Vuosi 2020, heippa, ja blogini on 15-vuotias, mitä hittoa!

 

Kuva: Pixabay

Sinne se meni. Päiviään pidempi, kalenteria, jaksamista, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa koetellut vuosi 2020. Onhan tämä uusikin vuosi saanut melkoisen lähtölaukauksen Capitol-kukkulalla, ja muutenkin, mutta todettava on, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan, että mennyttä vuotta ei jää hetkeäkään ikävä.

Vuosi 2020 oli minulle monella tavalla ylettömän raskas. Niin kuin se oli monelle muullekin. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen painostava ahdistus, väsymys, erittäin lähellä käynyt masennus. Tietynlainen epäusko: miten tämä poikkeustila ja poikkeuselämä voi jatkua aina vaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Toisaalta viime vuosi oli myös ihmeellinen, koska sain tyttären. Siis minä! Tyttären! Hän on kertakaikkisen mainio tapaus, osaa jo itse kaivaa kirjoja kirjakopastaan (ja repiäkin niitä, neuvolasta saatu satukirja menetti jo alkusivunsa nopeissa käänteissä), rakastaa keinumista, puita ja eduskunnan kyselytunnin katsomista (en tiedä mitä on meneillään, mutta etenkin keskustalaisten miesministerien äänien kuunteleminen on hänestä selvästi rauhoittavaa ja ihanaa, pitääkö olla huolissaan?), vipeltää menemään ja opettelee hienosti nukkumaan itse, ensiaskeleiden uskon tulevan ennen helmikuista yksivuotispäivää.

Mutta siinä missä lapsen saaminen on ollut jännittävää ja hienoa, se on ollut myös raskasta, kehon ja mielen hyvinvoinnin vakavasti vaarantavaa, valtava identiteettikriisi ja ennen kaikkea hyvin kaukana minkään sortin hempeistä vauvakuplista. Kaikenlainen vastasyntyneiden perheille osoitettava lässytys ja pumpulipölinä pitäisi kieltää lailla. Tai vähintään toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että hyvääkin tarkoittavat sanat voivat satuttaa todella paljon, kun niitä käytetään varomattomasti. (Ei, en ole kieltämässä ketään puhumasta mitä huvittaa, sen kun puhutaan ja toivotellaan ja lässytetään vaan, mutta ei kannnata myöskään olettaa, että siirappisista "Nauti nyt, kun vauva on niin vähän aikaa pieni!" -hölinöistä välttämättä ilahtuu. Etenkään, kun pandemia estää kaiken normaalin elämän ja mahdollisuudet edes opetella sitä normaalia elämää vauvan kanssa.)

Se siitä ja loput kirjeessä, kuten edesmennyt mummini sanoi.

Kirjoista, niistä minun piti kirjoittaa. Jotakin. Bloggaaminen kärsi vuonna 2020 edellämainituista syistä, sillä myös lukeminen meinasi jossain vaiheessa jäädä tyystin ja minusta tuntui, etten enää ikinä jaksa keskittyä. Tietenkin pelko oli turha, mutta edelleen mielessä on harmitus siitä, kuinka yksi rakkaimmista vapaa-ajanviettotavoistani kärsi niin suuren kolauksen, etten oikein tiedä, kuinka se pääsee palaamaan ennalleen. Ja milloin.

Luin muistiinpanojeni mukaan viime vuonna 57 kirjaa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ehkä, öö, ikinä. Muutama noista listatuista on kesällä lapsen kanssa lukemiani ja jopa bloggaamiani lastenkirjoja, muuten ne olivat ihan vain itseäni varten lukemiani ja kuuntelemiani.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (vau, siis, vau!), Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge ja Kaikki on mahdollista (josta en valitettavasti blogannut), Kristina Carlsonin Eunukki (ei bloggausta), Téa Obrehtin Vedetön maa ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä (kuuntelin äänikirjana, enkä blogannut). Myös Finlandia-palkinnon napannut Anni Kytömäen Margarita oli mieluisaa luettavaa, vaikkei yllä Kultarinnan tasolle.

Tietokirjallisuuden puolelta huomasin yllätyksekseni viihtyväni elämäkertojen parissa. Tutustuin tarkemmin Tellervo Koivistoon, Claes Anderssoniin ja David Foster Wallaceen. Olisinpa saanut blogattua muistakin kuin Wallacesta, pidin nimittäin todella paljon Koiviston ja Anderssonin elämäkerroista.

Loppuvuoteni suurin kirjallinen urakka liittyi kuitenkin pitkäaikaiseen unelmaani, kun luin David Foster Wallacen lokakuussa lopultakin suomeksi ilmestynyttä Päättymätöntä riemua (kiitos Tero Valkonen ja Siltala!) pitkään, hartaasti ja välillä aivan liian lyhyissä pätkissä. Mutta tiedättekö mitä. NYT OLEN SAANUT SEN LUETTUA. Kaksi ja puoli kuukautta siihen meni, mutta NYT SE ON LUETTU. Siitä bloggaan aivan taatusti, kunhan edes vähän saan ajatuksiani kasaan. UPEA ROMAANI, jolla onkin aika päheetä päästä aloittamaan kirjavuosi 2021.

Haasteet menivät miten menivät, lähinnä penkin alle. Helmet-haasteeseen sain ruksittua 38 kohtaa, mikä on kyllä ihan hyvin tilanteen huomioon ottaen. Tänä vuonna olen ilman muuta taas mukana siinä(kin).

Ja, niin. Huomenna on ymmärtääkseni 10.1. Se tarkoittaa, että tämä bloginrääpäleeni, kaatopaikkani, tekstitunkioni, bittiavaruuteni, hölinäkanavani, jotakuinkin koskaan uudistumaton digidinosaurukseni täyttää 15 vuotta. VIISITOISTA VUOTTA olen tätä pitänyt yllä. Välillä innolla, välillä en. Mutta hemmetti, täällä sitä ollaan edelleen. Ainakin silloin tällöin.

Blogin tuomat parhaat asiat elämässäni: 

1) Olen saanut tämän kautta uusia ihmisiä elämääni, tuttavia ja kamuja ja sellaisiakin ihmisiä, jotka nykypäivänä saan laskea parhaimpiin ystäviini. Se jos mikä on uskomatonta.

2) Olen lukenut ja kirjoittanut paljon enemmän, kuin ilman blogia olisin todennäköisesti ikinä tehnyt.

3) Olen päässyt osallistumaan monenlaisiin kirjallisiin ja kultturelleihin tapahtumiin, tavannut kirja-alan ammattilaisia, kirjailijoita, muiden alojen taiteilijoita, juonut skumppaa ja punaviiniä siellä sun täällä, saanut hengen ja ruumiin ravintoa, kurkistanut kulisseihin, osallistunut teatterikritiikin kurssillekin, kirjamessuille ja niiden oheistapahtumiin, ylipäänsä päässyt kokemaan ja näkemään sellaista, mikä kasvattaa omaa henkistä ja fyysistäkin hyvinvointia. Kiitos siitä monelle eri taholle. Ja tämä kaikki, vaikka en edes bloggaa omalla nimelläni, vaikken ylläpidä sähäköitä blogin sometilejä tai ole muutenkaan varmaan millään muotoa juuri hyödyksi oikeastaan mitenkään.

Toivon siis, että saan herätettyä jossain määrin lamaantuneen teinini jälleen elämänsä iloon ja kuntoon ja että korona joskus saadaan sillä tavalla haltuun, että kaikenmoisia bakkanaaleja voidaan taas järjestää livenä ja että lukeminen ja kirjoittaminen taas maistuisivat ja että täällä ehkä vielä käy joku muukin kuin venäläinen roskabottiarmeija.

Kiitos blogini sinnikkäille lukijoille, jotka ette ole hylänneet ja unohtaneet, tai vaikka vähän olisittekin, niin ehkä palaatte silti silloin tällöin tai ainakin muistatte, kuinka joskus ennen oli jotain mukavaa.

Hyvää ja onnistunutta uutta vuotta 2021 juuri sinulle!