer-palkittu teos

8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (Like 2018)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava 2017)

9. Sukupolvikuvaus
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013) (bloggaus tulossa)

10. Kirja politiikosta
George Saunders: Lincoln bardossa (Siltala 2018)

11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018) – Kalifornia

12. Orjuuteen liittyvä aihe

13. Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)

14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos
Sarah Crossan: Yksi (S&S 2018)

15. Klassikko

Listan ulkopuolelta:
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
John Green: Kilpikonnan kuorella (WSOY 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (Kirjava 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Kiitos Simolle haasteesta!

******

Tänään päättyy Nannan kirjakimara -blogissa keväällä alkanut merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta. Meri kiinnostaa ja kiehtoo jatkuvasti, ja siihen liittyvä kirjallisuus on usein sangen kutkuttavaa.

Luin haasteeseen 6 kirjaa. Kaksi oli kotimaisia, yksi Norjasta ja loput Yhdysvalloista. Kirjoissa seilattiin, sukellettiin, surffattiin, kalastettiin ja haaksirikkouduttiin niin Norjan rannikolla, Tyynellä valtamerellä, Välimeren pakolaiskriisissä, Atlantilla että täysin kuvitteellisilla merillä.

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (S&S 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)
Katja Törmänen: Karhun morsian (Like 2018)

Näistä huipulle kipuavat jo Yhdysvallat-haasteen yhteydessä mainittu Nina LaCourin Välimatkoja, Morten A. Strøksnesin Merikirja ja Katja Törmäsen Karhun morsian. Lämmin suositukseni niille kaikille.

Kiitos Nannalle haasteesta!

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Helena Waris: Vedenkehrääjä

Helena Wariksen tiivis dystopiaromaani Linnunsitoja on juuri saanut jatkoa Vedenkehrääjästä. Linnunsitoja on viime syksyn oivallisimpia lukukokemuksiani ja erinomainen kirjavinkkauskirja: sen tarina on napakka, selkeä ja huikean kutkuttava. Niinpä jatko-osa sujahti lukulistalleni samantien.

Vedenkehrääjä on tarina Sazista, joka on pakon edessä lähtenyt rakkaalta majakkasaareltaan ja päätynyt aavikoituvaan Ammabariin. Koneiden vastaisen vastarintaliikkeen toimista ja hyvinvoinnista hän ei tiedä enää mitään, voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Viestintäkanavaa ei ole, sillä kyyhkysetkin ovat suurilta osin kadonneet.

Saz etsii ystäväänsä Maximiliania, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen Ammabarin solun toimintaohjeet, tai ainakin pitäisi olla. Saz päätyy junamatkalle mantereen halki naamioituneena Maximilianin toimittamaan valeasuun: hän on olevinaan Vedenkehrääjä, kunnioitetun ja arvostetun ammattikunnan edustaja, joka osaa etsiä vettä sieltä, mistä sen luullaan jo loppuneen. Hän saa huomata asun kantamisen käyvän raskaaksi, sillä Ammabar on kuivumassa lopullisesti.

Ammabar on ollut Sazin mielessä viimeinen vapaan maailman edustaja jäljellä olevista mantereista. Kauhukseen hän tajuaa, että myös sinne ollaan rakentamassa Koneiden valvomia Kuiluja. Eikä Kuiluissa ole tilaa kaikille.

Vedenkehrääjä jatkaa Linnunsitojan tiivistä, vauhdikasta ja terävää tarinaa. Se ei selittele mitään ylimääräistä, vaan jättää lukijalle paljon pohdittavaa omin päin. Kirjan maailma on uhkaava, mutta suurin uhka syntyy omassa mielikuvituksessa, sillä Waris ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan pieniä kurkistuksia, tiedonmuruja ja vihjeitä.

Tarinassa keskeiseen rooliin nousevat yhteisön ja ihmisten toiminta, kohtaaminen ja valta. Saz on vahvasti Koneiden ja niiden mukanaan tuoman kontrollin vastainen, mutta huomaa uppoutuvansa itsekin tietotekniikan maailmaan pitkän junamatkansa aikana. Oivallisesti Waris osoittaa, kuinka monimutkaisia ja samalla hyvin yksinkertaisia omat asenteemme ja ajatuksemme ovat. Silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme niistä muka ehdottoman varmoja.

Vedenkehrääjä jää hyvin kutkuttavaan tilanteeseen, joten ennustan tarinan jatkuvan vielä. Ympäristön muodostama uhka, vedenpuute ja Koneet vaativat vielä selityksiä ja ratkaisuja – joko hyviä, huonoja tai vielä huonompia.


Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018
157 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Jatkumo