Asko Sahlberg: Herodes

Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.


Pitäisiköhän siirtyä takaisin tiiliskivinaiseksi? Kun tarkastelen lukijuushistoriaani, huomaan, että suurimman osan siitä olen nauttinut tiiliskivistä. Teininä selätin yhden toisensa perään. Sittemmin olen tullut kärsimättömämmäksi, eikä aikaa paksuille kirjoille tunnu löytyvän niin helposti. Sehän on tietenkin ihan höpönlöpöä. Tietenkin sitä aikaa on, jos niin päättää.

Asko Sahlbergin Herodes on tiiliskivi parhaasta päästä. En tosin joutunut kasvattamaan käsivoimiani sitä lukiessani, sillä ostin teoksen armollisessa epub-muodossa. Sivumäärä on suuri, mutta tarina imee mukanaan, eikä sen mittaa tule ajatelleeksi, paitsi aivan lopussa, kun ei haluaisi vielä päästää irti.

Päähenkilö on ruhtinas Herodes Antipas, Galilean hallitsija, Herodes Suuren poika. Eletään ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa: ruhtinaan elämä on täynnä juonitteluja, etenkin kun joutuu tasapainottelemaan oman kansansa ja roomalaisten valloittajien välillä. Valta ja politiikka sekoittuvat uskontoihin ja jumaliin, arkinen elämä juhliin, ihmissuhteet toisiinsa.

Herodes kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä jo vanhentunut ruhtinas viettää hiljaista elämää valtakunnastaan karkotettuna, asemansa menettäneenä. Hän muistelee elämäänsä, joka on ollut pitkä ja polveileva. Menneeseen sukelletaan pitkiksi jaksoiksi. Myös Herodeksen luotettu palvelija Joosafat pääsee hetkeksi ääneen.

Herodes on kokenut paljon, rakastanut, vihannut, juonitellut ja joutunut itse petetyksi. Hän on tappanut ja melkein tapettu itsekin. Läheisiä on kuollut siinä missä vihollisiakin. Vanhuuden viisaus saa miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Herodeksen elämä aika on levotonta, sillä kansat kapinoivat ja uusia profeettoja nousee kyseenalaistamaan isien uskoa. Niin tekevät myös kaksi profeetaksi kutsuttua – Johannes ja Jeshua – joihin Herodes tahtomattaankin törmää ja joiden kohtaloon vaikuttaa.

Luin kirjaa ahmien. En olisi malttanut laskea sitä käsistäni, ja nukkumaanmenoaikakin venyi useana iltana, kun oli pakko lukea vielä vähän. Ihastelin Sahlbergin tyyliä. Tarinassa on Mika Waltarille kumartavia kaikuja, mutta se on vahvasti omaääninen. Se tuo 2010-luvun lukijalle näköalan kahdentuhannen vuoden taakse – fiktiivisen tietenkin, mutta näköalan yhtä kaikki.

Historiaa opiskellessani en koskaan ollut kovin kiinnostunut antiikista. Jätin aiheen opiskelut pakolliseen peruskurssiin, enkä jäänyt haikailemaan valintojeni perään. Sahlberg sai minut kiinnostumaan antiikista ainakin Herodeksen ajaksi. Kuinka hämmentävä kokonaisuus Rooman valtakunta olikaan, kuinka erikoinen ja silti ymmärrettävä sen poliittinen järjestelmä ja millainen  kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekasotku!

Kansikuva kirjassa on hieno. Siihen kulminoituu yksi tarinan kantavista teemoista: kahleet ja vankina oleminen. Sillä eikö suurinkin hallitsija ole silti vanki: maailman, ympäristön, omien ajatustensa, äiti ajan vanki?

En ehkä osaa tehdä tälle teokselle tarpeeksi kunniaa. Riittääkö, jos totean, että se on yksiselitteisesti mahtava? Riittäköön. Sillä sitä se on.


Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi.


Asko Sahlberg: Herodes
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2013
680 s.
E-kirja

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Luettua elämää, Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ja kaikkea muuta, Ilselä, Hengityskeinu, Assyriologin lifestyle-blogi, Kulttuuri kukoistaa