Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Adam Korpak
Tammi 1987
327 s.
The Progress of Love (1986)

Kirppariostos.


Olemme jatkaneet nooran kanssa Alice Munron tuotannon lukemista, ja tällä kertaa lukuvuoroon pääsi vuonna 1986 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomennettu novellikokoelma Valkoinen tunkio.

Kokoelmassa on 11 vahvatunnelmaista novellia, joissa liikutaan pitkälti naisnäkökulman kautta ihmissuhteissa, perheissä ja elämän käännekohdissa, kuten Munrolla tapana on. Miljöönä on 1900-luvun Kanada, maaseutu ja pikkukaupungit, joitakin loikkauksia tehdään myös muihin ympäristöihin. Kaaret ovat laajoja, kerronta tiheää ja kuulasta. Jokaista tarinaa lukee henkensä hädässä, koko ajan lisää ahmien.

Erityisen paljon pidin novelleista Jäkälää, Orange Streetin luistinradan kuu, Jesse ja Meribeth, Rukouspiiri ja Valkoinen tunkio. Jäkälää ja Valkoinen tunkio kertovat avioliitosta ja sen taipuvista kaarteista, hyvästä ja pahasta, ihmissuhteesta, joka on jo mennyt, mutta josta on vielä rippeitä jäljellä. Näennäisen keskiluokkaista, sivulauseiden kautta säröilevää, lopulta jotain aivan muuta.

Orange Streetin luistinradan kuu on nuoruudenkuvaus, joka paljastaa useamman kerroksen tuoden esiin raadollisiakin muistoja. Samalla se kertoo kokonaisesta, kypsästä elämästä, ympyrästä, joka on sulkeutunut, mutta johon jää aina aukkoja.

Jesse ja Meribeth vie tyttöjen väliseen ystävyyteen, se sitoo sisäänsä pienoiskoossa kokonaisen ihmissuhteen sekä sosiaalisen käyttäytymisen ja olemisen koodiston. Rukouspiirissä taas on kyse äidistä ja tyttärestä sekä pikkukaupunkia kohtaavasta surusta, jonka jokainen käsittelee tavallaan.

Mitä enemmän luen Munroa, sitä syvemmin ihailen häntä. Naisessa on jotain taianomaista, jotain niin intensiivisen lumoavaa, että hänen novelliensa äärellä hiljenee kunnioituksesta. Ne etenevät kevyesti paljastaen vähä vähältä enemmän ja jättäen lukijan lopulta tyyneksi ja tyytyväiseksi. Tunnelma kasvaa ja kehittyy, henkilöistä paljastuu uusia puolia, lukijaa ei aliarvioida. Kuitenkaan minkäänlaista ylimääräistä kikkailua ei ole. Munro on suoran kerronnan mestari.

Ei tämäkään ole liian täydellinen. Liika täydellisyys ei toimi. Muutama novelleista ei sytytä, innosta tai herätä erityisempiä tuntemuksia. Esimerkiksi Miles City, Montana on sinänsä oivallinen tarina sukupolvien erosta, lapsuuden ja aikuisuuden välisestä railosta ja juurista irti räpistelystä, mutta sen käänne on (Munrolle) harvinaisen ennalta-arvattava ja siten hieman latistava. Mutta siitä huolimatta Valkoinen tunkio on täyteläinen, kiehtova ja kaikkensa antava.