Taisin lukea täydellisen kirjan

David Mitchell: Pilvikartasto
Suomentaja: Vesa Suominen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2012
676 s.
Cloud Atlas (2003)

Kirjastosta.


Mitä voi sanoa täydellisen lukukokemuksen jälkeen? Miten tiivistää ajatukset, joita parin viikon lukeminen herättää? Kuinka selittää vaihtelevat tuntemukset, kuinka kuvata se hetki, kun kirja, jonka meinasi heittää seinään ja jättää kesken alkaakin yhtäkkiä avautua, imeä, vaikuttaa, vakuuttaa, hengästyttää? Miten tehdä kunniaa kirjalle, jonka jälkeen jokin on lopullisesti muuttunut?

Vaikeaa se on.

Mutta yritän.

Pilvikartasto on kuuden erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, eri ajassa ja paikassa tapahtuvan tarinan kudelma. Se alkaa 1800-luvun Tyyneltämereltä, jossa sanfranciscolainen notaari Adam Ewing tekee tuskaisan pitkää kotimatkaa purjelaivan matkustajana trooppisesta loisesta kärsien. Hän on nähnyt matkallaan jo paljon, ja kirjaa kokemuksiaan päiväkirjaansa. Paljon on vielä näkemättä. Lähetyssaarnaajat, siirtomaat, alistaminen, valta: pienet, maailman laidalla olevat saaret kertovat omalla tavallaan maailman järjestyksestä – ja järjestymättömyydestä.

Ewingin tarina katkeaa kesken lauseen, kun tarina siirtyy 1930-luvun Belgiaan. Siellä nuori säveltäjä, raha- ja muutkin asiansa sotkenut mutta rakkaudessa ja himossa ennakkoluuloton Robert Frobisher päätyy kuuluisan säveltäjän assistentiksi ja oppipojaksi ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjeitä ystävälleen Sixsmithille Oxfordiin.

1970-luvun Kaliforniassa nuori ja nälkäinen roskalehden toimittaja Luisa Rey pääsee jymyjutun jäljille uuden ydinvoimalan avajaisissa. Jännitysromaanimainen ja vauhdikas seikkailu vie Luisan ja monta muutakin henkilöä hengenvaaraan, mutta syvissä vesissä ui huomattavan saastuneita salaisuuksia.

Meidän ajassamme kankeahkoa uraa tehnyt kustantaja Timothy Cavendish lyö vanhoilla päivillään läpi romaanilla, joka kiinnostaa suurta yleisöä pikemminkin ulkoisten, varsin vastenmielisten tekijöiden kuin varsinaisen sisältönsä vuoksi. Cavendish huomaa olevansa velkojiensa kanssa ns. kusessa ja lähtee pakomatkalle, jossa absurdit käänteet seuraavat toisiaan ja ihmisen itsemääräämisoikeus määritellään uudelleen.

Tulevaisuudessa eletään maailmassa, jossa kloonit hoitavat ruumiillisen työn ja ihmisen arvo mitataan hänen kuluttamansa rahan määrällä. Yhteiskunta on kaupallistunut ääriään myöten, ympäristö saastunut ja moraali rappeutunut. Pikaruokalan tarjoojaksi jalostettu klooni Sonmi~451 alkaa kuitenkin ymmärtää enemmän kuin on tarpeen, ja alistetusta tulee kapinallinen, jonka vaiheita kuulustelija taltioi ennen oikeudenkäyntiä.

Kuudennessa tarinassa ollaan vielä kauempana tulevaisuudessa, ajassa sivilisaation romahduksen ja ekokatastrofin jälkeen. Havaijilla elävä paimen Zachry kertoo leirinuotiolla ihmeellistä tarinaansa seuraavalle polvelle, jotta tarina säilyisi ja eläisi edelleen. Zachry on kokenut ja nähnyt paljon, mutta voimakkaimmin häneen on vaikuttanut kohtaaminen ja matka ennaltanäkijä Meronymin kanssa.

Pilvikartasto on upea romaani. Yksi parhaita koskaan lukemiani. Se on niin hyvä siksi, että se on hienovarainen, harkittu, muttei liian sileäksi hiottu kokonaisuus, jonka kaikki osat keskustelevat keskenään ja liittyvät toisiinsa, paikoin vain ohuin säikein, paikoin selkeämmin.

Mutta se on hyvä myös siksi, että se hangoittelee vastaan. Lukija ei pääse helpolla. Alku on tahmea, epäilys herää, kulmakarvat kohoilevat. Alkaako tämä joskus? Missä on tarinan hienous? Mitä tällä on tarkoitus kertoa?

Ja sen saa epäilijäkin pian huomata, että kerrottavaa on paljon, ja se on painavaa.


Oliko hän niin varma siitä, että uusi sota oli tulossa?

"Uusi sota on aina tulossa, Robert. Ne eivät koskaan sammu kunnolla. Mikä saa sodat leimahtamaan? Vallanhalu, ihmisluonnon selkäranka. Väkivallan uhka, väkivallan pelko ja yksinkertaisesti väkivalta on tämän kauhistavan tahdon välikappale. Vallanhalu on nähtävissä makuuhuoneissa, keittiöissä, tehtaissa, ammattiyhdistyksissä ja valtioiden rajoilla. Kuuntele ja paina mieleesi. Kansallisvaltio merkitsee ainoastaan ihmisluontoa hirvittäviin mittasuhteisiin paisuneena. Kansakunnat ovat siis entiteettejä, joiden lait on kirjoitettu väkivallan avulla, m.o.t. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Sota, Robert, on toinen ihmiskunnan kahdesta ikuisesta seuralaisesta.

Kysyin että no mikä se toinen oli.

"Timantit." (s. 589–590)


Mitchell tykittää kielellä, ja suomentaja Vesa Suominen on tehnyt erinomaista työtä. Tarinat elävät omissa ajoissaan ja kielen avulla niistä tulee aitoja, uskottavia, toisistaan eroavia ja toisiinsa liittyviä. Etenkin romaanin keskipisteeksi ja taitekohdaksi muodostuva kaukaisen tulevaisuuden Havaiji on kielellisesti lukjan haastava osio: Zachryn murre on tökkivää, vaikeaa, hidasta lukea. Mutta se on lopulta kaiken vaivan arvoista, ja kuin huomaamatta se alkaa sujua, kuten asioilla tapana on. Ihminen, myös lukija, on sopeutuvainen ja oppivainen olento.

Pilvikartaston teemat ovat suuria, mutteivät suuruudenhulluuteensa sotkeentuvia. Ihmisluontoa tutkaillaan monesta näkökulmasta, mutta pohjavire on kriittinen, tarkkasilmäinen ja armoton. Onko ihmisessä hyvyyttä, etenkään kun puhutaan yhteisöistä, ryhmistä ja yhteiskunnista? Onko lopulta muuta himoa kuin vallanhimo, ja onko muuta tapaa tyydyttää se kuin väkivalta?

Oma suosikkiosioni on kapinallisen klooni Sonmin tarina kaikessa karuudessaan. Sen vallankumousajatukset ja läpimätä yhteiskunta kauhistuttavat ja ihastuttavat. Myös Zachryn tarina kiehtoo antaessaan vain hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ennen sivilisaatioiden romahtamista. Kuinka herkkää kaikki lopulta on, kuinka pienestä värähdyksestä tasapaino horjuu.

Tämä kirja kannattaa lukea puhtain mielin, uteliaana ja avoimena. Sen hienous kasvaa huomaamatta, aivan vähitellen. Se vaatii paljon, mutta antaa moninkertaisesti enemmän.

Pilvikartasto on hieno. Upea. Se liikautti tässä lukijassa jotain merkittävää lopullisesti toiseen asentoon. Sen jälkeen jokin on aivan toisin.

Ja mitä muuta voi täydelliseltä lukukokemukselta toivoa?

Ei mitään.

___

Pilvikartastoa on luettu melko laajalti. Esimerkiksi Kirjasfäärissä, Sallan lukupäiväkirjassa, Kirjavinkeissä, Sabinan knallissa, A girl of thousand lives -blogissa, Taikakirjaimissa, Booking it some more -blogissa, Lukuisassa, Satun luetuissa ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa on kirjoitettu tästä.